SALAOJASYVYYSKYSYMYKSEN SELVITTELYÄ. Taneli Juusela. Saapunut 20.11. 1947 Ruotsissa lasketaan varsinaisen suunnitelmallisen salaojitustoiminnan ja tiili- putkien käytön alkaneen 1840-luvulla Västergötlannissa. Tiiliputkien valmistus- kone keksittiin Englannissa v. 1844, ja ensimmäinen tuotiin Suomeen jo v. 1855, joten Ruotsilla ei tässä suhteessa ole suurtakaan etumatkaa. Toiminta sai Ruot- sissa kuitenkin jo alun perin varsin laajat mittasuhteet, ja vuosina 1872—1904 lasketaan ALMLöuin (1, s. 98) mukaan salaojitetun yli 720 000 ha. Vuosina 1913— 20 kerättyjen tilastotietojen mukaan oli maan peltoalasta jo salaojitettu 24.9% eli 950 000 ha vastaavan luvun ollessa Suomessa vuoden 1919 maataloustiedustelun mukaan vain 1.4% eli 27 420 ha, mistä tiiliputkiojitusta n. 2300 ha (10, s. 1). Myöhemmin vuonna 1944 suoritetun laskennan perusteella arvioidaan Ruot- sissa olevan, sikäläisen käsityksen mukaan erittäin ankarasti arvosteltuna, täysin toimintakykyisiä salaojituksia 26.2% peltoalasta eli n. 974 000 hehtaaria ja Suo- messa vastaavasti vuoden 1941 maataloustiedustelun perusteella 5.2% eli 118.000 ha. Ojitusmäärästä on Ruotsissa n. 80% ja Suomessa n. 70% tiiliputkiojitusta. Sala- ojitustoiminta oli Ruotsissa varsinkin ennen sotaa vilkasta, ja esim. vuosina 1933 37 salaojitettiin vuosittain n. 16.000 ha. Sotien johdosta on kuitenkin myös sala- ojitustoiminta laimentunut, ja niinpä vuosina 1938—44 lasketaan Ruotsissa sala- ojitetun vain keskim. 9.000 ha vuodessa. Suomessa salaojitettiin ennen viime sotaa, vuosina 1936—40, keskim. 4.400 ha vuodessa, mutta varsinaisina sotavuosina toiminta oli tietysti miltei täysin lamassa, kuten vuosien 1941—44 yhteinen n. 5.600 ha:n salaojitusmääräkin osoittaa. Viime vuosien tulokset v. 1945 n. 2.900 ha ja v. 1946 n. 3.100 ha osoittavat kuitenkin jälleen salaojitusharrastuksen elpy- vän. Valtiovalta on Ruotsissa tukenut salaojitustoimintaa vuodesta 1913 lähtien lainoilla ja vuodesta 1933 alkaen suoranaisin avustuksin. Meillä Suomessa on vas- taavasti myönnetty lainoja vuodesta 1922 ja avustuksia vuodesta 1927 alkaen. Suurin osa Ruotsissa suoritetuista salaojituksista on etelä-Ruotsissa, joten niistä saatuja kokemuksia ei maalaji- ja ilmasto-eroavaisuuksien vuoksi voida sinänsä soveltaa meikäläisiin olosuhteisiin. Kuitenkin on sikäläisistä salaojituk- https://c-info.fi/en/info/?token=g6qmYGOR_148QMCO.1VdAjc_zmp6q4stVFNieUg.QRTvsF_qs7FGwMCoRL0b94CZz6V3C47NnX-Y5tTTfSlBUnwmDlgu5wNWzdebklHCLgFOe-N-7JjyDO0ZKt7jvg4lsHdKXCo3B5v2AWjktoeNzyq_WP59Ju-jHDYQt_VCB5YPvfonL9tXHjlWDh25iyVfB2zwj_9nGeAufQ SALAOJASYVYYSKYSYMYKSEN SELVITTELYÄ 61 sista miltei 170.000 ha, eli n. 40% suurempi määrä kuin Suomessa, suoritettu seu- duilla, jotka sekä ilmaston että maalajin ja pinnanmuodostuksen perusteella ovat meikäläisiin verrattavissa (13, s. 13—15), joten Ruotsissa vuosikymmenien aikana saavutettuja kokemuksia ei liene syytä jättää meilläkään huomioonottamatta (taulukko 1). Taulukko 1. Salaojitusmäärät [ha] keski- ja pohjois-Ruotsin eri lääneissä. Salaojitettuna v:n 1944 laskennan muk. Salaojitettu Lääni vuosina 1938 tiiliputkilla kaikkiaan P e J° •—44 kaik- alasta kiaan Värmland 12.92916.480 8.92.967 Västmanland 78.280 94,157 58.04.483 Kopparberg 4.0838.913 8.2 622 Gävleborg 7.517 20.994 18.6 1.256 Västernorrland 2.288 7.627 7.4 859 Jämtland 1.640 9.252 13.6 666 Västerbotten 1.802 j 6.135 5.0 1.202 Norrbotten 2.235 4.308 5.5 1.028 110.774 I 167.866 13.083 Salaojitustoiminta on Ruotsissa viime aikoihin asti ollut pääasiallisesti maan- viljelysinsinöörien huolena, mutta heidän toimintansa kohdistuessa, kuten meillä- kin, yhä enemmän maatalouden vesirakennuksen piiriin kuuluvien muiden tehtä- vien hoitamiseen on salaojitustoiminta nykyisin Ruotsissa pääasiallisesti talous- seurojen käsissä. Toiminta ei ole siis niin keskitettyä kuin meillä, missä Salaojitus- yhdistys suunnittelee ja paaluttaa yli 95% kaikista toteutettavista ojituksista. Juuri tämän keskitetyn toiminnan ansioksi lukisin sen, että työn tulos on meillä laadultaan erinomaista. Sekä salaojitusten suunnittelussa että niiden toteuttamisessa noudatetaan Ruot- sissa ja Suomessa varsin suuresti toisistaan poikkeavia menettelytapoja. Yleisenä sääntönä voidaan pitää, että salaojaputkiston syvyyden on oltava sellainen, että sen, huomioonottaen maalaji ja sademäärä, voidaan laskea antavan parhaan satotuloksen, kuitenkin niin, ettei käytetty syvyys aiheuta kohtuuttomia kustannuksia eikä toisaalta liian matalana vaaranna salaojien jatkuvaa toimintaa. Kuten tunnettua Ruotsissa käytetään kuitenkin pienempää salaojasyvyyttä kuin meillä. Niinpä esim. Fredholm suosittelee tavallisessa viljelyksessä savi- maissa käytettäväksi imuojissa 11.1.1—1.1 metrin syvyyttä ojan pohjasta mitattuna, kun meillä vastaavasti käytetään etelä-Suomessa 1.20 m:n syvyyttä (KESOn mu- kaan putken päältä mitattuna), joten ero siis on 20—30 cm (4, s. 335 ja 12, s. 5). Fredholm huomauttaa lisäksi (4, s. 334), että salaojien tulisi huonosti läpäisevissä ja tiiviissä maissa olla matalampia kuin huokoisissa ja ravintorikkaissa maissa. Almlöf (1, s. 209) taas mainitsee, ettei salaojan syvyys saisi voimakaskapil- laarisilla mailla alittaa 1 metriä, mutta että savimailla on pikemminkin eduksi, jollei tarvitse käyttää kuinoo.l.o metrin syvyyttä, ja että tarpeen vaatiessa voidaan TANELI JUUSELA62 huoleti mennä aina 0.7—0.8 m;n syvyyteen asti. Sama asiantuntija mainitsee (v. 1946) sen käsityksen tulleen yhä yleisemmäksi, että ainakin eräillä savimailla saa- vutetaan paras tulos vain 0.80 m syviä ojia käyttäen (2, s. 20) Perman (15, s. 35) mainitsee samoin Ruotsissa nyttemmin siirrytyn käyttä- mään matalampaa ojitusta tai vaihtoehtoisesti leveämpiä välejä, koska käytettä- vissä olevien tutkimustulosten mukaan erilaisilla salaojasyvyyksillä ja ojaetäisyyk- sillä ei ole ollut sanottavaa vaikutusta satojen määrään. Perman (15, s. 36) perustelee matalampaa ojitusta puoltavia koetuloksia mm. sillä, että satojen ollessa nykyisin 50—100% suurempia kuin 30—40 vuotta sitten on myös veden käyttö toista suuruusluokkaa kuin aikaisemmin, joten pohjavesi ei sateiden johdosta nouse nykyisin yhtä helposti haitallisen korkealle. Näyttää siis ilmeiseltä, että salaojitusasiantuntijat Ruotsissa suositelevat nykyisin entistä matalampien ja yleensä alle 1 m:n syvyisten salaojien käyttöä tietyin varauksin. Salaojien syvyyskysymystä ei katsota kuitenkaan vielä läheskään lopullisesti selvitetyksi, ja tästä johtunee, ettei käytäntö myöskään ole maan eri osissa saman- lainen (taulukko 2). Taulukko 2. Salaojasyvyys ( m) keski- ja pohjois-Ruotsin eri lääneissä 4) Salaojasyvyys Lääni kivennäismailla 1 : : puutarhoissa ennen nykyisin Värmland 0.80—1.10 0.80—1.10 1.10 Västmanland 1.20 0.80—1.00 1.20 Kopparberg 00.81.100—1.100.80—1.10 sama Gävleborg 1.201.0011.21.300—1.30 Västernorrland 1.10—1.15 0.90—1.00 sama Jämtland 1.20 sama Västerbotten 1.20 1.00 sama Norrbotten 1.00 1.00 hieman syvempi Kun Suomessa käytetään routavaaran vuoksi pohjoisempana suurempaa syvyyttä, on Ruotsissa tultu siihen tulokseen, että syvyys, minkä kuivatustarve ja juuritukkeutumavaara edellyttävät, on riittävä myös roudan kannalta (4, s. 334). Saman käsityksen ilmaisee myös Almlöf (1, s. 92 ja s. 209) mainiten mm., että nykyisin ollaan täysin selvillä siitä, ettei ole syytä pelätä roudan rikkovan matalia ojia, ja Frank (3, s. 33), joka katsoo, ettei ole syytä otaksua putkiston särkyvän, vaikkei se olisikaan roudattomassa syvyydessä. Tämä ilmenee mvös oheisesta taulukosta, jonka mukaan esim. Norrbottenin 1) Salaojasyvyydellä Ruotsissa tarkoitetaan etäisyyttä kaivetun ojan pohjasta maanpin (kaivusyvyys), mutta Suomessa Keson mukaan salaojaputken yläreunan ja maanpinnan värojaputken yläreunan ja maanpinnan vä eroa, joten esim. taulukkoon merkitty luku 1.00 m tarkoittaa meikäläisen käsityksen mukaan n. 92 cm:n salaojasvvvvttä SALAO JAS'YVYYSKYSYMYKSEN SELVITTELYÄ 63 läänissä pohjois-Ruotsissa käytetään ja on jatkuvasti käytetty 40—50 cm mata- lampaa ojitusta kuin Suomessa nykyisin käytetään vastaavissa ilmastollisissa olosuhteissa esim. Oulun korkeudella ja pohjoisempana. KESOn (12, s. 5) mukaan tulee salaojaputkiston olla vähintään roudasta va- paassa syvyydessä ja normaalisyvyys on, putken päältä mitattuna, kivennäis- mailla etelä-Suomessa 1.2 m ja lisääntyy pohjoiseen päin mentäessä niin, että se siellä, missä vuoden keskilämpötila on +l.o° C, on 1.4 m:n paikkeilla. Roudan syvyys vaihtelee kuitenkin lumisuhteista riippuen suuresti sellai- sillakin seuduilla, joilla on sama vuoden keskilämpötila. Tämä ilmenee varsin hyvin esim. Keräsen (9, s. 18) kiertokyselyjen perusteella laatimasta yhteenve- dosta, jonka mukaan routa esim. Pohjanmaan vähälumisilla tasankoalueilla tun- keutuu pelloilla huomattavasti syvemmälle kuin sisämaassa seuduilla, joissa on sama vuoden keskilämpötila. Samoin roudan keskisyvyys eräissä osissa lounais- Suomea on ollut suurempi kuin esim. lumirikkaammalla Mikkelin seudulla, jossa Keson mukaan kuitenkin olisi käytettävä juuri rautavaaran vuoksi n. 10 cm sy- vempää salaojitusta. Näin ollen ei sellainen menettely, että salaojasyvyyttä olisi vuoden keskilämpötilan alenemisen mukaisesti lisättävä, tunnu tarkoituksenmu- kaiselta, vaan sikäli kuin tämä lainkaan osoittautuu tarpeelliseksi salaojan syvyyttä määrättäessä olisi mielestäni otettava lähinnä huomioon roudan syvyydenvaih- teluista käytettävissä olevat tiedot. Mitä rautavaaraan yleensä tulee, niin sekä meikäläiset (14, s. 84) että ruotsa- laiset tutkimukset ovat osoittaneet, ettei routa ole pystynyt vahingoittamaan maassa olevia tyhjiä putkia. Tämä lienee selitettävissä siten, ettei putkissa, maan lämpötilan muutoksien tapahtuessa hitaasti, synny sellaisia sisäisiä jännityseroja kuin niiden jäätyessä maan pinnalla. Routautumisen edistyttyä maksimiinsa on pohjavesi yleensä jo ennättänyt painua niin syvälle, ettei laskuaukoistakaan purkaannu enää vesiä. Veden liike maassa ylhäältä alaspäin on tällöin myös loppunut ja vettä nousee päinvastoin jatkuvasti kapillaarisesti ylöspäin routautuvaan ja jo Hautautuneeseenkin maa- kerrokseen. Routakerroksen alaosa sisältää kuitenkin yleensä varsin vähän jää- tynyttä vettä. Vapaimmassa tilassa, maahuokosissa, oleva vesi jäätyy nimittäin ensin, joten routakerroksen alaosassa, vaikka sen lämpötila onkin alle -f-O°C, voidaan yleensä vain siellä täällä havaita jääkiteitä varsinaisen maamassan ollessa muuten täysin sulaa. Perusteellisempi jäätyminen, joka saattaisi aiheuttaa put- kien siirtymistä esim. savimaassa, edellyttäisi huomattavaa alijäähtymistä ja yleensä niin alhaisia lämpötiloja, ettei sellaista käytännössä ole näin syvällä odo- tettavissa. Niinpä esim. Backaksessa suorittaneeni tutkimusten mukaan (7, s. 97), jolloin routa ulottui 40—50 cm:n syvyyteen, maan lämpötila aleni routarajasta ylöspäin vain keskim. m. 0.2° 10 cm:iä kohden. Näin ollen ei tunnu todennäköi- seltä, että maassa esim. 70—80 cm;n syvyydessäkään oleva putkisto voisi meikäläi- sissä olosuhteissa roudan aiheuttaman putkien siirtymisen vuoksi yleensä vaurioitua. Mitä taas tulee sellaiseen mahdollisuuteen, että putkisto jäätyisi vettä täyteen ja putket joko tämän johdosta särkyisivät tai maan kuivuminen keväällä liikaa viivästyisi, on muistettava, että sikäli kuin putkisto on oikein laskettu, ei siinä ole TANELI JUUSELA64 sellaisia kohtia, joissa olisi seisovaa vettä. Mikäli putkissa yleensä vielä on vettä routautumisen edistyttyä ojain syvyyteen asti, se on virtaavaa. On varsin vaikea kuvitella, että tällaisen lähdevesiin verrattavissa olevan pohjaveden lämpötila ennättäisi ennen veden laskuaukolle tuloa laskea niin paljon, että putkissa virtaava vesi jäätyisi. Kokemus onkin päinvastoin osoittanut, että salaojanlaskuaukotkin pysyvät talvisin aina sulina. On merkille pantavaa, ettei käytettävissä ole tietoja ainoastakaan sellaisesta tapauksesta, jolloin putkisto olisi jäätynyt vettä täyteen. Ottaen huomioon, että maan lämpötilan muutokset ovat jo 80 eminkin syvyydessä tavattoman hitaita, enintään muutamia kymmenesosa-asteita vuorokaudessa, sekä vettä läpäisevien saumojen mahdollisen tasoittavan vaikutuksen ym. jäätymisilmiöön vaikuttavat seikat, ei käsittääkseni havaintotulosten puutteessa voida olla varmoja edes siitä, että putket näin jäätyessään särkyvät. Lisäksi olisi salaojien toiminnan kannalta tärkeätä tietää, miten putkien mahdollinen särkyminen tapahtuu; ovatko hai- keamisraot yleensä vaakasuorassa, jolloin ne todennäköisesti painuvat uudelleen kiinni, vai pystysuorassa, jolloin ne saattavat myöhemmin aiheuttaa liettymä- tukkeumia Edellä esitetyn perusteella, ottaen lisäksi huomioon se, ettei Ruotsissa eikä Suomessa edes normaalia huomattavasti ankarampien talvien 1939—43 jälkeen ole voitu todeta roudan vahingoittaneen salaojaputkistojen matalimpiakaan koh- tia, tuntuu Suomessa rautavaaran takia käytetyn syvän salaojituksen tarkoituk- senmukaisuus jossakin määrin epäiltävältä. Näin ollen on käsittääkseni erittäin suotavaa, että tätä kysymystä ryhdytään viipymättä tarkemmin tutkimaan. Routavaaran lisäksi, jonka mukaan salaojasyvyys maamme eri osissa, etelä- Suomea lukuun ottamatta, nykyisin miltei yksinomaan ratkaistaan, pidetään myös juuritukkeutumavaaraa tärkeänä salaojasyvyyteen vaikuttavana seikkana. Myös ruotsalaisessa ammattikirjallisuudessa kiinnitetään tähän huomiota (esim. 4, s. 335) ja suositellaan käytettäväksi peltoviljelyksessäkin juurikasvinviljelyalueilla tämän johdosta 20—30 cm normaalia syvempää ojitusta. Meillä käytetään IvESo’n mukaan peltoviljelyksessä samoja syvyyksiä kuin muutoinkin, koska yksivuotis- ten juurikasvienkaan aiheuttama tukkeutumisvaara ei juurien nopean mätänemi- sen vuoksi ole suuri (11, s. 175), mutta puutarhamailla sitävastoin käytetään moni- vuotisten kasvien vuoksi koko maassa 1.40 m syvää ojitusta (12, s. 5). Syvempää ojitusta käytettäessä katsotaan siis juuritukkeutumavaaran piene- nevän. Tämä perustuu siihen toteamukseen, että juurien määrä syvyyssuunnassa nopeasti vähenee. Olosuhteet ovat kuitenkin salaojien kohdalla täyttömaassa sekä ilmatilaan että kosteuteen nähden aivan erilaiset kuin käsittelemättömässä luon- nonvaraisessa maassa. Vaikkakaan käytettävissä ei ole varsinaisia koetuloksia juuriston kasvusta ja putkiston tukkeutumisesta tällaisissa olosuhteissa eri sy- vissä ojissa, viittaavat tähänastiset kokemukset kuitenkin siihen suuntaan, että syvempien ojien käytön edullista merkitystä on jossakin määrin liioiteltu. Niinpä ei Suomessa Salaojayhdistyksen toimesta suoritetuissa vikatarkastuksissa ole todettu juuritukkeutumia esiintyvän erityisesti ojastojen matalissa kohdissa, vaan pikemminkin päinvastoin. Myös Ruotsissa suoritetut havainnot osoittavat prof. SALAOJASYVYYSKYSYMYKSEN SELVITTELYÄ 65 GUSTAFSSONin (1946, haastattelutieto) mukaan, ettei syvempien ojien käyttö ole johtanut tässä suhteessa toivottuun tulokseen ja että näyttää pikemminkin siltä kuin syvempiin ojiin muodostuisi helpommin juuritukkeutumia kuin mataliin. Niinpä myös Almlöf (1, s. 223) mainitsee, ettei juuritukkeutumavaara liene syvässä ojituksessa pienempi kuin matalassa. Tämä käsitys ilmenee myös niistä tiedoista, jotka olen saanut keski- ja pohjois-Ruotsin eri talousseuroilta ja joiden mukaan, kuten taulukosta 2 ilmenee, puutarhaojituksessa käytetään yleensä joko samaa tai vain hieman suurempaa salaojasyvyyttä kuin pelto-ojituksessa. Ruotsalaista käsitystä voitaneen perustella esim. seuraavasti: Salaojien koh- dalla olevan täyttömaan ilmavuuden ja ilmeisesti ympäröivää maata huonompien kapillaaristen ominaisuuksien vuoksi on syytä olettaa salaojan koh- dalla olevien kasvien vettä tavoittelevan juuriston kehittyvän nopeasti alaspäin- kasvussaan. Mikäli kysymyksessä on syvä ojitus, ja varsinkin jos nykyään suosi- teltua tapaa käyttäen putkiston suojana olevan soran päälle on luotu runsaasti kasvinravintoaineita sisältävä kerros ruokamultaa, juuristo levittäytyy lopuksi salaojan tavoitettuaan putkiston päälle, tunkeutuu veden haussaan saumakohdista sisälle ja kasvattaa putket vähitellen juurihuovastoa täyteen. Matalan salaojituk- sen kannalta taas on merkittävää, että pohjavesi alenee salaojien toiminnan ja alkukesän runsaan haihtumisen yhteisvaikutuksen tuloksena yleensä varsin no- peasti, kuten esim. Backaksessa suoritetut havainnot osoittavat (7, s. 192—193). Näin ollen on odotettavissa, mikäli käytetään matalampaa, esim. 80—90 cm:n syvyistä salaojitusta, että pohjavesi siihen mennessä, jolloin kasvien juuristo on tavoittanut salaojain syvyyden, on normaalivuosinakin ennättänyt painua huomattavasti niitä syvemmälle. Täten ei juurilla pitäisi olla mitään syytä tunkeutua tyhjiin salaojaputkiin, varsinkin kun niillä täyttömaassa on muutenkin happea riittämiin saatavissa, vaan niiden kasvu jatkunee alaspäin putkiston sivuitse koskemattoman maan kosteus- suhteiltaan edullisempia syvempiä kerroksia kohden. Esittämäni teoreettinen selvittely-yritys ei tietenkään ole riittävä ja sitä vas- taan voidaan esittää montakin pätevää huomautusta, ja vasta suoranainen tutki- mustoiminta voinee antaa riittävät edellytykset tämän salaojituskustannusten kannalta erittäin tärkeän kysymyksen ratkaisemiseksi. Varsinaisen kuivatustarpeen mukaisen ojitussyvyyden selvittämiseksi on useallakin eri taholla suoritettu yksityiskohtaisia tutkimuksia pohjavedenkorkeu- den vaikutuksesta satotulokseen. Näissä tutkimuksissa pohjavesi on kuitenkin yleensä pidetty koko kasvukauden ajan samalla syvyydellä. Salaojituksella ei tällaiseen järjestelyyn kuitenkaan pyritä eikä yleensä päästäisikään, joten mainit- tujen tutkimusten tuloksilla ei ole sanottavaa merkitystä salaojasyvyyden määrää- miseen nähden. Lisäksi on otettava huomioon se, että kasvien vedentarve ja sen kävttökyky on kasvukauden eri aikoina erilainen. Satotulosten kannalta edullisimman salaojasyvyyden määräämiseksi on mm. Ruotsissa suoritettu v:sta 1932 alkaen tutkimuksia Lannan koetilalla, vuosien 1934 ja 1940 välisenä aikana Belleforsissa ja v:sta 1943 alkaen myös Fägressä (ns. Fimmerstaförsöket) (15, s. 28—36). Nämä samoin kuin Tanskassakin Kvar- TANELI JUUSELA ningissa suoritetut tutkimukset ovat osoittaneet, että käytetyllä ojasyvyydellä, niinkuin suojaetäisyydelläkin, on ollut yllättävän vähän vaikutusta satotulok- seen. Näiden tutkimusten tuloksista johtuneekin suurelta osaltaan se, että Ruot- sissa on alettu yhä yleisemmin varsinkin tiiviillä savimaalla suosia matalaa, n. 0.80 m:n syvyistä salaojitusta (2, s. 20), siitäkin huolimatta, että matalaa ojitusta arvosteltaessa usein viitataan vahempien Ruotsissa suoritettujen ojitusten epäkun- toon joutumiseen, mikä ALMLÖFin (1, s. 209) mukaan kuitenkin johtuu lähinnä huonosta työn suorituksesta. Salaojien tärkein tehtävä kesäisin rajoittuu yleensä pariin viikkoon, jolloin varsinkin tiiviillä mailla on lähinnä kysymys muokkauskerroksen ja jankon raja- mailla maaston kaltevuussuunnassa valuvien lumensulamis- ja sadevesien mahdol- lisimman nopeasta poistamisesta (5, s. 5). Suoritetut tutkimukset ovat näet osoit- taneet, että pääosa salaojiin tulevista vesistä painuu, maan ollessa märkänä, alas vasta salaojan kohdalle tultuaan, jossa täyttömaa, mikäli täyttö on oikein suori- tettu, pysyy yleensä jatkuvasti huomattavasti käsittelemätöntä maata läpäise- vämpänä (2, s. 24). On luonnollista, että mitä tiivisrakenteisempi ja läpäisemättö- mämpi maalaji on kysymyksessä, sitä enemmän etua tässä suhteessa on matalasta ojituksesta, kunhan vain vesien pääsy putkistoon on riittävä ja putkisto on niin mitoitettu, että se pystyy johtamaan vedet yhtä nopeasti pois kuin niitä maahan tunkeutuu. Alkukesän kuivuutta silmällä pitäen on matalasta ojituksesta Suomessa lisäksi se hyöty, ettei pohjavettä paineta tarpeettoman alas, jolloin veden kapillaarinen nousu saattaa haitallisesti vähentyä. Niinpä mainitsee esim. Kaitera (8, s. 108) Maasojan koekentän havaintojen osoittaneen, että pohjaveden osuus kasvien vedentarpeen tyydyttäjänä on varsin vähäinen, jos pohjavesi on yli 60 cm maan- pinnan alapuolella. Salaojitustoimintaa koskevat kenttäkokeet ovat Suomessa rajoittuneet tois- taiseksi vain salaojaetäisyyskysymyksen ja siihen liittyvien seikkaili selvittelyyn, ilman että olisi suoritettu minkäänlaisia tutkimuksia siitä, mitä ojasyvyyttä käyt- täen edullisin satotulos on saavutettavissa. Salaojasyvyyskysymyksen selvittelyä siihen liittyvine ojaetäisyyskokeineen on mielestäni kuitenkin pidettävä yhtenä salaojitukseen kohdistuvan tutkimustoiminnan tärkeimmistä ja kiireellisimmistä tehtävistä. Matalan ojituksen varjopuolena mainitaan niinikään sen, syvempään ojituk- seen verrattuna, edistävän kasvinravintoaineiden ja niistä erityisesti nitraattien huuhtoutumista (4, s. 338, vrt. myös 6, s. 298). Tällä seikalla ei kuitenkaan liene meidän yleensä tiivisrakenteisissa maalajeissamme yhtä suurta merkitystä kuin eteläisemmissä maissa, joista mainittu toteamus on peräisin. Pohjoismaissa ei tietääkseni ole tähän mennessä vastaavanlaisia tutkimuksia suoritettu. Mikäli meilläkin katsotaan voitavan siirtyä matalampaan salaojitukseen, tämä aiheuttanee, maalajista riippuen, myös salaojaetäisyyksien ainakin osittaisen ka- ventamisen. Matalampaan ojitukseen siirryttäessä halpenevat varsinkin salaojien kaivukustannukset, mutta lisäksi tasaisilla alueilla ennen kaikkea viemärikustan- SALAO JASYVYYS KYSYMYKSEN SELVITTELYÄ 67 nukset. Toisaalta taas sikäli kuin salaojaetäisyyksiä joudutaan pienentämään ko- hoavat salaojituksen kokonaiskustannukset. Salaojien syvyyskysymyksen selvit- telyn tuloksella tulee näin ollen olemaan mitä laajakantoisimmat taloudelliset seu- raukset. KIRJALLISUUTTA. (1) Almlöf, Erik, Dikning. I—II. Stockholm 1941. (2) —»— Några aktuella dikningsfrågor. Svensk jordbruksforskning, 1946, p. 13—27. (3) Franck, 0., Undersökningarna rörande sambandet mellan tjälbildningen och grundvattendjup samt tjälningsdjupet i odlade marker inom olika delar av landet. Meddel. 462 från Central- anstalten för försöksväs. på jordbruksområdet, Jordbruksavdeln. 95, 1936. (4) Fredholm, Olof, Torrläggning och bevattning. Stockholm 1941. (5) Gustafsson, Yngve, Dränering av åkerjord Tegel, 1, p. 1—22, 1942. (6) Hallakorpi, I. A., Maatalouden vesirakennus. Porvoo 1932. (7) Juusela, Taneli, Untersuchungen über den Einfluss des EntwässerungsVerfahrens auf den Was- sergehalt des Bodens, den Bodenfrost und die Bodentemperatur. Helsinki 1945. (8) Kaixera, Pentti, Huomioita viljelysmaittemme kenttäojituksesta. Maataloustiet. Aikakauskirja, 13, p. 96—110, 1941. (9) Keränen, J., Über den Bodenfrost in Finnland Mitteil, der Meteorol. Zentralanstalt des finn. Staates, 12, 1923. -{10) Keso, Lauri, Salaojitus ja maanjako. Maanmittaus, 5. p. I—ll, 1930. (11) —»— Salaojitustyöt. Helsinki 1942. (12) —»— Salaojituksen erikoisuuksista Suomessa. Maatalous, 4, p. I—7. 1944. (13) Komiteanmietintö, Utredning med förslag angående planläggningen av försök mm. rörande täck- dikningen (Angiven av 1946 års kommitté för planläggning av täckdikningsförsök, Stock- holm). (14) Niinivaara, K., Kestävyyskokeita jäädytetyillä ja roudan vaikutuksen alaisina olleilla putkilla. Maanviljelysinsinööriyhdistyksen vuosikirja 1944—1945, p. 74—92. (15) Perman, 0., 1946 - Erfarenheter från dräneringsförsöken vid Lanna försöksgård. Svensk jord- bruksforskning, 1946, p. 13—-27. REFERA T. ÜBER DIE DRÄNUNGSTIEF Taneli Juusela In Schweden gibt es, so schätzt man auf Grund einer 1944 angestellten Berechnung, an vollauf wirksamen Dränungen im ganzen Lande etwa 974.000 ha oder 26.2 % der gesamten Ackerfläche. In den mittel- und nordschwedischen Anbaugebieten, die sich sowohl klimatisch als auch edaphisch am ehesten mit Finnland vergleichen lassen, ist die Dränungstätigkeit nicht gleich lebhaft gewesen wie weiter südlich, aber auch in diesem Gebiet sind etwa 170.000 ha gedränt, von denen etwa 66 % durch Tonröhren entwässert sind. In ganz Finnland beläuft sich der Dränungsbetrag nach der landwirtschaft- lichen Umfrage von 1941 auf nur etwa 120.000 ha oder 5.2 % der Ackerfläche, wovon die Tonröhren- dränung etwa 70 % ausmacht. Sowohl in der Planung der Dränungen als auch in der Durchführung der Arbeiten befolgt man in Schweden und Finnland trotz gleichartiger Verhältnisse recht stark voneinander abweichende Ver- fahrensweisen. So benutzt man in Schweden um 30—50 cm flachere Dräne als in Finland unter entsprechenden Verhältnissen und auch in den nördlichsten Länen des Landes fast gleiche Tiefen wie weiter südlich. Das geht aus den Antworten auf die an die verschiedenen Wirtschaftsgesellschaften in Mittel- und Nordschweden gesandte Rundfrage recht deutlich hervor (Tabelle 2). In Finnland benutzt man in den südlichen Teilen des Landes eine 120 cm tiefe Dränung (von der Oberseite der Röhre an gemessen), aber weiter nördlich, z.B. im Län Oulu, beträgt die Dränungstiefe infolge der Bodenfrostgefahr schon über 140 cm. In Schweden meint man, jahrzehntelange Erfahrung und ausgeführte Untersuchungen hätten erwiesen, dass die Dräne nicht beschädigt würden, auch wenn der Bodenfrost tiefer als sie hinabreichte. Ferner ist zu bemerken, dass in beiden I.ändern nicht einmal in den Jahren 1939—43, die bedeutend kälter als normalerweise gewesen sind, hat festgestellt werden können, dass der Bodenfrost die Dränröhren beschädigt hätte. Somit scheint die Zweckmässig- keit der in Finnland wegen des Bodenfrostes benutzten tiefen Dränung zweifelhaft. Dass in Finnland, auch in seinen südlichen Teilen, tiefere Dräne angewandt werden als in Schwe- den, ist nicht allein auf die Gefahr des Bodenfrostes sondern auch auf die der Wurzelverstopfung zurück- zuführen. Da sich die Wurzeln in der Tiefenrichtung schnell vermindern, meint man, die Gefahr des Entstehens von Wurzelverstopfungen sei geringer, wenn eine tiefere Entwässerung angewandt wird. Auch in dieser Hinsicht scheinen die Auffassungen in Schweden und Finnland einigermassen auseinan- derzugehen. So werden in Schweden in den Gebietenvieler Wirtschaftsgesellschaften in Gartenländercien dieselben Dränungstiefen wie in Ackerboden angewandt (Tabelle 2). In Finnland dagegen beläuft sich die Dränungstiefe in den Cartenböden im ganzen Lande auf 140 cm. Die Auffassung, die Gefahr der Wurzelverstopfung sei bei tiefer Entwässerung nicht geringer als bei flacher, scheint denn auch in den letzten Jahren in Schweden immer allgemeiner geworden zu sein. Als Schattenseite flacher Dränung wird gegenüber einer tieferen angeführt, dass sie auch die Auswaschung von Pflanzennährstoffen fördere, aber diesem Umstand dürfte bei den im allgemeinen dichtstrukturierten finnischen Böden keine ausschlaggebende Bedeutung zukommen. Die von der Notwendigkeit der eigentlichen Entwässerung vorausgesetzte günstigste Dränungstiefe wie auch der Wasserbedarf der Pflanzen und seine Kapazität sind in den verschiedenen Phasen der Vegetationsperiode verschieden. Bei den Feldversuchen zur Dränungstätigkeit hat man in Finnland jedoch bisher keineswegs herauszustellen gesucht, bei welcher Dräntiefe das günstigste Ertragsergebnis zu erzielen wäre. Obgleich beim Übergang zu flacherer Dränung die bisher benutzten Dränabstände etwas zu verringern wären, würden sich die Aushebungskosten der Dräne wie auch vor allem der Kanäle billiger stellen. Das Ergebnis der Klärung der Frage nach der Tiefe der Dräne ward somit denn auch von weit- tragendsten wirtschaftlichen Folgen sein, so dass die dafür erforderliche Untersuchungsarbeit auch in Finnland unverzüglich in hinlänglichem Umfang aufzunehmen wäre. 68 TANELI JUUSELA