REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA. Antti Mäki. Yliopiston maanviljelystaloudellinen laitos, Helsinki. »aapunut 4. IV. 1945 Rehuviljavaltaisessa maatalousvyöhykkeessä, johon maamme muiden Pohjoismaiden kanssa kuuluu, on suurin osa satotuloksesta jalostettava myyntikelpoisiksi tuotteiksi hyötykarjan välityksellä. Maamme rehusato, oljet ja laitumien tuotto mukaan luettuna, on n. 80—-85 % kokonaissadosta rehuyksiköiksi laskettuna. Huomat- tavan suuri osa tästä rehumäärästä on ns. absoluuttista karjanrehua, jonka käyttäminen suoraan ihmisravinnoksi tai muihin tarkoituksiin ei tule kysymykseen. Vaikka kasvinviljelys olisi suunnattu pääasiassa ihmisravinnoksi kelpaavien tuotteiden tuottamiseen, saadaan sivu- tuotteina aina myös absoluuttisia rehuja, joiden jalostaminen on mahdollista vain kotieläinten välityksellä. Kun hyötykarjan ja erityi- sesti nautakarjan pidon taloudellisena päätarkoituksena on pidettävä niiden satotuotteiden jalostamista, jotka eivät sellaisenaan ole myynti- kelpoisia tai joita ei kuljetuskustannusten tähden kannata lähettää markkinoille, on sillä hinnalla, joka karjan välityksellä jalostetuista rehuista saadaan, ratkaiseva merkitys maatalouden kannattavuu- delle. Rehujen jalostushintaa ei siten ole pidettävä ainoastaan karja- talouden kannattavuuden mittana, vaan sitä voidaan tietyin edelly- tyksin pitää koko maatalouden antaman taloustuloksen osoittajana. Muutos rehuyksikön jalostushinnassa merkitsee koko maataloudelle huomattavasti enemmän kuin yhtä suuri muutos viljakilon hinnassa. Kun karjatalouden kannattavuuden määrittäminen itsenäisenä maa- talouden osana tuottaa erittäin suuria vaikeuksia etupäässä rehujen hinnoittamiseen nähden, on siitä yleensä luovuttu ja ryhdytty käyttä- mään karjatalouden kohdalla ns. tasoitusmenetelmää, jossa talous- tulos ilmaistaan rehuista saadun hinnan muodossa. Rehujen jalostusarvon laskutapaa on EHRENBERGin (6, s. 49—59) mukaan käytetty jo lähes 80 vuoden ajan. Menetelmä on kehittynyt https://c-info.fi/en/info/?token=zlK7-RW2PA5p2BwB.DHSPh-xuZWGXmOHVv3kwcQ.tARE8N863bwqJ7I_2-O9fkyN1YxXqBD8_yKKWuB5FMqEhiKFF1jL0yF5Vg_Dzzz3GnWo-swBs13q7GohkuQrsqZ7CspaeSdgZdBEqfthHHJlTRMtEtV4TSjEdkJArs1crt-Gyptp59bDJ1c_cQdNZ-qlG8MpE7RYhjueT2A REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA 45 yhdessä ruokintaopin ja maanviljelyskemian edistymisen kanssa, ja se on saanut suuremman merkityksen vasta sen jälkeen kun rehujen tuotantoarvon mittaaminen yhdellä yksiköllä on tullut käytäntöön. Erityisesti Pohjoismaissa on kiinnitetty huomiota jalostusarvolaskel- miin ja niissä käytettävien menetelmien kehittämiseen. Ensi sijalla on tässä yhteydessä mainittava Nanneson, joka on käsitellyt ja kehit- tänyt jalostusarvokysymystä lukuisissa julkaisuissaan yli kolmen vuosikymmenen aikana. Jalostusarvolaskelmaa on käytetty myös Ruotsin ja Tanskan maatalouden kannattavuustutkimuksissa sekä kirjanpitovuodesta 1933—34 alkaen myös Suomen maatalouden kan- nattavuustutkimuksissa. Lisäksi on jalostusarvolaskelmia suoritettu maassamme valtion koulutiloilta ja myös eräiltä yksityistiloilta. Ja- lostusarvolaskelma oli myös sisällytetty tarkastuskirjanpitoon vuosina 1930—44. Laskelman suorituksen helpottamiseksi käytettiin tar- kastuskirjanpidossa kaavamaista menetelmää, jossa karjatalouden peruskustannus (vakinaiset kustannukset) ilmaistiin vakioluvuilla. Vuonna 1944 laskelma poistettiin käytännöstä ja korvattiin luontois- tuloksia koskevalla laskelmalla, josta saatuja arvoja voidaan käyttää myös perusteellisempien laskelmien lähtökohtana. Karjatalouden kannattavuuskysymyksiä ja jalostusarvolaskelmaan liittyvien kus- tannuserien suuruutta on erityisesti tutkittu L.S.K:n (Länsi-Suomen Karjanjalostusyhdistyksen) kirjanpitotoimistossa vuodesta 1929 al- kaen (1, 2,3). Julkisuuteen saatetuista kirjanpitotuloksista on vielä mainittava Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran kirjanpitotoi- miston julkaisut, joissa käsitellään myös karjatalouden kannattavuus- kysymyksiä jalostusarvolaskelman pohjalla (19). Jalostusarvolaskelmiin ja niiden käyttöön liittyy useita kohtia, jotkakaipaavat lisäselvitystä, ennenkuin laskelmien tuloksia voidaan soveltaa käytäntöön siinä laajuudessa kuin laskelman keskeinen asema ja merkitys edellyttäisivät. Erityisesti olisi menettelytavoissa pyrittävä nykyistä suurempaan yhtenäisyyteen, jotta tulosten keski- näinen vertailu kävisi mahdolliseksi. Seuraavassa käsitellään lähinnä teoreettiselta kannalta eräitä jalostusarvolaskelmiin ja niiden tulosten käyttöön liittyviä kysymyksiä. Terminologiaa. Kun jalostusarvolaskelma on ollut käytännössä suhteellisen ly- hyen ajan, on ymmärrettävää, ettei terminologia tällä alalla ole vielä 46 ANTTI MÄKI vakiintunut. Saksankielisten termien Verwertungswert tai Verwertungs- preis ja Veredlungswert sekä ruotsinkielisen förädlingsvärde vastineena on suomenkielessä käytetty oppisanoja jalostusarvo tai jalostushinta, hyväksikäyttöarvo ja korvaushinta, joista jälkimmäinen on viime vuo- sina mm. tarkastuskirjanpidon välityksellä levinnyt laajimpaan käyt- töön. Terminologian vakiintumattomuutta osoittaa, että samassa julkaisussa voi nähdä käytetyn kolmea eri termiä rinnakkain (7). Suomalaiseen terminologiaan lienee vaikuttanut tanskankielinen Udnyttelsespris, jonka ohella on käytetty termejä Bruttobetaling ja Nettobetaling (23). Korvaushinta-termiä. ei tämän kirjoittaja ole voi- nut pitää onnistuneena, vaikka on sitä itsekin aikaisemmin käyttänyt (12, 13). Tämä kannanotto perustuu lähinnä siihen, että korvaus- hinta on soveltumaton rehujen arvon mitan ilmaisuksi, koska se edel- lyttää tarkasteltavan aina karjatalouden kannalta. »Rehu- jen korvaushinta» ei ilman erikoisselvityksiä voi merkitä sitä käsitettä, jota sanoilla tarkoitetaan ilmaista. Lisäksi termi sekaantuu toiseen, eri käsitettä merkitsevään sanaan, jota ruotsinkielessä vastaa ersätt- ningsvärde ja jonka vastineena on suomenkielessä käytetty »korvike- arvoa». Epäonnistuneesta oppisanasta on myös johtunut, että »kor- vaushinta» on tullut virheellisesti käännetyksi vieraille kielille. Sen saksalaisina vastineina on käytetty mm. sanoja »Entschädigungspreis» ja »Ersatzpreis», joita on pidettävä täysin harhaan johtavina. Kun suomenkielessä on käytettävissä ulkomaisia oppisanoja vastaava jalostusarvo tai jalostushinta, jotka soveltuvat kaikkiin käsitteen edel- lyttämiin tarkoituksiin, olisi niiden käyttö vakiinnutettava epä- onnistuneen »korvaushinnan» asemesta. Vaikka arvo ja hinta ovat kansantaloudessa selvästi toisistaan eroavia käsitteitä, tuottaa näiden sanojen johdonmukainen erimerki- tyksellinen käyttäminen useissa tapauksissa vaikeuksia. Kun omai- suusosien arvolla (taloudellisessa mielessä) tarkoitetaan niiden arvioi- tua hintaa, jää riippumaan ajatusyhteydestä, kumpaa sanaa olisi kulloinkin käytettävä. Näin ollen voidaan jalostusarvoa käyttää tuloksen mittana, joka tuotantotoiminnassa arvioidaan hyödykkeistä saatavan, kun taas jalostusAz«ta soveltuu käytettäväksi tarkoitet- taessa todella saatua tulosta, joka on hintaan verrattavissa. Jalostusarvon laskutavoista. Nautakarjalle käytetyn rehun jalostusarvo eli -hinta saadaan vähentämällä karjan tuotosta muut tuotantokustannukset paitsi nii- REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA 47 den rehujen arvoa, joiden jalostusarvo halutaan saada lasketuksi. Karjatalouden kustannukset voidaan tarkoituksenmukaisesti jakaa kahteen osaan, peruskustannukseen ja rehukustannukseen, jolloin edelliseen luetaan kaikki muut kustannukset paitsi rehujen arvoa. Peruskustannus sisältää useita eri kustannusosia, jotka voidaan ANNiLAn (2, s. 88) mukaan ryhmitellä alla olevan asetelman mukai- sesti. Kun seuraavassa tullaan käsittelemään myös eräiden perus- kustannuksen osien suuruussuhteita, esitetään asetelmassa myös eri kustannusten prosenttinen osuus peruskustannuksesta ja karjatalou- den tuotosta ANNiLAn esittämien keskiarvolukujen perusteella las- kettuna. Kustannuserä Lehmää kohden % peruskustan- % lypsykar- vuodessa mk nuksesta jan tuotosta Työkustannus Ihmistyökustannus 562 40.00 15.60 Hevostyökustannus 8 570 0.59 40.59 0.23 15 83 Sekalaiskustannus Sonninpitokustannus 79 5.63 2.19 Kuivikekustannus 50 3.56 1.39 Polttopmikustanmis 22 1.57 0.61 Valo-ja voimakustannus .... 14 1.00 0.39 Erilliset rahamenot 68 4.84 1.89 Yleiskustannus 117 35:) 8.33 24.93 3.25 972 Pääomakustannus Kalustokustannus 15 1.07 0.42 Eläinkustannus 339 24.15 9.42 Rakennuskustannus 130 484 9.26 34.48 3.61 13 45 Yhteensä 1404 100.00 39.00 Peruskustannus on L.S.K:n kirjanpitotoimiston kirjanpitotiloilta saadun aineiston perusteella vuosilta 1929—36 ollut keskimäärin 39 % lypsykarjan tuotosta (2, s. 88). Tämän suhdeluvun vaihtelu- laajuus on ollut 32.0—50.2. Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran kirjanpitotoimiston kirjanpitotiloilla on peruskustannus vuosina 1927—32 ollut 50.0—68.7 % tuotosta, ja maataloushallituksen kirjan- pitotiloilla vuosina 1933—39 vastaava luku on ollut 29.0—33.6 %. Edellä esitetyt luvut eivät ole toisiinsa verrattavia, koska kustannus- erien ja tuoton laskemisessa on käytetty varsinkin työkustannuksen ja karjan uudistuskustannuksen kohdalla toisistaan poikkeavia lasku- tapoja ja koska maataloushallituksessa suoritetut laskelmat koskevat nautakarjaa kokonaisuudessaan, eivätkä ainoastaan lypsykarjaa. 48 ANTTI MÄKI Jalostusarvolaskelma voidaan laatia hyvin monella eri tavalk riippuen siitä, mikä asetetaan laskelman tarkoitukseksi, mitä tuotto ja kustannuseriä laskelmaan sisällytetään ja miten ne käsitellään Erilaisia menetelmiä käyttäen saadaan myös erilaiset lopputulokset joita voidaan verrata ainoastaan vastaavalla laskumenetelmällä saa tuihin tuloksiin ja käyttää ainoastaan laskumenetelmän edellyttä miin tarkoituksiin. Tässä suhteessa on usein havaittavissa käsittei den sekaannusta. Jalostusarvolaskelmassa voidaan ensiksikin erottaa kaksi eri päätyyppiä riippuen siitä, otetaanko laskelman kustannuspuolelle kaikki edellä luetellut, peruskustannukseen kuuluvat kustannuserät vai ainoastaan karjatalouden välittömät eli suoranaiset kustannukset. Jälkimmäisessä tapauksessa jäävät ns. välilliset kustannukset laskel- man ulkopuolelle. Niihin luetaan johtotyön arvo, rakennusten kuo- letus, kunnossapito ja vakuutus, karjatalouden osuus maatalouden yleiskustannuksista sekä karjatalouteen sidottujen pääomien korko- vaatimus. Korkovaatimus on maatalouskirjanpidossa sikäli erikois- asemassa, ettei sitä lueta maatalouden liikekustannukseen, vaan ta- loustuloksen mittana käytetään yleisesti pääomista saatua korkoa (puhdasta tuottoa). Muiden karjatalouden välillisten kustannusten taas voidaan katsoa rasittavan maataloutta riippumatta siitä, miten karjatalous on järjestetty ja millainen on karjataloudenvoimaperäi- syysaste. Kun jalostusarvolaskelman kustannuksiin luetaan peruskustan- nus kokonaisuudessaan, saadaan tulokseksi nettojalostusarvo. Milloin välilliset kustannukset jätetään laskelman ulkopuolelle, tuloksena on bruttojalostusarvo. Nanneson (16, s. 106) suosittelee käytettäväksi ensi sijassa jälkimmäistä jalostusarvon laskutapaa. Myös Pohjois- maiden MaataloustutkijanYhdistyksen maanviljelystaloudellisen jaos- ton asettama komitea pitää brutto jalostusarvoatarkoitukseen parem- min soveltuvana (4, s. 13—14). Ruotsin maatalouden kannattavuus- tutkimuksissa on esitetty tilivuodesta 1924—25lähtien bruttojalostus- arvo ja Tanskan maatalouden kannattavuustutkimuksissa vuodesta 1922—23 lähtien sekä brutto- että nettojalostusarvo. Suomessa on yleensä käytetty netto jalostusarvon laskutapaa. Brutto- ja netto jalostusarvoilla on huomattava teoreettinen ja käytännöllinen ero. Samoin on eroa näiden tulosten käyttömahdolli- suudessa. ANNiLAn (2) julkaisemien kirjanpitotulosten perusteella saadaan välillisten kustannusten arvoksi (vuosina 1929—36) n. 368 mk lypsylehmää kohden eli 26.2 % peruskustannuksesta ja 10.2 % lypsy- REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA 49 karjan tuotosta. Tällöin on välillisiin kustannuksiin luettu paitsi yleiskustannusta, johon sisältyy myös johtotyön arvo, rakennuskus- tannukset sekä kalusto- ja eläinpääomien korot. Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran kirjanpitotoimistossa suoritetuissa laskelmissa vuosilta 1927—32 ovat johtotyön arvo, rakennus- ja korkokustan- nukset olleet 458—513 mk lypsylehmää kohden eli 16.1—20 % perus- kustannuksesta ja 8.1—12.3 % lypsykarjan tuotosta (19, s. 100—101). Maataloushallituksen kirjanpitotiloilla ovat rakennus- ja yleiskustan- nukset sekä eläinpääoman korot vuosina 1933—39 olleet 330—375 mk nautayksikköä kohden eli 29—33.8 % peruskustannuksesta ja 9.1— 10.9 % nautakarjan tuotosta. Vaikka nämä summat eivät ole mark- koinakaan lausuttuina täysin toisiinsa verrattavissa, ne osoittavat kuitenkin, mitä suuruusluokkaa on ns. välillisten kustannusten vaiku- tus rehujen jalostusarvoon. Kun perusrehun määrä on esim. L.S.K:n kirjanpitotiloilla keskimäärin ollut n. 1675 ry lypsylehmää kohden vuodessa, merkitsee välillisten kustannusten osuus n. 22 pennin erää ry:ä kohden. Yksityisillä tiloilla voi välillisten kustannusten vaikutus olla huomattavasti suurempi ja nousta julkaistujen tulosten mukaan jopa 43 penniin perusrehun ry:ä kohden. Paitsi sitä, ettei brutto- ja nettojalostusarvoja tietenkään voida pitää toisiinsa rinnas- tettavina suureina, on näiden laskutapojen välisellä erolla tärkeä merkitys arvosteltaessa karjatalouden ja koko maatalouden kannat- tavuuskysymyksiä jalostusarvolaskelmien tulosten perusteella, kuten myöhemmästä esityksestä ilmenee. Merkityksestään huolimatta on kysymyksen lähempi selvittely sivuutettu asiaa koskevissa julkai- suissa tai tyydytty vain lyhyeen mainintaan (16, s, 106; 17, s. 116; 4, s. 13—14). Jonkin verran laajemmat perustelut esitetään Ruotsin maatalouden kannattavuustutkimuksissa vuodelta 1924—25 (21, XI, s. 49). Nautakarjaa koskeva jalostusarvolaskelma voidaan laatia joko koko karjaa tai ainoastaan lypsykarjaa varten. Jälkimmäisessä ta- pauksessa on laskelmassa otettava huomioon myös nautakarjan sisäi- set suoritukset, ts. laskettava lypsykarjan tuotoksi syntyneiden vasi- koiden arvo ja vasikoille käytetyn maidon arvo sekä kustannuksiksi lypsykarjan uudistuskustannus, jolla tarkoitetaan lehmän hankinta- ja poistoarvon välistä hinnaneroa vuotta kohden laskettuna (2, s. 23). Molempia laskutapoja voidaan käyttää, mutta laskelmien tulokset eivät ole toisiinsa rinnastettavia. Milloin rehujen jalostusarvo laske- taan eri rehuille niiden laadun edellyttämässä suhteessa, ei ole tar- koituksenmukaista laskea jalostushintaa yhteisesti koko nautakarjaa ANTTI MÄKI varten, koska lypsykarjan ja nuoren karjan vaatimukset rehujen väkevyyteen ja valkuaismäärään katsoen ovat erilaiset. Toisaalta on koko nautakarjaa koskevan laskelman etuna pidettävä tulosten luotettavuuden kohoamista sen johdosta, että sisäisten suoritusten arviointi tulee tarpeettomaksi. Kolmantena ja ehkä tärkeimpänä tekijänä jalostusarvolaskelman rakenteeseen ja suoritustapaan vaikuttaa, mihinkä osaan rehumää- rästä laskelma ulotetaan ja missä suhteessa saatu jalostushinta jae- taan eri rehuille. Laskelma voi koskea kaikkia rehuja, omasta talou- desta tuotettuja rehuja tai ainoastaan sellaisia omasta taloudesta saatuja rehuja, joilla ei voida katsoa olevan jalostamattomina yleistä markkina-arvoa. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia rehuja voidaan nimittää yhteisellä nimellä perusrehuksi, ja siihen luetaan tavalli- sesti korsirehut, tuorerehut ja laidunrehu. Ensimmäisellä vaihto- ehdolla, jalostushinnan laskemisella kaikkien karjalle käytettyjen rehujen osalta, on tuskin merkitystä silloin, kun jalostushinta laske- taan ottamatta huomioon erilaisten rehujen kuiva-aine- ja valkuais- määriä. Sitä vastoin laskettaessa jalostushinta edellä mainittujen seikkojen perusteella on lähtökohtana pidettävä koko rehuannoksen keskimääräistä jalostushintaa ry:ä kohden laskettuna. Eri rehujen hinta on silloin keskimääräisen ry-hinnan ylä- tai alapuolella riippuen siitä, tarvitsevatko ne täydennyksekseen ostoväkirehuja vai voi- daanko niillä korvata ostorehujen käyttöä. Ostorehujen aiheuttama kustannus tulee siten jaetuksi eri rehuille siinä suhteessa kuin ne tar- vitsevat väkirehutäydennystä. Lopputuloksena tässäkin tapauksessa on kotoisten rehujen jalostushinnan selvittäminen, jota on pidettävä laskelman päätarkoituksena. Yleisimmin on jalostushinta laskettu ainoastaan ns. perusrehulle, jolloin kotoisten väkirehujen arvo niiden markkinahinnan perusteella on luettu karjatalouden kustannuksiin. Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran kirjanpitotoimistossa on jalostushinta laskettu myös omasta taloudesta tuotetulle viljalle (19, s. 98—99), joten laskelma koskee kotoista rehua kokonaisuudessaan. Käytettäessä yksinkertaista, ainoastaan ry-määrään perustuvaa jalostusarvolaskelmaa riippuu jalostushinnan ja rehuviljan markkina- hinnan välisestä suhteesta, kumpaa menetelmää on pidettävä suosi- teltavampana. Jos rehuviljalla on varma menekki ja sen hinta on huomattavasti yläpuolella jalostushinnan, voidaan jalostushinnasta saada harhaanjohtava kuva k.o. viljelyskasvin kannattavuusedelly- tyksistä. Päinvastaisessa tapauksessa olisi pidettävä virheellisenä hinnoittaa rehuvilja halvemmaksi kuin mitä karja maksaa muista, REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA 51 laadultaan vähäarvoisemmista rehuista. Kun kuitenkaan rehuviljalla ei yleensä voida katsoa olevan sellaista hintaa, joka suhteellisen vähäi- sistä myyntieristä voidaan saada, ja kun toisaalta jalostusarvolas- kelma sitä paremmin vastaa tarkoitustaan, mitä vähemmän siihen jää harkinnasta riippuvia tekijöitä ja mitä suurempi osa karjatalouden tuotosta voidaan käyttää jalostushinnaksi, on pyrittävä siihen, että jalostushinta yleensä laskettaisiin kaikille kotoisille rehuille. Ne epä- kohdat, jotka liittyvät ry-määrään perustuvaan laskelmaan, voidaan välttää jaoittelemalla eri rehujen jalostushinta niiden tuotantoarvon mukaan siinä määrin kuin tähänastisten tutkimustulosten perus- teella on mahdollista. Silloin arvokkaimmat rehut tulevat saamaan jalostushinnan, joka on lähellä samojen rehujen keskimääräistä myyntihintaa. Tätä tietä voidaan myös päästä tyydyttävään tulok- seen arvosteltaessa jalostushintojen perusteella eri viljelyskasvien kannatta vuusmahdollisuuksia. Kotoisten rehujen jalostushinta voi tulla jaetuksi eri rehuille hyvin monella eri tavalla, joista saadut tulokset tietenkin poikkeavat toisistaan. Jalostushintaa jaettaessa on ensiksi ratkaistava kysymys laidunrehun hinnan määrittämisestä. Tavallisesti laidunry:lle laske- taan joko yhtä korkea jalostushinta kuin muillekin rehuille tai laidun- ry:n arvo lasketaan puoleksi muiden rehujen vastaavasta arvosta. Edellinen menettelytapa on omaksuttu mm. tarkastuskirjanpidossa suoritetuissa jalostushintalaskelmissa. L.S.K:ssa ja maataloushalli- tuksessa suoritetuissa laskelmissa on käytetty osaksi kumpaakin mene- telmää. Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran kirjanpitotoimisto on käyttänyt jälkimmäistä tapaa. Jos edellisessä vaihtoehdossa lisäksi lasketaan eri rehujen suhteellinen jalostusarvo niiden väkevyyden ja valkuaismäärän perusteella, kohoaa laidunry:n arvo laatunsa tähden varsin korkeaksi. Kuitenkin on huomattava, että laidunrehua voi- daan käyttää ainoastaan kesällä, joten voidaan katsoa, että laidun- rehun korkeampi laatu voi vain sangen vähäisessä määrin korvata talvirehun puutteellisuuksia. Sen tähden ei voida katsoa laidunrehun hinnan riippuvan sen laadusta samalla tavoin kuin talvirehuissa, koska täten jouduttaisiin siihen, että laidunrym hinta olisi korkeampi kuin kotoisten talvirehujen keskimääräinen jalostushinta. Tästä seuraa, ettei laidunrehuun tarkoituksenmukaisuussyillä voida sovel- taa väkevyyteen ja valkuaismäärään perustuvaa jalostusarvon lasku- tapaa, vaan laidunrehu voitaisiin enintään hinnoittaa keskimääräisen ry-hinnan mukaan. Asialla on kuitenkin toinen puolensa sen johdosta, että laidunrehun tuotantokustannukset ry:ä kohden ovat paljon hai- ANTTI MÄKI52 vemmat kuin muiden rehujen. Keskimäärin katsoen voidaan laidun- rehun arvioida tulevan tuotetuksi noin puolella muiden rehujen tuo- tuotantokustannuksista. Mikäli tuotantokustannukset tunnetaan, voitaisiin niitä käyttää jalostusarvolaskelmassa laidunrym hinnan määrittämisessä. Samalla olisi kuitenkin pyrittävä siihen, että talous- tulos ilmenisi myös laidunry:n hinnan vaihteluna. Oikeaan osuvalta tuntuisi laskutapa, jossa laidunrym hinta olisi samassa suhteessa mui- den rehuyksiköiden jalostushintaan kuin laidunrym tuotantokustan- nus on talvirehujen keskimääräiseen tuotantokustannukseen (12). Yksityiskohtaisten kustannuslaskelmien puuttuessa voidaan lähtö- kohtana pitää Suomessa käytettyä tapaa hinnoittaa laidunrehuyksikkö puoleksi keskimääräisestä ry:n hinnasta. Jos laidunrehun arvo määritetään edellä esitetyn mukaisesti, on vielä erilaisia vaihtoehtoja siinä suhteessa, miten laidunry:n hintaa laskelmassa käsitellään. Laidunrym hinta voidaan laskea puoleksi kaikkien rehuyksiköiden jalostushinnasta tai puoleksi talvirehujen jalostushinnasta (18, s. 90). Edellisessä tapauksessa laidunry tulee hinnoitetuksi halvempaan hintaan kuin jälkimmäisessä vaihtoehdossa. Laidunry:n hinta ei siinä ole kiinteässä suhteessa talvirehujen hin- taan, vaan hinta riippuu laidunrehun määrän suhteesta muiden rehu- jen määrään. Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran kirjanpito- toimistossa on käytetty tätä menetelmää. Kun kummassakin vaihto- ehdossa jalostushinta voidaan laskea keskimäärin kaikille rehuille, kotoisille rehuille tai perusrehulle, tulee laidunrym hinta hieman eri- laiseksi kussakin eri tapauksessa. Yleensä voitaneen pitää oikeutet- tuna PiHKALAn (18) suosittelemaa tapaa laskea laidunrehuyksikön hinta puoleksi kotoisten rehujen keskimääräisestä ry:n jalostushin- nasta. Kotoisille talvirehuille jäävä jalostushinta voidaan edelleen jakaa eri rehuille useita eri perusteita käyttäen. Jättäen kokonaan huo- mioon ottamatta vanhimmat, ennen rehuyksikön ja tärkkelysarvo- yksikön kehittämistä käytetyt menettelytavat, joitamm. Ehrenßerg (6) selostaa, on nykyisin käytännössä kolme toisistaan poikkeavaa menetelmää. Jalostusarvo määritetään rehujen tuotanto-ominaisuuk- sien perusteella, jolloin voidaan ottaa huomioon: 1) rehuyksikköarvo, 2) rehuyksikköarvo ja kuiva-ainemäärä, 3) rehuyksikköarvo, kuiva-ainemäärä ja valkuaismäärä. Muita rehujen tuotantoarvoon vaikuttavia tekijöitä tuskin voi- REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA 53 daan toistaiseksi ottaa huomioon taloudellisissa laskelmissa. Lisä- selvitystä kaipaisi tässä suhteessa esim. kysymys eri rehujen sisältä- män vesimäärän vaikutuksesta rehujen tuotantoarvoon, työ-, kulje- tus- ja säilytyskustannuksiin sekä edellisistä johtuen rehujen taloudel- liseen arvoon. Nykyisin pidetään rehujen jalostusarvon mittana melkein yksin- omaan niiden ry-arvoa. Tosin on jo varhain kiinnitetty huomiota eri rehujen suhteelliseen arvoon ja esitetty vaatimuksia väkevyyden ja w.lkuaismäärän huomioon ottamiseksi jalostusarvolaskelmissa (4). Mm. Laur (11), Brinkmann (5) ja Nanneson (15) ovat kysymystä käsitelleet ja esittäneet yksinkertaisia matemaattisia menettelyta- poja kuiva-ainesuhteen huomioon ottamiseksi rehujen jalostusarvoa määritettäessä. NANNESONin mukaan eri rehujen jalostusarvo ry:ä kohden saadaan seuraavista kaavoista: k —r 1) t = , jossa r v t = ry:ä kohden tarvittava väkirehuyksikkömäärä, v = käytetyn väkirehun täyttävyys, r = koko rehuseoksen täyttävyys, k = k.o. kotoisrehun täyttävyys. 2) J = R t (V R), jossa J = k.o. kotoisrehun jalostusarvo, R = koko rehuseoksen keskimääräinen jalostusarvo, V = väkirehun ry-hinta, t = ry:ä kohden tarvittava väkirehuyksikkömäärä. Käyttämällä laskelmassa täyttävyyslukuja alkuperäisten väkevyyslukujen ase- mesta laskelma tulee hieman yksinkertaisemmaksi kuin NANNESONin esittämässä muodossa. Näin menetellen voidaan edellä olevat laskelmat ratkaista myös graafi- sesti asettamalla ordinaatta-akselille rehujen hinnat ja abskissa-akselille niiden täyt- tävyysluvut. Määräämällä koordinaatistossa ne pisteet, jotPa osoittavat rehuseoksen keskimääräisen jalostushinnan ja täyttävyyden sekä väkiiehuyksikön hinnan ja täyttävyyden, sekä yhdistämällä nämä kaksi pistettä suoralla viivalla voidaan tältä viivalta lukea eri rehujen jalostushinnat. Vaikka rehujen kuiva-ainemäärän huomioon ottamista jalostus- arvolaskelmissa on pidettävä huomattavana edistysaskelena, mene- telmä on kuitenkin puutteellinen, koska toinen tärkeä tekijä, valkuais- määrä, jää laskelman ulkopuolelle. Kuiva-ainemäärän yksinomainen huomioon ottaminen johtaa siihen, että rehujen väkevyyden merkitys 54 \NTTI MÄK[ tulee liiaksi vaikuttamaan rehujen arvoon. Sen tähden menetelmää voidaan suositella käytettäväksi ainoastaan edellyttäen, ettei valkuais- rikkailla ja valkuaisköyhillä väkirehuilla olisi sanottavaa hinnaneroa ry:ä kohden laskettuna. Muussa tapauksessa olisi myös valkuais- määrä otettava perustaksi eri rehujen suhteellista arvoa määritet- täessä. Kysymystä on käsitelty varsinkin Suomessa (10, 9, 12, 8). Nanneson on »korvikearvoa» (ersättningsvärde) laskiessaan ottanut huomioon myös eri rehujen valkuaismäärän esittäessään, kuinka suurta öljyväkirehujen, rehuviljan ja olkien määrää 100 ry eri rehuja vastaa (16, s. 95—96). Eri rehujen jalostusarvo voidaan määrittää suhteellisen yksinkertaisesti joko käyttämällä kirjoittajan esittämää laskutapaa (12), joka soveltuu normaalisiin hintasuhteisiin, tai laske- malla jalostusarvo erikseen kullekin rehulle yhtälöitä käyttäen. Edellyttämällä, että oikean täyttävyyden ja valkuaissuhteen saavuttamiseksi olisi kotoisten rehujen täydennykseksi käytettävä vähintään kahta eri väkirehua. joista toinen valkuaisrikasta, voidaan kunkin eri rehun jalostusarvo ry:ä kohden laskea yhtälöistä, jotka voidaan esittää esim. seuraavassa muodossa: 3) ax +by + c = r (x + y + 1) ■ i- i / r n loissaa ix + bjy +Ci= rx (x +y+ 1) x = valkuaisrikkaan väkirehun ry-määrä, a = » » valkuaismäärä/ry, a 1 = » » täyttävyys, y = valkuaisköyhän » ry-määrä, b = » » valkuaismäärä/ry, bj = » » täyttävyys, c = k.o. kotoisrehun valkuaismäärä/ry, cl = » täyttävyys, r = koko rehuseoksen valkuaismäärä/ry, rx = » » täyttävyys. 4) J = R x(V R) y(Vt R), jossa J = k.o. kotoisrehun jalostusarvo, R = koko rehuseoksen keskimääräinen jalostusarvo, V = valkuaisrikkaan väkirehun ry-hinta, \\ = valkuaisköyhän väkirehun ry-hinta. Jos lasketaan etukäteen, kuinka suuri on rehujen kuiva-aineylijäämä ja val- kuaisylijäämä tai -vajaus ry:ä kohden rehuseoksen keskimäärään venattuna, voidaan yhtälöitä käyttää Hannukselan (8) esittämässä muodossa. Tulos on sama kuin edellä esitetyllä tavalla laskettuna. REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA Esitetty menetelmä soveltuu käytettäväksi kaikissa olosuhteissa, myös silloin, kun rehujen keskimääräinen jalostusarvo on suurempi kuin ostorehujen ry-hinta. Jos keskimääräinen jalostusarvo on väki- rehujen hintaa suurempi ja väkirehuja siis kannattaisi käyttää niin paljon kuin olosuhteet tekevät mahdolliseksi, olisi väkevyys- ja val- kuaisnormeissa kuitenkin käytettävä enimmäisarvoja. Laskutapa soveltuu käytettäväksi myös silloin, kun ostoväkirehuja ei käytetä lainkaan, suorittamalla laskelma väkirehujen käypien hintojen perus- teella. Kotoisten rehujen arvo tulee silloinkin verratuksi ostoväki- rehujen hintoihin. Edellä esitetyt menetelmät, jotka näennäisestä monimutkaisuu- destaan huolimatta voidaan saada suhteellisen yksinkertaisiksi käyt- tämällä valmiiksi laskettuja aputaulukkoja, kuten Hannuksela on esittänyt, yhdistävät NANNESONin »korvikearvo»- ja jalostusarvolas- kelmien ominaisuudet. Laskemalla eri rehujen hinnat esitetyllä ta- valla rehut tulevat verratuiksi väkirehuihin, vaikkakaan ei niin yksi- puolisesti kuin NANNESONin käyttämässä menetelmässä on asian laita. Yhtälöitä käyttäen on mahdollista ratkaista eri rehujen suhteel- linen jalostusarvo siinäkin tapauksessa, että rehujen täydennystar- vetta laskettaessa olisi otettava huomioon edellisten lisäksi myös muita tekijöitä. Laskutapa kävisi uusien tekijöiden tähden vastaa- vasti monimutkaisemmaksi. Eräitä jalostusarvolaskelman epäkohtia. Kun jalostusarvolaskelmaan liittyy useita tuotto- ja kustannus- eriä, joiden suuruutta ei voida täsmällisesti määrittää, ei laskelman tuloksiakaan voida pitää muina kuin likimääräisinä arvoina. Kuiten- kin suurin osa peruskustannuseristä on sellaisia, joiden voidaan katsoa aiheutuvan karjataloudesta ja joiden suuruus riippuu karjatalouden laajuudesta ja voimaperäisyysasteesta. Tässä suhteessa muodostavat rakennuskustannukset huomattavan ja laskelman tuloksiin häirit- sevästi vaikuttavan poikkeuksen, sillä tavanmukaisella tavalla kas- kettaessa rakennuskustannus riippuu paitsi rakennuksen uudisarvosta myös sen iästä. Rakennuskustannus ei siten ole samassa suhteessa karjatalouden tuotantoedellytyksiin kuin muut kustannuserät. Kun rakennusten korkovaatimus lasketaan nykyarvosta, korkokustannus muodostuu sitä suuremmaksi, mitä suurempi on rakennuksen uudis- arvo ja mitä vähemmän se on tullut kuoletetuksi. Näin ollen karja- ANTTI MÄKI56 talouden antama tulos muodostuu muuten samanlaisissa olosuhteissa sitä edullisemmaksi, mitä enemmän navettarakennuksen uudisarvosta on kuoletettu. Mikäli rehuille lasketaan jalostusarvo, jossa myös rakennuskustannus on otettu huomioon, olisi laskelma muutettava sellaiseksi, ettei rakennuksen erilainen korkokustannus vaikuttaisi lopputulokseen. Esimerkkinä korkokustannuksen vaihteluista yksi- tyisillä tiloilla voidaan mainita ANNiLAn julkaisemat tulokset, joissa rakennuspääoman korko on ollut 18—165 mk lypsylehmää kohden vuodessa (2, liite 1). Rakennuspääoman korkokustannuksen häiritsevä vaikutus voi- daan saada eliminoiduksi käyttämällä rakennuskustannusten vuo- tuista suuruutta laskettaessa ns. annuiteettia, jolla tarkoitetaan kuole- tuksen ja korkokustannuksen summaa siten laskettuna, että niiden yhteissumma pysyy vuosittain muuttumattomana. Uudella raken- nuksella on pääosa vuotuismaksusta korkokustannusta, kun taas rakennuksen vanhetessa yhä suurempi osa vuotuismaksusta on raken- nuspääoman kuoletusta. Annuiteetti voidaan laskea seuraavasta kaavasta: K . 1.0pn . O.Op 5) a = , jossa 1.0pn — 1 K = rakennuksen uudisarvo, p = korkoprosentti, n = rakennuksen kestävyysaika. Toisena mahdollisuutena on laskea jalostusarvolaskelmissa ra- kennuspääoman korko puolelle rakennuksen uudisarvosta, jolloin korkokustannus pysyisi muuttumattomana rakennuksen koko kestä- vyysajan. Kolmantena mahdollisuutena on vihdoin siirtyä käyttä- mään nettojalostusarvolaskelman sijasta bruttojalostusarvolaskel- maa. Annuiteetti on matemaattisesti oikeampi kuin rakennuksen keskimääräisen korkokustannuksen käyttäminen, joka sitä vastoin on erittäin yksinkertainen käytäntöön sovellettavaksi. Kolmas vaihto- ehto ei ole edellisiin verrattavissa, sillä se edellyttäisi jalostusarvo- laskelman perusteiden muuttamista. Toisena tekijänä, joka vaikuttaa häiritsevästi jalostusarvolas- kelman tuloksiin, on siitoseläinten myynti, joka saattaa aiheuttaa, ettei lypsykarjalle jäisi lainkaan uudistuskustannusta (1, s. 31). Ver- tailukelpoisten tulosten saavuttamiseksi menetellään usein siten, että siitoseläinten myynnistä saatu ylihinta pidetään tavallisen jalostus- REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA 57 arvolaskelman ulkopuolella. Näin on menetelty mm. L. S. K:n kirjan- pitotoimistossa ja Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran kirjan- pitotoimistossa. Kolmantena jalostusarvolaskelman lopputulokseen ja tulosten vaikuttavana tekijänä on tässä yhteydessä esitettävä jalostushin- naksi jäävän erän suhde karjatalouden kokonaistuottoon sekä jalos- tusarvolaskelman kohteena olevan rehumäärän suhde tilalla käytettä- vissä olevaan rehumäärään. Jalostusarvolaskelma on siinä suhteessa verrattavissa moniin muihin maatalouden kannattavuuslaskelmiin, että tietty kus- tannuserä jätetään tuntemattomaksi ja laskelman tulos osoittaa, kuinka suuri osa kokonaistuotosta jää tämän tekijän osuudeksi. Niinpä puhdas tuotto osoittaa sitä osaa tuotosta, joka jää pääomien koroksi. Tuloksen arvo riippuu olennaisesti siitä, kuinka suuri mer- kitys tuntemattomaksi jätettävällä kustannustekijällä on kustan- nusten kokonaismäärässä. Karjatalouden taloudellista tulosta las- kettaessa olisi myös jätettävä tuntemattomaksi se tekijä, jonka osuus on mahdollisimman suuri muihin kustannuseriin verrattuna. Tällainen tekijä on rehukustannus. Epäedullisissa olosuhteissa saattaa perus- rehun jalostushinta jäädä mitättömän pieneksi kokonaistuottoon ver- rattuna. Samanaikaisesti on kuitenkin laskelmaan sisällytetty täysi- määräisinä kotoisten väkirehujen hinta, kaikkien pääomien korot, korvaus johtotyöstäja osuus maatalouden yleiskustannuksista. Korko- kustannusten osuus yksinään saattaa olla yli 10 % karjatalouden tuotosta (19, s. 111). Tällaisissa tapauksissa ei jalostusarvolaskelman tulosta voida pitää oikeaan osuvana kannattavuuden mittapuuna, sillä se asettaa perusrehun aiheettoman huonoon asemaan kotoisiin väkirehuihin ja muihin tuotannon tekijöihin verrattuna. Laskelman tuloksia ei myöskään voida käyttää kasvinviljelystä koskevien kan- nattavuuskysymysten selvittelyyn. Edellä esitettyyn liittyy jo aikaisemmin kosketeltu kysymys siitä, lasketaanko jalostusarvo kaikille kotoisille rehuille vai ainoastaan perusrehulle. Ottamalla huomioon, että perusrehun osuus yksityi- siltä tiloilta julkaistujen tulosten perusteella on voinut olla alle 52 % lypsykarjan käyttämästä rehuyksikkömäärästä (19, s. 110) ja perus- rehu on voinut jäädä kokonaan vaille jalostushintaa, on tämäkin seikka puoltamassa jalostuslaskelman saattamista laajemmalle poh- jalle siten, että se tulisi koskemaan kaikkia kotoisia rehuja. Vaikeammin on ratkaistavissa jalostusarvolaskelman kohteena olevan rehumäärän ja tilalla käytettävissä olevan rehumäärän keski- 58 ANTTI MÄKI naisen suhteen vaikutus jalostushintaan, koska tästä kysymyksestä ei liene suoritettu minkäänlaisia tutkimuksia. Jos karjatalous perus- tuu hyvin huomattavalta osalta ostettujen ja kotoisten väkirehujen käyttöön, huonommat heinät ja kevätviljan oljet jätetään karjalle syöttämättä, puhumattakaan syysviljan oljista, heikommat laitumet jätetäänkäyttämättä jne., voidaan perusrehun jalostushinnaksi saada näennäisesti hyvinkin edullista tulosta osoittavia lukuja. Tällaisilla tuloksilla ei kuitenkaan voida katsoa olevan arvoa karjatalouden kannattavuuden osoittajana, sillä rehujen jalostushinta kokonaisuu- dessaan saattaa jäädä varsin vaatimattomaksi käytettävissä oleviin mahdollisuuksiin verrattuna. Jalostusarvolaskelma on oikeutettu ainoastaan silloin, kun karjatalous on oikeassa suhteessa jalostetta- vana olevaan rehumäärään, laitumien tuotto mukaan luettuna, ja ne rehut, joille jalostusarvo lasketaan, muodostavat karjalle käytet- tävien rehujen pääosan. Se karjamäärä, tuotantosuunta tai voima- peräisyysaste, jolla saadaan suurin kokonaishinta kaikille käytettä- vissä oleville rehuille, on taloudelliselta kannalta edullisin riippumatta siitä, kuinka korkeaksi jalostushinta ry:ä kohden muodostuu. Jalostusarvolaskelman tulosten käytöstä karjatalouden ja kasvinvilje- lyksen kannattavuuden määrittämisessä. Jalostusarvolaskelman tuloksia, mikäli ne on saavutettu kestä- villä perusteilla, voidaan maataloutta koskevissa kannattavuuslas- kelmissa ja taloudellisissa arvioissa käyttää useihin eri tarkoituksiin jopa siinä määrin, että rehuista saadun jalostushinnan suuruutta voi- daan pitää maatalouden keskeisimpänä kannattavuuskysymyksenä. Kun jalostusarvolaskelmissa edellä esitetyn mukaisesti voidaan käyt- tää useita eri menetelmiä, on tuloksilla myös erilainen käyttöarvo ja soveltamismahdollisuus. Tavallisesti ei kuitenkaan tehdä riittävää eroa eri laskelmamenetelmien antamien tulosten välillä, mistä joh- tuu, että jalostusarvolaskelman tuloksia näkee usein käytettävän harhaanjohtavalla tavalla. Sekä brutto- että nettojalostusarvolaskelmilla on ensiksikin huo- mattava merkitys nautakarjatalouden kannattavuuden määrittämi- sessä. Samoilla perusteilla ja samanlaisissa olosuhteissa saadut tulok- set ovat toisiinsa verrattavissa karjatalouden suhteellisen kannatta- vuuden osoittajina. Jalostushintoja voidaan verrata toisiinsa samalla tilalla eri vuosina tai eri tilojen kesken. Paitsi ry-määrää kohden voi- REHUJEN JAI.OSTUSARVOLASKELMISTA 59 daan jalostusarvo laskea muitakin tekijöitä, esim. lypsylehmien luku- määrää tai tuotettua maitomäärää kohden, jolloin saadut suhdeluvut kuvastavat karjatalouden antamaa tulosta eri puolilta katsottuna. Jalostusarvolaskelman tuloksia arvosteltaessa niitä usein verra- taan rehujen myyntihintoihin taituotantokustannushintoihin. Vertai- lua tehtäessä ei aina oteta huomioon menettelytapaa, jolla jalostus- arvolaskelman tulos on saatu. Jos tilalla on käynnissä oleva karja- talous, johon sidotut pääoma- ym. kustannukset joka tapauksessa rasittavat tilaa, nettojalostushinnan vertaileminen myyntihintaan antaa väärän kuvan rehujen erilaisten käyttömahdollisuuksien kan- nattavuudesta. Kun jokin määrä rehuja myydään jalostushintaa kalliimpaan hintaan, on otettava huomioon, että karjatalouden perus- kustannukseen on luettu myös pääomien korkovaatimus, karjatalous- rakennusten kuoletus ja kunnossapitokustannus, johtotyön arvo ja osuus yleiskustannuksista, joista ei rehuja suoraan myytäessä saada korvausta. Edellä esitettiin näiden summien keskimääräinen suuruus ja suhde karjatalouden tuottoon ja peruskustannuksen suuruuteen. Myyntihintaa ei siten voida verrata rehujen nettojalostushintaan, vaan bruttojalostushintaan. Toinen on asian laita, jos tilalle suunnitellaan perustettavaksi hyötykarjataloutta, jota tilalla ei ennestään ole, tai karjataloutta aiotaan tuntuvasti laajentaa. Silloin muodostuu uusia kustannuseriä, jotka eivät ennestään rasita tilaa. Ennakkolaskelmissa on tällaisissa tapauksissa käytettävä nettojalostusarvoa. Laskelmia tehtäessä on kuitenkin otettava huomioon käytettävissä olevin edellytyksin saa- tava kokonaistulos, joten ry:n jalostushinta myyntihintaan verrat- tuna ei ole riittävä taloustuloksen mitta. Kun rehujen tuotantokustannuslaskelmissa on otettu huomioon kaikki kustannukset, on nettojalostusarvo niihin verrattavissa. Sitä vastoin ei brutto jalostusarvoa voida missään tapauksessa rinnastaa peltoviljelystuotteiden suoranaisia viljelyskustannuksia osoittaviin lukuihin, joissa pääoma- ja yleiskustannuksia ei ole otettu huomioon, koska näiden kustannusten jättäminen laskelman ulkopuolelle vähen- tää kustannuksia tuoteyksikköä kohden, mutta lisää rehuiksi käytet- tyjen tuotteiden jalostushintaa. Jalostushinta soveltuu myös useiden karjatalouden laajuutta ja järjestämistä koskevien kysymysten ratkaisemiseen. Nanneson (17) on verrattain laajasti käsitellyt jalostushinnanvaikutusta karja- talouden järjestelyyn. Jalostushinnan pohjalla on ratkaistavissa karja- talouden laajuus ja tuotantointensiteettiaste sekä erityisesti osto- ANTTI MÄKI60 väkirehujen käytön kannattavuus. Mitään edellä esitettyä kysy- mystä ei tosin voida ratkaista kuten matemaattista tehtävää, vaan ainoastaan vertaamalla eri mahdollisuuksia toisiinsa tai tutkimalla yhden tekijän muuttumista edellyttäen muiden tekijöiden pysyvän muuttumattomina . Lypsykarjan maksamaa jalostushintaa voidaan käyttää rajoi- tetussa määrin muiden eläinryhmien kannattavuuskysymysten ar- vostelemisessa siten, että lypsykarjan maksamista jalostushinnoista saadaan perusta muiden eläinryhmien käyttämien markkinattomien rehujen hinnoittamiseen . On kuitenkin huomattava, että tarkoituk- seen voidaan käyttää ainoastaan yleistä tasoa osoittavia, lähellä keski- määrää olevia jalostushintoja, koska lypsykarjatalouden parempi tai huonompi tulos saattaisi yksityistapauksissa vaikuttaa ratkaisevasti muiden kotieläinryhmien antamaan taloudelliseen tulokseen. Eläin- ryhmille, jotka pääasiallisena rehunaan käyttävät kotoisia rehuja, kuten lampaille ja nuorelle karjalle, voidaan laatia oma jalostusarvo- laskelmansa. Jälkimmäisessä tapauksessa ei saada selville nuoren karjan kasvatuskustannuksia, vaan lypsykarjaan siirtyvät eläimet on hinnoitettava käypien hintojen mukaan. Käytettäessä jalostus- hintoja muiden kotieläinten käyttämien rehujen hinnoitteluun on käytettävä nettojalostushintoja. Bruttojalostushinnat eivät tarkoi- tukseen sovellu varsinkaan siinä tapauksessa, että muiden eläinryh- mien kustannuslaskelmat olisi laadittu ottamatta mukaan pääoma- ja yleiskustannuksia, koska suhde on sama kuin peltokasvien tuo- tantokustannuslaskelmissa. Jalostushintojen vertailu tuotantokustannushintoihin viittasi mahdollisuuteen käyttää jalostusarvolaskelman tuloksia myös pelto- viljelyksen kannattavuuskysymysten selvittelyyn. Kun suurin osa satotuloksesta on jalostettava kotieläinten välityksellä, on jalostus- arvolaskelman tulosten käyttäminen välttämätön edellytys eri vil- jelyskasvien välisten kannattavuussuhteiden selvittämiseksi. Nan- neson (17, s. 99—108) käyttää tähän tarkoitukseen kahta eri mene- telmää riippuen siitä, käytetäänkö arvioitavana oleva lisäsato ensi sijassa ostorehujen korvaamiseen rehuvolyymin pysyessä muuttu- mattomana vai rehumäärän lisäämiseen, jolloin tulee kysymykseen joko eläinmäärän lisääminen tai eläintä kohden käytettävän rehu- määrän lisääminen. Edellisessä tapauksessa Nanneson laskee re- huille »korvikearvon» väkirehujen hintojen perusteella ja jälkimmäi- sessä jalostusarvon. Edellinen on saatu laskemalla, minkälaista mää- rää öljyväkirehuja, rehuviljaa ja olkia (O-, F- ja H-rehuja) vastaa REHUJEN JALOSTUSARVOLASKELMISTA 61 100 ry:ä k.o. rehua. Valmiiksi lasketusta taulukosta nähdään eri rehujen »väkirehuarvo», jolloin väkirehujen hintojen perusteella voi- daan laskea eri rehujen raha-arvo. Tämän kirjoittaja ei voi pitää, kuten aikaisemmin on mainittu, NANNESONin menettelytapaa onnistuneena, sillä sadon lisäyksen jakaminen kahteen toisistaan erotettuun käyttötarkoitukseen tun- tuu keinotekoiselta, koska useimmiten tulevat molemmat mahdolli- suudet kysymykseen. Myös on kysymyksenalaista, onko oikein ver- rata lisäsatoa ainoastaan ostoväkirehujen hintaan jättämällä oljilla korvattava osa rehujen arvosta huomioon ottamatta. Huomatta- vana etuna »väkirehuarvojen» käytöllä on siinä, että eri rehujen arvo voidaan määrittää erittäin yksinkertaisesti valmiiksi laskettujen taulukoiden ja ostoväkirehun hintojen perusteella. Kirjoittajan käsi- tyksen mukaan molempien arvonmääritystapojen edut voidaan yhdis- tää käyttämällä yksinomaan jalostusarvolaskelmaa, jossa eri rehujen arvo määritetään niiden väkevyyden ja valkuaismäärän perusteella. Paitsi erikseen karjatalouden ja peltoviljelyksen kannattavuuskysy- mysten selvittelyssä voidaan jalostusarvolaskelman tuloksia käyttää menestyksellisesti näiden molempien tuotannonalojen antaman tulok- sen osoittamiseen samanaikaisesti. Käytettäessä jalostushintaakarja- talouden kannattavuuden mittapuuna jää laskelman ulkopuolelle sen seikan merkitys, minkälainen on saadun kokonaistuloksen suhde talouden kokonaisuuteen. Kun nautakarja on peltoviljelystuotteiden pääasiallisin jalostaja, onkin koetettu pyrkiä osoittamaan karjatalou- den kannattavuus siten, että laskelma liittyisi läheisesti myös pelto- viljelyksen kannattavuustekijöihin. Näin on johduttu ajatukseen laskea jalostushinta pinta-alayksikköä kohden, jolloin saatu tulos yhdistää sekä peltoviljelyksen että karjatalouden tuloksen. Ensim- mäisenä lienee karjatalouslaskelmien yhdistämistä peltoviljelykseen käsitellyt Woermann (20, s. 60). Kun eri viljelyskasvien ala voi vaihdella laajoissa rajoissa, on epäilemättä tarkoituksenmukaista ottaa jalostushintalaskelman pohjaksi ainoastaan rehunviljelyksellä oleva viljelyspinta-ala. Tätä menetelmää on myös kirjoittaja käyt- tänyt laatimissaan jalostusarvolaskelmaesimerkeissä (13, s. 115), jolloin on otettu huomioon rehunviljelyksessä ollut pinta-ala sekä lisäksi laidunrehusta saatu kokonaishinta. Samoihin päämääriin viit- taa karjantarkastuskirjanpidon laskelmiin v. 1944 sisällytetty tilasto, jossa on esitetty laskettavaksi tuotetun maidon ja rasvan määrä sekä muunnettua viljelysalaa että muunnettua rehunviljelysalaa kohden. Niitty ja raivattu laidun muunnetaan pellon arvoiseksi 62 ANTTI MÄKI siten, että kaksi hehtaaria näitä tiluslajeja vastaa yhtä hehtaaria peltoa. Jalostusarvolaskelmia ja niiden soveltamista käytäntöön olisi tässä mielessä edelleen kehitettävä. Kaikissa niissä tapauksissa, joissa voidaan verrata jalostusarvo- laskelman tulosta samoilla perusteilla laskettuihin tuloksiin, voidaan käyttää joko brutto- tai nettojalostusarvoa. Jälkimmäiseen liittyvien suurempien virhemahdollisuuksien tähden olisi bruttojalostusarvo useihin tarkoituksiin käytettynä asetettava etusijalle. Käsitellessään varastopääoman arvioimiseen liittyviä kysymyksiä on kirjoittaja (14, s. 84—85) esittänyt käsityksensä jalostusarvolas- kelman soveltuvuudesta varastojen arvon määrittämiseen. Tekijä on lähtökohtana pitänyt maatalouden puhdastuottolaskelmaa. Kun varastojen lisäys muodostaa osan maatalouden kokonaistuotosta ja tämä lisäys saattaa edustaa eräissä tapauksissa yksinään sitä osaa kokonaistuotosta, joka voidaan käyttää aktiivipääoman koroiksi, seuraa tästä, ettei pääomien korkokustannuksia voida tässä tapauk- sessa lukea jalostusarvolaskelman kustannuksiin, koska korot tulisi- vat osalle pääomista lasketuksi kahteen kertaan. Sen tähden on varastojen arvioimisessa käytettävä jalostusarvoja, joita laskettaessa ei pääomien korkokustannusta ole luettu peruskustannukseen. Jalos- tusarvon käytön suhteen varastojen arvioimisessa on otettava huo- mioon samat varaukset, jotka esitettiin jalostusarvojen käytön suh- teen muiden eläinryhmien tuotantokustannuslaskelmissa. Varastojen arvioimiseen soveltuvat ainoastaan jalostusarvolaskelmien keski- määräiset, yleistä tasoa osoittavat tulokset, koska poikkeuksellisissa olosuhteissa saadun jalostushinnan käyttö johtaisi varastojen arvioin- nissa taloudelliselta kannalta kestämättömiin tuloksiin. Loppiikatsaus. Artikkelissa on käsitelty lähinnä teoreettiselta kannalta rehujen jalostusarvolaskelmia, niiden merkitystä maatalouden kannattavuus- kysymyksissä sekä jalostusarvolaskelmien puutteellisuuksia ja nii- den tulosten käyttöä rajoittavia tekijöitä. Kun suomenkielinen termi korvaushinta ilmaisee rehujen arvon ainoastaan yksipuolisesti karjatalouden kannalta katsottuna, aiheut- taa sekaannusta verrattuna vastaaviin vieraskielisiin termeihin ja suomenkieliseen korvikearvo-termiin, olisi tarkoitukseen paremmin soveltuvaa termiä jalostusarvo käytettävä korvaushinnan asemesta. REHUJEN JALOSTUSARYOLASKELMISTA 63 Ajatusyhteydestä riippuen voidaan käyttää myös jalostushintaa mer- kitsemään rehuista jalostamalla saatua taloudellista tulosta. Jalostusarvolaskelma olisi pyrittävä laatimaan siten, että tulos osoittaa kaikelle kotoiselle rehulle saadun jalostushinnan. Alempien tuotantokustannustensa perusteella olisi laidunrehun arvoksi ry:ä kohden laskettava puolet kotoisten rehujen keskimääräisestä jalostus- hinnasta. Muiden rehujen jalostushinta olisi laskettava ry-arvon, valkuaismäärän ja täyttävyyden perusteella. Karjatalouden ja kasvinviljelyksen kannattavuuskysymysten arvostelemiseen voidaan käyttää joko bntttojalostusarvoa tai netto- jalostusarvoa, kuitenkin siten, että ainoastaan samoilla perusteilla laadittujen laskemien tuloksia verrataan toisiinsa. Kun brutto- jalostusarvolaskelmaan ei sisälly ns. välillisiä kustannuksia, olisi las- kelma suuremman yksinkertaisuutensa ja tulostensa luotettavuuden tähden soveltuvissa kohdin asetettava nettojalostusarvolaskclman edelle. Bruttojalostusarvoja ei voida käyttää rehujen arvioimiseen muiden kotieläinryhmien eikä eri viljelyskasvien tuotantokustannus- laskelmissa. Nettojalostusarvoja ei voida verrata samojen rehujen myyntihintaan ottamatta huomioon, että karjatalouden välilliset kustannukset, jotka sisältyvät nettojalostusarvolaskelman kustan- nuksiin, on suoritettava rehujen myyntihinnasta. Käytettäessä jalostusarvoja varastojen arvioimiseen ei korkokustannusta voida sisällyttää peruskustannukseen. Muiden kotieläinryhmien käyttämien rehujen hinnoittamiseen ja varastojen arvioimiseen voidaan käyttää ainoastaan rehujen keski- määräisiä, yleistä tasoa osoittavia jalostusarvoja. Nettojalostusarvolaskelmissa olisi rakennusten korko ja kuole- tus vertailukelpoisten tulosten saavuttamiseksi laskettava joko käyt- tämällä annuiteettia tai laskettava korkokustannus puoleksi kunkin rakennuksen uudisarvon mukaisesta korkokustannuksesta. Jalostusarvolaskelmien suurimpana heikkoutena on pidettävä tulosten riippuvaisuutta käytettyjen rehujen laadusta sekä perus- rehun (tai kotoisen rehun) määrästä verrattuna karjalle käytettyjen rehujen kokonaismäärään ja tilalla käytettävissä olevien rehujen määrään. Ratkaisevana tekijänä karjatalouden kannattavuutta arvosteltaessa on pidettävä käytettävissä olevista rehuista saatavaa kokonaishintaa. Vertailukelpoisten tulosten saavuttamiseksi olisi rehujen jalostusarvo laskettava muunnettua rehunviljelysalan heh- taaria kohden. 64 ANTTI MÄKI KIRJALLISUUTTA. LITERATUR (1) Annila, Matti 1932 • L.S.K:n kirjanpitotoimiston tutkimustulokset. Käsittää kirjanpitovuodet 1929—30 ja 1930—31. L.S.K:n kirjanpito- toimiston julkaisuja. Vammala, 1932, s. I—sl. (2) —»— 1938 Lypsykarjatalouden peruskustannuksesta ja siihen vaikutta- vista tekijöistä. Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja, 39. Helsinki. 1938, s. I—ll 2 + liitteet I—VI. (3) —>— 1939 Maatalouden kannattavaisuus- ja kustannuslaskelmia. L.S.lvn kirjanpitotilojen tuloksia kirjanpitovuosilta 1929—37. L.S.K:n kirjan- pitotoimiston julkaisuja. Vammala, 1939, s. 1—55. (4) Borgedal, Paul, Ellilä, K. J., Larsen, O. H., Nanneson, Ludvig 1925 - Fördelnings- och värderingsregler vid utvidgad lantbruksbokföring. Nordisk Jordbrugsforskning, 1925. Saertryk. Kobenhavn, 1925, s. I—l6. (5) Brinkmann, Theodor 1910 ■— Zur Theorie des Futterwertes. Fühl. Landw Zeit., 59, s. 721—752. (6) Ehrenberg, Paul 1899 Die Geldwertsberechnung der Futtermittel. Dis- sert. Jena, 1899, s. 1—167 + Tab. I—IL (7) Ellilä, K. J. 1930 —■ Maatalousliikkeen järjestelystä ja liiketuloksista valtion koulutiloilla. Maataloushallituksen tiedonantoja, 200. Helsinki, 1930, s. 1—27. (8) Hannuksela, V. 1930 Lypsykarjan rehujen jalostusarvolaskelmista. Suomen Laiduntalous, IX, s. 47 —80. Vammala, 1937. (9) Jääskeläinen, Oiva 1934 Tuorerehukysymyksestä. Suomen Laiduntalous, VI, s. 15—44. Vammala, 1934. (10) Korpela, E. 1929 Rehujen jalostusarvon määrääminen. Maataloudellisia päivänkysymyksiä. Agronomisen yhdistyksen yleisiä julkaisuja, 111, s. 66—76. Porvoo, 1929. (11) Laur, E. 1915 Zur Bewertung der Futtermittel. Fühl. Landw. Zeit.. U4. s. 377—407. (12) Mäki, Antti 1937 Väkevyyden ja valkuaismäärän vaikutuksesta rehujen korvaushintaan. Maataloustieteellinen Aikakauskirja, 9, s. 35—45. (13) —»— 1938 Laskelmaesimerkkejä. Rurik Pihkala, Maanviljelystalouden alkeet, s. 106—139. Porvoo, 1938. (14) —»— 1943 Varastopääomasta ja sen suuruussuhteista eräillä etelä-Suomen maatiloilla. Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja, 52. Hä- meenlinna 1943, s. I—2oB. (15) Nanneson, Ludvig 1927 Foderskördarnas realisationsvärde. Landmannen 1927. Särtryck. Stockholm, 1927, s. I—4o. (16) »— L. 1936 Jordbruksekonomi för de lägre lantbruksläroverken och för självstudium. 3. omarb. uppl. Stockholm, 1936, s. 1—192. (17) Nanneson, L., Nilsson, Hjalmar, Ytterborn, G. R. 1943 Jordbrukseko- nomi för jordsbrukets ungdomsskolor och för självstudium. 5. omaib. uppl. Stockholm, 1943, s. 1—224. (18) Pihkala, Rurik 1927 Maatalouden kannattavaisuustutkimuksia Hämeen- Satakunnan maanviljelysseuran kirjanpitotoimistossa. Vammala, 1927, s. I—loo. REHUJEN JALOSTUS ARVOLASKELMIST A 65 (19) Virtanen, K. L. 1933 Maatalouden ja sen eri tuotantoalojen kannattavaisuus Hämeen-Satakunnan Maanviljelysseuran Kirjanpitotoimiston kirjan- pitotulosten perusteella tilikausilta 1. 7. 1926—30. 6. 32. Hämeen- Satakunnan maanviljelysseuran kirjanpitotoimiston julkaisuja, 3. Kan- gasala, 1933, s. I—l6B. (20) Woermann, E. 1933 Die Veredlungswirtschaft. Berlin, 1933, s. I—VIII + 1—240 (21) Räkenskapsresultat frän svenska jordbruk I—XXIV. (Tilivuodet 1914— 1938). (22) Tutkimuksia Suomen maatalouden kannattavaisuudesta I—XXVII. (Tilivuodet 1912—1939). (23) Undersogelser over Landbrugets Driftsforhold. Regnskabsresultater fra danske Landbrug lII—XXIII. (Tilivuodet 1918—1939). REFERAT. ÜBER DIE VEREDLUNGSWERTBERECHNUNGEN VON FUTTERMITTELN Antti Mäki Institut für Wirtschaftslehre des Landbaus der Universität, Helsinki Im vorstehenden Artikel werden Veredlungswertberechnungen von Futter- mitteln, ihre Bedeutung füi die Rentabilitätsfragen der Landwirtschaft, wie auch die Mängel der Veredlungswertberechnungen und die auf die Verwendung der Resul- tate beschränkend wirkenden Faktoren behandelt. Da die Veredlungswertermittlung der Futtermittel auf mehrere verschiedene Weisen ausgeführt werden kann, entweder für den ganzen Rindviehbestand oder nur für die Milchkühe, für sämtliche Futtermittel, oder für die sog. nicht marktfähi- gen Futtermittel, der Wert der Weide kann auf verschiedene Art berechnet werden u.s.w., können nur die Resultate der nach denselben Prinzipien ausgeführten Berechnun- gen mit einander verglichen werden. Man müsste bestrebt sein, die Veredlungswert- berechnung so auszuführen, dass das Ergebnis den Veredlungswert sämtlicher im eige- nen Betrieb produzierter Futtermittel angäbe. Da die Produktionskosten der Weide- futtereinheit geringer als die anderer Futtermittel sind, müsste als Wert des Weide- futters die Hälfte des durchschnittlichen Veredlungswertes der im Betrieb erzeugten Futtermittel gerechnet werden. Der Veredlungswert der übrigen Futtermittel sollte nicht nur auf Grund von Futtereinheiten, sondern durch in betrachtnahme des Eiweiss- gehalts und der Konzentration der Futtermittel berechnet werden. Das genaueste Ergebnis erhält man, wenn man mit Hilfe von Gleichungen berechnet, wie viel eiweiss- reiches und eiweissarmes Kraftfutter die verschiedenen Futtermittel als Ergänzung beanspruchen und wenn man vom durchschnittlichen Veredlungswert der Futtermit- tel den Preiszuschlag der Kraftfuttermittel abzieht. Zur Beurteilung der Rentabilitätsfragen der Viehzucht und des Pflanzenbaus kann entweder der Bruttoveredlungswert oder Nettoveredlungswert benutzt werden. ANTTI MÄKI Bei der Berechnung der zuerstgenannten werden keine indirekten Unkosten in Be- tracht genommen. Weil hierdurch die Bruttoveredlungswertberechnung einfacher ist und die Ergebnisse zuverlässiger als die der Nettoveredlungswertberechnung sind, sollte der Bruttoveredlungswert in solchen Fällen, für die er sich eignet verwendet werden. Bruttoveredlungswerte können nicht zur Feststellung von Futterwerten bei Produktionskostenberechnungen anderer Haustiere sowie für Produktionskosten- berechnungen der Kulturpflanzen benutzt werden. Nettoveredlungswerte kann man nicht mit dem Verkaufspreis der Futtermittel vergleichen, ohne dass die indirekten Unkosten der Viehwirtschaft, die bei den Nettoveredlungswertberechnungen zu den Unkosten gezählt werden, aber vom Verkaufspreis der Futtermittel beglichen werden müssen, inbetracht genommen sind. Werden zur Feststellung des Wertes der Vorräte Veredlungswerte benutzt, so können die Zinsen nicht zu den Unkosten gezählt werden. Um den Wert der Futtermittel anderer Haustiere festzustellen und die Bewer- tung der Vorräte durchzuführen, kann man nur die durchschnittlichen, das allgemeine Niveau darstellenden Veredlungswerte der Futtermittel benutzen. Bei den Nettoveredlungswertberechnungen sollten die Zinsen und die Abschrei- bung der Bauten, damit vergleichstaugliche Ergebnisse erzielt würden, durch Ver- wendung einer Annuität oder durch Beiechnung der Zinsen des halben Neuwerts des Baus festgestellt werden. Als die grösste Schwäche der Veredlungswertberechnungen muss die Abhängig- keit der Ergebnisse von der Art der verwendeten Futtermittel und dem Verhältnis zwischen den, dem Vieh verfutterten eigenen oder nicht marktfähigen Futtermitteln und der totalen fürs Vieh verwendeten Futtermenge, wie auch dem im Betrieb zur Verfügung stehenden Futter, die Weide einbegriffen, betrachtet werden. Bei der Beurteilung der Rentabilität der Viehzucht muss der für die zur Verfügung stehenden Futtermittel erhältliche Totalpreis als ausschlaggebender Faktor angesehen werden. Um vergleichfähige Ergebnisse zu erzielen müsste der Veredlungswert der Futtermit- mittel je red. Hektar Futteranbaufläche berechnet werden.