MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949. V. T. Aaltonen. Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen maantutkimusosasto, Helsinki. B. Aarnio. Maatalouskoelaitoksen maatutkimusosaston täysinpalvellut professori, Helsinki. Esa Hyyppä. Geologisen tutkimuslaitoksen maalajiosasto, Helsinki. Pentti Kaitera. Teknillinen korkeakoulu, Helsinki. Lauri Keso. Suomen salaojitusyhdistys, Helsinki. Erkki Kivinen. Helsingin yliopiston maanviljelyskemian laitos, Helsinki. P. Kokkonen. Teknillinen korkeakoulu, Helsinki. Mauno J. Kotilainen. Suoviljelysyhdistys, Helsinki. Matti Sauramo. Helsingin yliopiston geologian laitos, Helsinki. Pauli Tuorila. Maatalouskoelaitoksen maanviljelyskemian ja -fysiikan osasto, Tikkurila. Jouko Vuorinen (ref.). Maatalouskoelaitoksen maatutkimusosasto, Helsinki. Saapunut 22.3. 1949. Johdanto. Yhtenäisyyden aikaansaamiseksi maalajien luokituksessa ja maaperänimityk- sissä on paljon työskennelty pohjoismaisen agrogeologisen tutkimustoiminnan pii- rissä jo tämän vuosisadan ensimmäiseltä kymmenluvulta lähtien, ja esitetty myös- https://c-info.fi/en/info/?token=AdbqtHM4gjqKcV04.xPhQDMvuJsy9qa9Ztd4_aw.uAq59_-WoMxszfvIm5rEopsOgtLt_MKrmCeCD0dIwhm6Al3JA3J6fcyLXIc-t6czcLl4kbf9-mwVN0pIocOoyedRBh3mW7bwrevj8xVFmYMbitop5SB6EebsT8j19pzoknkrZB3469TV1juxpDZBnHk1GFDaQT1z1KZ2zWwOupOlJBiiYC9W0C1aM0mGVJ3E7uerTNOf01gZ7XC2CIaM0oQcmJMczj4lkRJMK_RjZT1VFa32UfpKVS0xN_9ksOyiftwT5uTvefgO-LVXyPMhhQZlMUkFpGL01_fEyyFwMxNznen4Wdsw3xIeDUoiXIY4bceYn7f6Xz6El-QQ8m5JBEPcNjdyH9XlzvH__RzZSjauFLI 38 V. T. AALTONEN kin kiinteä perusluokitusehdotus (3, 4). Tämä luokitus onkin pääpiirtein pohjana kaikille myöhemmille luokituksille. Suomen maalajeja on sittemmin monelta eri puolelta tutkittu ja niiden omi- naisuuksia selvitetty sekä esitetty myöskin uusia luokituksia (1, 5,6). Tutkimus- toiminnan edistyessä ja erikoistuessa on yhteinen pohja monessa kohdassa horju- nut ja maalajeille on ruvettu eri tarkoituksissa käyttämään erilaisia nimityksiä ja määritelmiä. Tällaisia maantutkimuksen erikoisaloja ovat geologinen maalaji- tutkimus, agrogeologinen maantutkimus, salaojitusteknillinen maantutkimus, vil- jelysteknilliset maantutkimukset, maanviljelyskemian ja -fysiikan tutkimuskysy- mykset, metsämaantutkimus, soiden tutkimus j.n.e. Kun opetus- ja neuvonta- toimi sekä eri tutkimusalojen keskinäinen yhteisymmärrys ovat riippuvaisia yhte- näisistä peruskäsitteistä, on selvää, että yhtenäiselle pohjalle on pyrittävä ja sillä koetettava pysyä. Niinpä pohjoismaiden maataloustutkijam keskuudessa on monessa kongres- sissa (1921, 1923, 1929 ja 1935) neuvoteltu yhteisen pohjoismaisen maalajiluoki- tuksen kehittämisestä (2). Viimeksi mainittu yritys on kuitenkin kohdannut monessa suhteessa vaikeuksia, koska Pohjoismaidenkin maaperässä esiintyy oleel- lisia eroja maalajien syntytapaan ja perusmateriaaliin nähden, mikä alunperin on johtanut tutkijat erilaisten luokitusten esittämiseen ja mikä edelleen vaikeuttaa täydellistä yhtenäistyttämistä. Suomenkin maaperässä on erotettavissa perusolemukseltaan toisistaan eroavia maaperäalueita, joiden maalajiesiintymät poikkeavat vastaavista muiden alueiden maalajeista niin paljon, että on ollut suuria vaikeuksia löytää yhtenäisen maalaji- luokituksen pohja koko maata ajatellen. Kun nyt esitetään tällainen yhtenäinen luokitus, on samalla huomautettava näistä maaperällisesti omatyyppisistä alueista ja siitä että tutkimustyötä olisi jatkettava näiden alueiden erikoisuuksien selvit- tämiseksi. Tällaisina alueina on mainittava ensimmäisenä, tähän asti parhaiten tutkitut lounais- ja etelä-Suomen aitosavialueet, sitten Pohjanmaan happamien maiden alue, sisä-Suomen hiesu-, hiesusavi- ja hiesumoreeniaJue, itä-Suomen vaa- rainen hietamoreenialue ja pohjois-Suomen karkeiden moreenimaiden ja turve- maiden alue. Vuonna 1937 Maatalousseurojen keskusliiton toimesta järjestettiin maantut- kimusalan asiantuntijoiden neuvotteluja, jotka sillä kertaa kuitenkin jäivät tulok- settomiksi, toisin sanoen käytäntöön yhtenäisenä hyväksyttävää luokitusta ei saatu aikaan. Vuoden 1947 lopulla Maatalousseurojen keskusliitto, veroluokituksen uudis- tamista suunnitellessaan, teki uudelleen Maatalouden koetoiminnan keskusvalio- kunnalle vastaavan esityksen. Samanaikaisesti myöskin Agronomiopettajien yhdis- tys teki samansisältöisen aloitteen. Maatalouskoelaitoksen maatutkimusosasto sai edellämainittujen esitysten johdosta Maatalouden koetoiminnan keskusvaliokun- nalta tehtäväksi laatia näissä kirjelmissä tarkoitetun yhtenäisen esityksen. Luon- nos tällaiseksi esitykseksi valmistui tammikuussa 1948. Se on ollut pohjana asian käsittelylle, jossa maantutkimuksen eri haaroja edustavat tutkijat pitivät kevät- talven 1948 kuluessa 6 eri kokousta päätyen jotenkin yksimieliseen maalajien luo- MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 39 kitusehdotukseen. Kun monet kuitenkin halusivat vielä yhden kesän ajan käytän- nössä tarkkailla sovitun luokituksen joitakin kohtia, päätettiin lopullisen ehdotuk- sen hyväksyminen siirtää syksyyn. Neuvottelujen tuloksena päätettiin (25.1. 1949) aikaansaatu maalajiluokitus pienin muutoksin esittää käytännön ja tutkimuksen tarpeisiin yleiseen käyttöön otettavaksi. Ehdotus maalajien luokitukseksi Suomessa perustuu pääpiirtein pohjoismaiden maataloustutkijain ehdotukseen, eikä siinä ole huomattavampia poikkeamisia meillä käytetyistä luokituksista. Tämä luokitusehdotus on yhteinen esitys, johon eri maantutkimuksen alat voivat sovittaa sanastonsa ja määritelmänsä ja joka siten tekee esitykset yhtenäisemmiksi ja helpottaa opetusta, neuvontaa ja maa- peräkysymysten käsittelyä käytännössä. Tämä yhteinen esitys jakaantuu kahteen pääosaan, nimittäin ammattisanaston tärkeimpien sanojen ja käsitteiden selvittelyyn, mikä muodostaa pohjan luokituk- sessa esiin tulevien käsitteiden tulkinnalle siten, että väärinkäsitysten vaara väl- tetään, sekä varsinaiseen maalajien luokitukseen. Viimemainittu osa käsittää maa- lajiryhmityksen ja maalajien nimitykset sekä vastaavat lyhennysmerkinnät, selos- tuksen maalajien välimuotojen ilmaisemisesta sekä maalajimääritelmät. MAAPERÄSANASTOA. Maa (1) (jord) on yleinen ainekäsite, irrallinen, orgaanisten ja epäorgaanis- ten ainesten kallioperän pinnalla oleva massa, kallion vastakohta. (Hiekkamaa, savimaa, turvemaa, maanmuokkaus). Maa (2) (land) on maaseutu, lähinnä alueellinen käsite; kaupungin, meren ja taivaan vastakohta. (Maalla, maamies, maantie, maanviljely, maalainen.) Maalaji (jordart) on geologinen maakerrostuma; kivilajin vastakohta. Käytännössä ratkaisevasti omalaatuisena esiintyvä maa. (Hiekka, hieta, hiesu- savi, lieju, saraturve.) Maala j i t e (korngrupp) on määrättyä raekokoa oleva kivennäismaasta erotettavissa oleva osa. Lajite Läpimitta: Lohkareet > 20 cm Kivet 20— 2 » Karkea sora 20— 6 mm Hieno » 6 2 » Karkea hiekka22.0.60—0.6 mm Hieno »00.0.26—0.2 » Karkea hieta 0.2—0.06 mm Hieno »00.00.026—0.02 » Karkea hiesu00.00.0062—0.006 mm Hieno » 0.006—0.002 » Karkea savi00.000.0002 mm Hieno » <0.0002 o 40 V. T. AALTONEN etc. Maaperä (mark, jordgrund) on kallioperää verhoava maapeite kaikkine aineksineen. (Maaperägeologia, maaperäkartta, maaperäntutkimus, hyvä tai huono maaperä.) Maaperäkartoitus (agrogeologisk kartering, geologisk jordgrunds- kartering) on maalaji- ja mantukartoitusta. Maaperäkartta on joko maalaji- tai mantukartta, jossa esitetään joi- takin lähemmän maantutkimuksen yleisiä tuloksia. Maatuminen (humifikation). (Maatumisaste.) Maan viljavuustutkimuksessa (Ruotsissa »markkartering») esi- tetään maalajien lisäksi viljelyskartalla myös muita viljelykseen vaikuttavia teki- jöitä. Maan viljavuuskartta (»markkarta») kasvinravintoainepitoisuuk- sia 1 y.m. selityksiä esittävä kartta = esim. kalikartta, fosforikartta, kalkkikartta, maalaji- ja multavuuskartta, happamuuskartat. Ko. ominaisuudet esitetään vil- jelyskartalla alueittain. Mantu (maannos 2 ) (jordmån) on se maapeitteen osa, jossa havaitaan ilmas- ton vaikutusta. (Uuttanut eli podsolimantu, ruskomantu, pikimantu, pohjavesi- mantu 1. gleimantu ja suolamantu). Multakerros eli ruokamulta (matjord) on maan ylin maatunutta elo- peräistä ainetta sisältävä osa. Pääasiallinen juurten kasvukerros. (Pcltomulta, lehtomulta.) Mu 1 1 avu u s (mullhalt) = maan humuspitoisuus. 3 % humusta = vähämultainen (vm) 3 6 » » = multava (m) 6 15 » » = runsasmultainen (rm) 15 —4O » » = varsinainen multamaa (Mm) 40 » » annetaan asianomaisen eloperäisen maalajin nimi Humus 1. mullas on maaperässä esiintyvä, kasvien ja eläinten jätteiden muodostama pitkälle hajautunut aines. Se antaa leiman eloperäisille maala- jeille. Humus on lisäksi pääaineksena metsämaiden pintakerroksissa; kangas- humuksessa (råhumus) ja mullassa (mull) sekä peltomaiden multakerroksessa (matjord). (Peltomaan humus, runsashumuksinen ruokamaita, liejumaalajien humuspitoisuus). Turve (1) (torv) on enemmän tai vähemmän maatuneiden etupäässä suo- kasvien jätteiden muodostama maa (=suoturve). (Turvemaat, turvemaalajit, turpeen käyttö maanparannukseen, saraturve, rahkaturve). Turve (2) (torv) on maatumattomien kasvinosien muodostama tai sitoma, 1 ) Kasvinravintoaine-sanan tilalla voidaan käyttää sanaa ravinne, jonka Suonien Akatemian kielilautakunta on hyväksynyt tässä merkityksessä käyttöön. Runsaasti kasvinravintoaineita sisältävä maa on silloin runsasravinteinen maa. Kasvinravintoainepitoisuus = ravinteisuus. 2 ) Prof. Aaltonen pitää maannos-sanaa parempana. MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 41 ohuehko kerros, kappale y.m. kivennäismaan päällä. (Nurmiturve, lauhaturve, turpeinen pelto, ojaturve). Raekokoomus (textur) = mekaaninen eli lajitekokoomus. (Karkea- rakeinen, hienorakeinen). Rakenne (struktur) = maan osasten keskinäinen asento. (Tiivis, löyhä, muruinen, hiukkeinen, kerrallinen.) MAALAJILUOKITUS. Maalajit. A. Kivennäismaat (Lyhennys) I Louhikko (Lo) II Kivikko (Ki) 111 Soramaat (Sr) Sora (Somero, harjusora) IV Moreenimaat (Mr) Soramoreenimaa (SrMr) Hiekka » » (HkMr) Hieta » » (HtMr) Hiesu » » (HsMr) Savi » » (SMr) V Hiekkamaat (Hk) Karkea hiekka (KHk) Hieno » (ennen keskikarkea hiekka) (HHk) VI Hietamaat (Ht) Karkea hieta (ennen hieno hiekka) (KHt) Hieno » (HHt) VH Hiesu maat Hiesu (Hs) VIII Savimaat (S) Hietasavi (HtS) Hiesusavi (ennen hietasavi) (HsS) Jäykkä- eli aitosavi (AS) Liejusavi (m.m. urpasavi) (LjS) B. Eloperäiset maat IX Lieju- ja järvimutamaat Lieju (Lj) Järvimuta (mura) (Jm) X Humusmaat Multamaa (Mm) Lehtomulta (metsämailla) (Lm) Kangashumus ( » ) (Kh) 42 V. T. AALTONEN etc XI Mutasuoturpeet eli saravaltaiset turvemaat Ruskosammalsaraturve (BCt) Saraturve (Ct) Metsäsaraturve (LCt) Rahkasaraturve (SCt) XII Rahkasuoturpeet eli rahkavaltaiset turvemaat Sararahkaturve (CSt) Metsärahkaturve (LSt) Rahkaturve (St) C. Erikoismaalajit y.m. esiintymät Simpukkamaa Pii(levä)maa Vivianiitti Rautakarbonaatti y.m. Maalajiselostukset. Maan käytön ja tuntemisen kannalta tärkeät maalajien ominaisuudet. A. Kivennäismaat. Kivennäismaat ovat muodostuneet maalajeista, joissa kivennäisaines on yksin- omaisena rakenneaineksena tai, joissa eloperäisen aineksen osuus on hyvin pieni. Ne ryhmitetään kivennäisaineksensa vallitsevan raesuuruuden mukaan ensin tyy- pillisiin maalajiryhmiin, joissa erotetaan yksi tai useampia maalajeja. Kukin maa- laji saa nimensä sen tai niiden maalajitteiden mukaan, mikä tai mitkä kulloinkin kysymyksessä olevassa tapauksessa ovat ominaisuuksia määräävinä, vallitsevina. Maalajit ovat vain keskimääräisiä tyyppitapauksia, joiden kaikki välimuodot ovat mahdollisia. Senvuoksi on edullista ja tarpeellistakin sovitun maalajin nimen yhteydessä lähemmin mainita mihin suuntaan ko. tapaus poikkeaa keskimääräisestä tyypistään. Tällöin käyte- tään seuraavia maalajin nimen täydennyksiä: louhikkoinen lyhennysmerkki lo kivinen » ki sorainen » sr hiekkainen » hk hietainen » ht hiesuinen » hs savinen » s liejuinen » lj mutainen » mt MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 43 Kun on tarpeen eroittaa myös maalajin rakenne (struktuuri), käytetään maa- lajin nimelle määräyssanoja tiivis (tv) tai löyhä (Ih). Turvemailla on maalajinimityksen lisäksi ilmoitettava maatumisaste H I—lo.1 —10. Tällöin H I—3 on raakaa, H 4—5 keskinkertaisen maatunutta ja H 7—lo maatu- nutta turvetta. I Louhikko Louhikot ovat maita, joiden pääasiallisena aineksena ovat lohkareet (>2O cm). Ne ovat joutomaita. II Kivikko Kivikoiksi luetaan sellaiset maat, joissa kivet (20—2 cm) ovat vallitsevana aineksena. Nämä maat ovat ehdottomia, useimmiten huonotuottoisia metsämaita. Louhikkoja ja kivikkoja esiintyy erityisesti vedenjakajaseuduilla, vaarojen laella (rakka), lisäksi harjujen yhteydessä, eri-ikäisissä rantamuodostumissa kapeina vyöhykkeinä, purojen ja virtojen uomissa jne. 111 Soramaat Soramaissa ovat soralajitteet (20—2 mm) vallitsevina. Ne sisältävät tavalli- sesti myös runsaasti kivi- ja hiekkalajitteita, mutta hienompien ainesten määrä voi eri tapauksissa olla erilainen. 1. Sora (Sr) on hienoista aineksista puhtaaksi huuhtoutunutta harju- ainesta, someroa tai rantasoraa. Somero on selvästi kerrallista, hyvin vettä läpäi- sevää. Siinä ei juuri tapahdu veden nousua eikä pidättymistä. Sen kivet ja sora- rakeet ovat jossain määrin pyöristyneitä ja puhdaspintaisia. Tämä maalaji muodos- taa yhdessä hiekan ja hiedan kanssa pitkiä harjujaksoja eri puolilla Suomea. Se on kuivaa ja sellaisena ehdotonta metsämaata, useimmiten heikkokasvuista ja lisäksi toisinaan hyvin jyrkkärinteistä, mutta poikkeuksellisesti reunaosiltaan yllät- tävän hyväkasvuista (jopa pähkinälehtoja) kuten esim. Hämeenlinnan, Lammin ja Punkaharjun harjuilla. Möröksi sanotaan rapakivestä paikalleen rapautuvaa soraa IV Moreenimaat Moreenimaat (karimaat) ovat moreenimuodostumien maalajeja. Ne ovat syn- tyneet jääkauden jäämassojen jauhaessa irtonaisia maalajeja, kiviä ja kalliosta irtautuneita aineksia, jotka lopuksi ovat lajittumatta puristuneet kallion peit- teeksi tai kasautuneet jäästä erilaisiksi harjanteiksi, kummuiksi ja vaaroiksi, eli niin sanotuiksi moreenimuodostumiksi. Moreenimaat sisältävät huomattavan runsaasti kaikkia tai monia lähikokoisia kivennäismaalajitteita, jotka ovat maa- lajissa aivan sekaisin. Väri on useimmiten ruskea tai ruskean harmaa. Pohjamaa on tavallisesti hyvin tiiviiksi puristunutta ja iskostunutta, pintamaa toisinaan sitävastoin suhteellisen löyhää. Moreenimaat ovat Suomen yleisimpiä maalajeja. V. T. AALTONEN etc.44 Ne ovat useimmiten kivisiä ja suhteellisen vaikeasti vettä läpäiseviä. Kivet ovat tavallisesti särmikkäitä ja iskostuman tai pölyn peittämiä. Happamuus vaihtelee pH44.6.0 ja vähenee yleensä pinnasta alaspäin. Moreenimaat ovat suurimmalta osalta ehdottomia metsämaita. Hienojakoisia moreenimaalajeja, jotka sisältävät runsaasti hienoja aineksia ja ovat vähäkivisiä, käytetään peltona (eniten sisä- ja pohjois-Suomessa). Moreenimaiden kivisyys tekee niiden viljelemisen työlääksi, jopa mahdottomaksi. Karkeissa moreenimaissa kosteussuhteet ovat peltomaaksi epätyydyttävät, mutta hienoissa moreenimaissa ne yleensä ovat edulliset. Noin 3—5 % saviaineksia sisältävässä moreenimaassa alkaa veden läpäisy jo huomatta- vasti vaikeutua, koska myöskin hiesumäärä silloin on jo melko suuri. 2. Sora moreeni maa (SrMr) on yleensä kuiva ja laiha maalaji, jossa metsän kasvu on heikko. 3. Hiekkamoreenimaa (HkMr) ja 4. Hieta moreenimaa (HtMr) sensijaan ovat metsänkasvulle edulli- simpia. Niissä ovat kosteus- ja ilmavuussuhteet sekä kasvinravintoainetilanne keskimäärin parhaat mahdolliset. Ne kuuluvat n.s. »lukeviin» maihin. Hieta- moreenimaita on runsaasti viljelyksessä sisä- ja itä-Suomen moreeniseuduilla. 5. Hiesumoreenimaalla (HsMr) on yleiset hiesulajitteen huonot ominaisuudet sitä tuntuvampina mitä suurempi hiesun osuus maalajin mekaani- sessa kokoomuksessa on. Ravintoaineinanne on edullisempi kuin karkeammissa moreenimaalajeissa, mutta ilmavuus- ja kosteussuhteet ovat huonot. Sisä-Suomen kumpuisessa maastossa on hiesumoreeni hyvin tavallinen maalaji. 6. Savimoreenimaata (SMr) on Suomessa vain vähän, etupäässä Pohjois-Savossa. Sen ominaisuudet lähenevät hieta- ja hiesusavien ominaisuuksia ja maalaji on viljelysmaana yleensä hyvä. V Hiekkamaat Suurimmat hiekkamaaesiintymät ovat syntyneet jääkauden aikana moreeni- aineksen jouduttua virtaavien sulamisvesien ja myöhemmin meren lajiteltavaksi. Jonkinverran tapahtuu vastaavaa lajittumista vieläkin virtaa van veden ja ranta- aallokon vaikutuksesta. Vallitsevana aineksena tässä maalajiryhmässä ovat hiekka- lajitteet((2.0.2 mm). Ne ovat hyvin selvästi paljain silmin nähtäviä ja sormin eroiteltavia, puhtaita, mineraalien värisiä ja maasälvästä johtuen tavallisesti puner- tavia. Hiekkamaiden aines on yleensä irtonaista. Nämä maalajit läpäisevät hyvin vettä ja veden nousu ja pidättyminen on aivan vähäistä. Ilmavuus niissä on suuri, mutta kasvinravintoainemäärä yleensä pieni. 7. Karkea hiekka (KHk) on suurimmalta osaltaan karkean hiekka- lajitteen((2.0.6 mm) muodostamaa. Se on viljelystarkoituksiin kelpaamatonta ja metsämaanakin kuuluu huonoimpiin tuottoluokkiin. Veden nousu on vähäinen. Teknillisiin tarkoituksiin tämä hiekka sitävastoin on hyvin käyttökelpoista. 8. Hieno hiekka (HHk) (aikaisempi nimitys keskikarkea hiekka) on usein lähes kokonaan muodostunut hienommasta hiekkalajitteesta((o.o.2 mm). Savipitoisuus voi olla noin 5 %, mutta hiesua on yleensä vähän. Veden nousu on MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 45 vähäinen, mutta läpäisy hyvä. Vettä pidättyy vain pieni määrä. Tätä maalajia on jonkinverran peltona, mutta jos hiekkakerros on paksu (> y 2 m), eikä siinä ennen puolen metrin syvyyttä ole hienompia ja tiiviitä, vettä pidättäviä kerroksia, on se säännöllisesti poutiva. Vesi nousee sen huokosissa pohjaveden pinnasta vain vähän. Jos hiekkakerros tiiviin pohjamaan päällä ei ole paksu (< y 2 m) ja maa on multavaa, silloin hiekkamaan menestykselliselle viljelemiselle on edellytyksiä. Hiekkamaalajeja esiintyy harjujen lähistöillä missä ne muodostavat kuivia nummimaita tai harjun juurelta loivasti viettäviä rinteitä. Hiekkamaita tavataan myöskin jokivarsilla ja suurempina alueina erityisesti Pohjanmaalla. VI Hietamaat Hietamaiden syntymisolosuhteet ovat samat kuin hiekkamaiden, mutta nuo- rempia hietamaita on suhteellisen paljon nimenomaan jokivarsitasangoilla. Tähän ryhmään luetaan maalajit, joiden vallitsevana aineksena ovat hietalajitteet (0.2—0.02 mm). Nämä hiukkaset voidaan vielä paljain silmin eroittaa. Maa on kellanruskeata tai kellanharmaata. Saviaineksen määrä on yleensä alle 20 %. Tämän ryhmän maat ovat parhaita viljelysmaita, n.s. »hikeviä maita». 9. Karkea hieta (KHt) (aikaisempi nimitys hieno hiekka) on ratkaise- valta osalta muodostunut karkeammasta hietalajitteesta((0.0.06 mm), jonka rakeet ovat paljain silmin nähtäviä. Savilajitetta siinä on yleensä alle 10 % ja usein huomattavasti myöskin hienompaa hiekkalajitetta. Maalajin väri on kellan- ruskea. Se on rakenteeltaan tavallisesti irtonainen ja kuohkea, joskus löyhästi kokkareinen. Vesi nousee tässä maalajissa pohjavesipinnasta nopeasti ja nousu- korkeus on melkoinen. Karkea hieta on jonkinverran vettä läpäisevää, mutta pidät- tää sitä myös huomattavasti. Kosteus on joissakin tapauksissa liian pieni, mutta tavallisesti edullinen. Ravintoaineiden pidättyminen on heikko. Ojat pysyvät ver- raten hyvin kunnossa. Kosteussuhteittensa puolesta hietamaa on hyvää viljelys- maata ja epäilemättä parhaita metsämaitamme. 10. Hieno hieta (HHt) (vanha nimitys hieta) sisältää yleensä runsaim- min hienompaa hietalajitetta((0.00.02 mm), jonka hiukkaset tuskin paljain silmin näkyvät. Siinä on tavallisesti huomattavan runsaasti karkeampaa hiesu- ja karkeampaa hietalajitetta sekä yleensä jo runsaammin myös savilajitetta, useim- miten kuitenkin alle 20 %. Maalaji on väriltään kellanharmaa, rakenteeltaan löy- hästi kokkareinen ja pehmeä. Veden nousu on hyvin nopea ja nousukorkeus suuri. Hieno hieta läpäisee vettä hyvin heikosti ja pidättää sitä melko runsaasti. Maalla on hieman »juoksuominaisuuksia». Ojat eivät senvuoksi kestä, vaan luiskat jossain määrin sortuvat. Maa on tavallisesti sopivan kosteata, riittävän ilmavaa ja ravinto- aineita pidättyy yleensä hyvin. Maamme nuorimmissa maaperämuodostumissa tavataan hietamaita, joissa orgaanisella aineksella on huomattava vaikutus maalajin ominaisuuksiin. Pienikin lieju- ja mutamäärä(<6 %) vaikuttaa maan fysikaalisiin ja kemiallisiin ominai- suuksiin. Tällainen liejuinen hieta (urpahieta) on useimmiten hyvää vil- jelysmaata, ellei happamuus tai rikkipitoisuus ole haitallinen. 46 V. T. AALTONEN etc. Lietemaat ovat useimmiten pääasiassa hietaa sisältäviä tulvamuodostuk- sia, joissa orgaaniset ainekset ovat oleellisena osana. Hietamaiden kohdalla voidaan tällöin puhua lietehiedasta. Hietamaata on huomattavina alueina harjujen lähistöillä, jokivarsitasangoilla ja siellä täällä moreeniseuduilla. Muun muassa vaarojen rinteillä ja päällä saattaa väliin olla paksuhko hietainen kerros tiiviiseen sulloutuneen moreenin päällä. VII Hiesumaat Hiesumaita on syntynyt samanlaisten lajitteluprosessien yhteydessä kuin hiekka- ja hietamaita. Hiekka on laskeutunut pohjaan matalassa vedessä. Hieta on kulkeutunut kauemmaksi, ja hiesu leijaillut vedessä suhteellisen rauhalliseen syvään veteen asti. Hiesumaat ovat siten tavallisesti rinteiden juurella tasangolla tai savialueiden reunamilla. 11. Hiesu (Hs) (kansanomaisia nimityksiä: juoksu-, hylly-, liehusavi sekä hiesumaa) sisältää vallitsevana aineksena hiesulajitetta((0.00.002 mm). Savi- lajitteen määrä on tavallisesti 20—30 %, mutta hietalajitetta ei yleensä enää ole paljon. Rakeita ei voi paljain silmin nähdä. Maalaji on väriltään valkean har- maata. Se on hieman perunajauhon kaltaista. Vedessä se laskeutuu hyvin tiiviiksi kerrokseksi pohjaan. Kuivana tiiviin ja kovan kappaleen saa sormin hienonnetuksi »liukkaaksi» jauhoksi, joka on erittäin pölisevää ja takertuvaa. Tuoreena hiesu- kappale aluksi voi olla kova ja hauras, mutta taputelemalla ja »venyttelemällä» se helposti muuttuu hytkyväksi, kittimäiseksi. Tällöin se joustaa ja venyy ly- hyellä välillä, mutta murtuu heti jos venytetään pitemmäksi. Hiesu ei ole muovailtavaa eikä sitkeätä. Kuivuessa hiesumaa jonkinverran halkeilee. Veden nousu hiesussa on huomattavasti hitaampi kuin hienossa hiedassa. Tämä maalaji on käytännöllisesti katsoen vettä läpäisemätöntä. Se pidättää vettä melkoisesti ja jo pieni vesimäärä tekee sen »juoksevaksi». Kuohkeaksi muokattu hiesumaa kos- tuu helposti liikaa, jolloin se herkästi »lasehtii» tiiveimpään mahdolliseen hiukkas- asentoon ja ylimääräinen vesi erottuu maan pinnalle kuin hera juustosta. Hiesumaat ovat viljelystarkoituksiin huonoimpia kivennäismaita. Ne kovettu- vat ja kuivuvat, ovat liian tiiviitä ja vaikeita muokata, ja ojat juoksevat helposti umpeen. Hiesua esiintyy hieta- ja savialueiden rajamailla tasankoina, sisä-Suo- messa kumpuisina alueina. Nuorimpia hiesumaita on Litorinakauden liejuinen hiesu (urpahiesu), jota on erityisesti Pohjanmaalla. Liejuisuus tekee hiesun kuivana kovemmaksi, lisää sen rakoilua ja edistää mururakenteen muodostumista. Usein suuri rikkipitoisuus ja happamuus ovat omiaan ratkaisevasti huonontamaan liejuisen hiesumaan viljelysarvoa. Vili Savimaat Savimaat ovat joko myöhäisglasiaalisia eli jääkauden loppuvaiheessa makeaan tai heikosti suolaiseen veteen laskeutuneita ja kerrallisia, kuten hiesu- ja aitosavet tavallisimmin ovat, tai ne ovat jääkauden jälkeisiin meriin kerrostuneita. Tällöin MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 47 niissä tavataan enemmän tai vähemmän orgaanisia aineksia ja kerrallisuus on huono tai puuttuu, koska saviaines ja karkeampi aines selvästi suolaisessa vedessä on las- keutunut koaguloituneena yhdessä pohjaan. Tällaisina nuorimpina savina on lieju- savi yleinen varsinkin rannikkoseuduilla. Paitsi liejusavia tavataan myös muita nuorempia savia, joista on käytetty nimitystä kevyt savi. Savimaissa on savilajite (<0.002 mm) ominaisuuksia määräävänä aineksena. Karkeampi savilajite((0.000.0002 mm) on vaalean harmaata, »juoksevaa», ja kuivana kovaa, mutta hieman jauhoavaa. Hienompi savilajite (< 0.0002 mm) sitävastoin on väriltään tumman ruskean harmaata, sitkeätä, kuivana erittäin kovaa ja jauhoamatonta. Savimaiden yleistuntomerkkejä ovat kosteassa tilassa muovailtavuus ja sitkeys, kuivana kovuus ja voimakas halkeilu. Kuivaa savipalasta ei sormin saa kokonaan jauhoksi vaan jää se muruiksi ja siruiksi. Voimakas halkeileminen ja kestävien murujen muodostuminen tekevät veden läpäisyn helpommaksi kuin hiesumaassa. Vesi nousee savimaissa hitaasti, mutta veden pidättyminen on runsasta. 12. Hieta s a v i 1 (HtS) on savimaalaji, jossa savilajitteen määrä yleensä on vähäinen, noin 30—40 %. Sen lisäksi se sisältää hiesu- ja hietalajitteita keski- määrin noin 20—30 % kumpiakin, mutta hiekkalajitteita tässä savessa on taval- lisesti vain aivan pieniä määriä. Hietasavi on selvästi hietaista, helposti epäsään- nöllisiksi palasiksi murenevaa, kevyttä muokata, sekä kosteus-jailmavuussuhteiltaan hyvin edullista viljelysmaata. Se on muovailtavaa, mutta muovattaessa helposti murenevaa. Veden nousu on suhteellisen nopea ja kasvinravintoaineiden pidätty- minen hyvä. Se ei yleensä ole haitallisen hapanta. Hietasavi on tavallisesti parhaita savimaitamme. Sitä on pääasiassa rannikkoseuduilla yleensä ohuehkona kerrok- sena aitosaven päällä (etelä- ja lounais-Suomessa) tai jokivarsien maalajina (Poh- janmaalla). 13. Hiesusavi (HsS) (ennen hietasavi, johon sisältyi hiesusavi) on fysi- kaalisten ominaisuuksiensa puolesta huonoin savimaalaji Suomessa. Sen savi- pitoisuus on useimmiten 40—60 % ja hiesulajitteen määrä noin 40 %. Usein hiesu- savessa, varsinkin harjujen läheisyydessä, on myöskin tuntuvasti hietalajitetta, jolloin voidaan puhua hietaisesta hiesu savesta. Hiesusavi on väriltään tavallisesti hyvin vaalean harmaata tai punertavaa, kuten keski- ja pohjois-Pohjanmaalla. Sillä on hiesun huonoja juoksuominaisuuk- sia, mutta se on hyvin muovailtavaa. Kuivuessa se halkeilee melko voimakkaasti ja kovettuu erittäin kestäviksi kokkareiksi, jotka käsiteltäessä jauhoavat. Syvem- mällä hiesusavi on tavallisesti kerrallista. Yleensä tällä maalajilla ei luonnostaan ole haitallista happamuutta. Muokkaus on vaikea ja sopiva muokkausaika lyhyt. 0 Kevyeksi saveksi on aikaisemmin syntytapansa perusteella erotettu savimaalaji, jossa savipitoisuus vaihtelee hyvin paljon. Yleensä se on melko korkea ja savi on silloin ominaisuuksil- taan lähinnä aitosavea. Jos sen savipitoisuus on alhainen, on tällainen maa lähinnä hietasavea. Näitä n.s. kevyitä savia esiintyy yleensä vain ohuina kerroksina aitosaven päällä lounais-Suomessa. Tällaisten nuorempien savimuodostumien tuntomerkkejä ovat ensisijassa rakeinen, hietaiselta tuntuva rakenne ja siitä johtuva helppo muokkautuvaisuus, tuoreena saven leikkauspinnassa näkyvät kiille- suomut sekä saven usein vähän suurempi happamuus kuin aitosavessa. (B. Aarnio.) 48 V. T. AALTONEN etc. Kasvien ilman saanti on tavallisesti huono, koska maa sateella helposti kuorettuu ja kovettuu. Hiesusavea on suurempina alueina Satakunnassa ja Hämeessä, sekä muualla sisä-Suomessa järvien rannoilla ja jokien varsilla. Se ei esiinny yhtenäisinä tasan- koina vaan tavallisesti moreenimaiden välisissä laaksoissa ja kumpujen ja joki- laaksojen rinteillä. 14. Jäyk k ä- eli aitosavi (AS) (lihava savi) on maalaji, jossa savi- lajite (<0.002 mm) on vallitsevana. Sitä on keskimäärin yli 60 % ja jäykimmissä jopa 95 %. Hiesulajitetta on noin 20 %, mutta hietalajitetta vain nimeksi. Aito- savi on väriltään tumman harmaata, usein ruskahtavaa (suklaanruskeata) ja taval- lisesti siinä syvemmällä todetaan selvää värillistä kerrallisuutta (ruskea ja vaalea harmaa) tai ohuita hiesukerroksia. Se on tuoreena hyvin muovailtavaa (muovailu- savea), jota voi sormissa kierittää varsin ohueksi rihmaksi. Tuoreena ja kuivana se helposti lohkeilee särmäisiksi muruiksi. Kuivuessa aitosavi kutistuu erittäin voimakkaasti ja maa halkeilee usein metrien syvyyteen. Pellon pinta ja ojien luiskat tulevat pouta-aikoina suuria risteileviä rakoja täyteen. Kostuessa halkea- mat ja raot taas turpoavat (ja Pettyvät) umpeen. Kuiva savikappale on erittäin kovaa, se ei jauhoa mutta leikattaessa tai hangattaessa tulee sen pinta kiiltäväksi. Sopivin muokkausaika on yleensä hyvin lyhyt. Jos maata muokataan liian kosteana häviää saven hyvä mururakenne; vaikutus on sama kuin saven vaivaamisella tiilien valmistuksessa; muodostuu taikinaa, joka kovettuu suuriksi paakuiksi. Liian kui- vana muokattaessa aitosavi lohkeilee rakojaan myöten suurina kovina »lohka- reina». Jos muokkaus suoritetaan juuri sopivammalla hetkellä, jolloin savi ei enää tartu työkaluihin, silloin tämä maalaji murenee helposti ja maasta saadaan sopiva kasvualusta. Heikkomultaiset aitosavikot ovat erittäin vaikeita viljeltäviä ja usein ne antavat huonon sadon, vaikka vaativat suuren vaivannäön. Multavina ja tai- dolla viljeltyinä nämä jäykät savimaat ovat hyviä viljelysmaita. Vettä ja kasvin- ravintoaineita pidättyy aitosaveen runsaasti ja happamuus ei luonnostaan ole haitallinen. Pohjamaa on yleisesti vain lievästi hapan tai jopa neutraali (pH 7). Vesi nousee erittäin hitaasti. Jäykkä savi ei »juokse», vaan ojat pysyvät auki eikä maan pinta kuoretu. Laajimmat jäykän saven alueet ovat lounais-Suomessa ja Uudellamaalla Yleensä sitä esiintyy linjan Salpausselkä-(Lahti)-Kokemäenjoki eteläpuolella. Moreeniseuduilla tavataan yleensä pieninä alueina myöskin savimaita. Ne ovat sisä-Suomessa tavallisesti lähinnä hiesusavia, mutta esimerkiksi lounais-Suo- messa moreenikumpujen rinteillä jäykän saven päällä ja rajakohdissa parhaiten jäykän saven ominaisuuksia vastaavia. Tällöin voidaan puhua soraisista tai hiekkaisista hiesusavista ja samoin aitosavista. 15. Liej us avi (LjS) (m.m. urpasavi) on maalaji, joka sisältää pääainek- sena savilajitetta, mutta joka on syntynyt jääkauden jälkeisenä aikana ja senvuoksi sitä tavataan vain rannikkoseuduilla ja järvien ja jokien tuotteena niiden ranta- mailla. Liejusavi sisältää tyypillisenä aineksena huomattavasti (<6 %) elope- räistä kasvien ja eläinten jätteistä syntynyttä ainesta. Meren rannikoiden lieju- savessa (urpasavessa) on lisäksi ratkaisevan tärkeänä tekijänä sen yleensä suuri MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 49 suolapitoisuus. Erityisesti rauta- ja aluminium- sekä rikkipitoisuus ovat tälle savelle luonnontilassa luonteenomaisia. Musta väri sekä nimitys »pikileeri» (Poh- janmaalla) johtuvat juuri rikkiyhdisteistä, sulfiideista. Kun maa kuivataan ja ote- taan viljelykseen, hapettuvat sulfiidit ja liejusavi siten on tavallisesti hyvin hapanta. Hapettunut pohjamaa on yleensä vielä happamampaa kuin pintamaa. Sisävesien liejusavessa happamuus ei esiinny yhtä voimakkaana. Liejusavet ovat tuoreena väriltään ruskahtavan tai vihertävän harmaita, jossain määrin muovailtavia, mutta yleensä muovailtaessa ja murrettaessa helposti repeileviä. Tuore liejusavi on jous- tavan tuntuista, pehmeätä ja hyytelömäistä. Kuivuessaan se kutistuu voimak- kaasti ja halkeilee sekä murenee tasapintaisiksi, suorasärmäisiksi, koviksi kappa- leiksi ja muruiksi, joiden pinta tavallisesti on pohjavedestä erottuneen ruskean ruosteen peittämä. Kappaleet eivät jauhoa. Liejusaven rakoilu on, päinvastoin kuin jäykän saven, yleensä pysyvä ja murut tavallisesti vedessä kestäviä. Lieju- savialueilla on pohjavesi tavallisesti kirkasta ja usein hapanta. Kasvinravinto- ainepitoisuus on tavallisesti pieni, ja varsinkin fosforin pidättyminen on tehokasta. Liejusavimaan muokkausaika on pitkä ja muokkaus helppoa, sopimattomana aikana muokattaessa (liian kosteana) tämä savi sitävastoin on hyvin takertuvaista. B. Eloperäiset maat IX Lieju- ja järvimutamaat. Tähän ryhmään kuuluu suuri joukko erilaisia muodostumia, jotka aineksensa laadun, kivennäis- ja eloperäisen aineksen määrien ja syntytavan puolesta eroavat toisistaan. Ne ovat hyvin vaihtelevia määriä (> 6 %) eloperäistä ainesta sisältäviä maalajeja. 16. Lieju (Lj) on hajautuneista kasvi- ja eläinjätteistä muodostunut osit- tain siten, että tämä aines on hienojen kivennäisainesten ohella kulkeutunut vesien mukana järviin ja meriin, joiden pohjan se peittää, osittain paikalleen kerrostu- neista kasvi- ja eläinjätteistä. Näin siis kuivuneiden ja laskettujen järvien pohja- maa on usein liejua varsinkin rikaskasvistoisissa vesissä. Huomattavia liejuker- rostumia tavataan varsinkin soiden pohjalla, turvekerrostumien alla. Lieju on tuoreena väriltään selvästi vihertävää ja ruskahtavaa, kuivana tavallisesti hyvin vaaleata. Lieju ei juuri ole muovailtavaa, vaan se murtuu ja repeilee helposti. Se ei ole sitkeätä, mutta tuntuu joustavalta ja kimmoiselta. Kuivuessa se kutistuu erittäin voimakkaasti ja maahan syntyy suuria rakoja, jotka eivät enää turpoa kiinni. Kuiva lieju on kovaa, sarvimaista ja kevyttä. Muutamat liejut ovat niin kevyitä, että kuiva kappale pysyy veden pinnalla. Sen mukaan mikä kivennäis- lajite on liejussa vallitsevana voidaan puhua hietaisesta, hiesuisesta tai savisesta liejusta. Liejumaalla on hyvä, muruinen rakenne ja useim- miten liejumaan pintakerroksena on turve. Lieju on helppoa muokata ja yleensä kohtalaisen ravintoainepitöistä ja myös ravintoaineiden pidättyminen on hyvä. Ellei haitallista happamuutta, joka on hyvin tavallista, esiinny, on lieju maa yleensä hyvänlaista viljelysmaata. V. T. AALTONEN etc.50 17. Järvimuta (Jm) (mura) on syntynyt, kulkeuduttuaan pääasiassa liuenneena, tummissa (= dystrofisissa) vesissä, saostumalla pohjaan laskeutuneesta eloperäisestä aineksesta, lähinnä humushapoista. Tällaista kolloidista humusta syntyy etupäässä suurten suoalueiden vesistöissä ja sitä on usein umpeen kasva- neissa järvissä turvekerroksen ja liejukerroksen välissä, sekä järvikuivioissa. Se on väriltään mustan ruskeata. Muuten sen ominaisuudet ovat hyvin samat kuin liejun. Kivennäisaineksen määrä mudassa on tavallisesti kuitenkin vähäisempi kuin liejussa. Joskus esiintyvät vastaavat humusainekset myöskin kivettyneinä eli n.s. doppleriittina. X Humusmaat. Tämän ryhmän maalajit ovat kivennäisaineksen sekaisia, mutta olennaiselta osalta eloperäisiä maita. Niiden eloperäinen aines on muodostunut pääasiassa (put- kilo-)kasvien ja eläinten jätteistä. Ne ovat tavallisesti ohutkerroksisia pintamaa- lajeja, joissa kuitenkin eloperäisen aineksen osuus on käytännöllisesti katsoen rat- kaisevan tärkeä. 18. Multamaa (Mm) on pelloilla tavallinen, verraten laajakäsitteinen pintamaalaji. Sen eloperäisen aineksen määrä on yleensä suurempi kuin 15-paino%. Se on tavallisesti vain muokkauskerroksen vahvuinen, siis pääasiassa muokkauksen tulos, mutta niin humuspitoinen, että lähenee ominaisuuksiensa puolesta turve- maita. Multamaa on aina kuohkeata, ei mene koviksi paakuiksi, vaan murenee helposti käsiteltäessä. Pelloilla multamaa on tavallisesti joko aikaisempien metsä- ja niittytyyppien multamaasta tai ohuesta turvekerroksesta muodostunutta. Siinä ei yleensä voi todeta mitään kasvinjätteitä. Multamaa on mustan tai ruskahtavan tumman harmaata. Sen laatu, varsinkin jos multakerros on ohut, riippuu jossain määrin alla olevan kivennäismaankin laadusta, koska multamaata muodostaneiden kasviyhdyskuntien kokoonpano on siitä riippunut. Niinpä multamaan happamuu- dessa ja kasvinravintoainemäärissä todetaan pohjamaan vaikutusta. Kosteus-, kuohkeus-, ilmavuus- ja ravintoaineiden pidättymisolosuhteet ovat multamaassa parhaat mahdolliset. 19. Lehtomulta (Lm) on luonnontilainen lehtometsien pintamaalaji jossa luonnon tekijät sekoittavat humusaineksen kivennäismaan pintakerrokseen Lehtomullan paksuus vaihtelee luonnossa muutamasta senttimetristä noin 10 cm:in Sitä tavataan nyttemmin luonnonvaraisesti verraten harvoin. 20. Kangashumus (Kh) on yleisin metsämaan pintamaalaji. Sen pak- suus vaihtelee muutamasta millimetristä 30 cm:in. Se muodostaa usein tiiviin maito- maisen patjan kivennäismaan päälle. Kangashumuskerroksen raja allaolevaa kiven- näismaata vastaan on verraten jyrkkä. XI Mutasuotur-peet eli saravaltaiset turvemaat. Tämän ryhmän turvemaat ovat muodostuneet enemmän tai vähemmän maa- tuneista sammalten ja ruohojen ja etenkin sarakasvien jätteistä, joiden juurihuo vasto on nimenomaan maatumattoman turpeen tunnusomaisena aineksena. Ne 1949 ovat tavallisesti maatuneenakin mureata mustanharmaata massaa. Happamuus ja kasvinravintoainepitoisuus vaihtelevat eri turvemaata]eilla melko suuresti. Varsin- kin paremmissa turvemaalajeissa erityisesti kalkki- ja typpipitoisuudet ovat mer- kittävät. 21. Ruskosammalsaraturve (BCt) (Lyhennysmerkki BC sanoista ja käsitteistä Bryales, tärkein lehtisammallahko ja heimo Cyperaceae Sarakasvit). BC-turve muodostaa verraten kiinteäkäsitteisen maalajin. Se on tavallisesti muo- dostunut ruskosammaleiden ja sarojen jätteistä. Edelliset tunnetaan kiiltävänrus- keista ja keltaisista osistaan, jotka kuitenkin maatuneessa turpeessa ovat kadon- neet ja vain turpeen ruskea väri viittaa ruskosammaliin. Runsaimmin saraa sisäl- tävissä väri on mustan harmaata. Sarojen jätteinä on tyypillistä sarojen juuri- huovastoa. Se tekee turpeen huopamaiseksi ja murtopinnalla juurien hienot päät ovat kuin hienoja vaaleita mutkaisia rihmoja. Lisäksi siinä on samoja tunnettavia jätteitä kuin saraturpeessakin. Ruskosammalsaraturpeen primäärinen (siis itse kasvijätteiden sisältämä) tuhkapitoisuus on melko suuri. Typpipitoisuus on eri- tyisen korkea (yli 2 % ja C/N n. 17) ja happamuus ei yleensä ole haitallinen (pH tavallisimmin 5.5—6, poikkeustapauksissa jopa 7). Ruskosammalsaraturve ja sara- turve muodostavat parhaat turvemaamme. Edellistä on laajalti varsinkin pohjois- Suomessa. 22. Saraturve (Ct) on muodostunut ensisijassa sarakasvien jätteistä. Sen väri on vaalean harmaan ruskea. Siinä on tavallisena lisänä kortteen mustia varsiosia ja jouhimaisia juuria sekä sarojen pähkylöitä, raatteen ja joskus suokur- jenjalan siemeniä. Kemialliselta koostumukseltaan saraturve on ruskosammalsara- turpeen kaltainen, joskaan pH ei yleensä ole yli 6, ja kalkkipitoisuus on alempi. 23. Metsäsa r a t u r v e (LCt) (Lyhennysmerkki L johtuu sanasta lignidit eli puuvartiset kasvit. Aiemmin käytetty M on sikäli harhauttava, että se johtuu sanasta magnolignidit eli puut, mutta on sekoitettu metsästä johtuvaksi). LC- turve on varsinkin ruoho- ja heinäkorvissa syntyvää turvetta, jossa silmävaraisesti määriteltävinä aineksina ovat puiden kuori-, tuohi- y.m. jäännökset. Se on yleensä hyvin maatunutta, joten sarojen ja ruohojen jätteitä ei juuri silmävaraisesti löydä, vaikka ne ruokokastikan ja eräiden mesotrofisten rahkasammalien ohella ovat tämän turpeen muodostajia. Happamuus on usein suurempi kuin edellisissä tur- peissa. 24. Rahkasaraturve (SCt) (Lyhennysmerkki johtuu sanoista ja käsit- teistä Sphagnales 1. rahkasammalluokka, Cyperaceae 1. sarakasvit.) SC-turpeessa on saranjätteiden lisäksi myöskin rahkasammaleiden jätteitä. Siinä tulee maatu- neena esille jo jonkinverran rahkaturpeiden liukkaus eli saippuamainen ominai- suus. Kuivuessaan maatunut rahkasaraturve jo jossain määrin kovettuu muruiksi. Happamuus on yleensä (poikkeuksena eutrofiset SC-turpeet) jo haitallinen ja typpi- pitoisuus melko alhainen (n. 2 % ja C/N n. 23). Omana ryhmänä voidaan erottaa n.s. eutroofiset SC-turpeet, jotka käyttö- arvoltaan ovat lähinnä C-turpeiden kaltaisia. Edellä esitettyjä turpeita pidetään viljelys- ja metsäojituskelpoisina. Rahka- saraturve on niistä huonoin ja kelpoisuuden rajalla. MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 52 V. T. AALTONEN etc. XII Rahkasuoturpeet eli rahkavaltaiset turvemaat. Tähän ryhmään luetaan kuuluviksi kaikki pääasiallisesti ns. oligotrofisista 1. »vaatimattomista» rahkasammalista muodostuneet turpeet. Niissä on happamuus jokseenkin aina haitallinen. Typpipitoisuus on pieni, vaikka se lisääntyy jonkin verran turpeen maatuessa. Jos tällaisia soita otetaan viljelykseen, on niitä viljeltävä rahkasoina. Maatumattomina niistä saadaan turvepehkua ja maatuneina poltto- turvetta. Kuivuessaan nämä turpeet maatuneina kovettuvat ja niitä voidaan vuolla, jolloin leikkauspinta on kiiltävä. 25. Sararahkaturve (CSt) on valtaosaltaan rahkasammaleista muo- dostunut, mutta seassa on jonkin verran myös saran jäännöksiä. Myös suoleväkön solmuisia varsia ja juurakoita sekä juuria on usein näissä turpeissa. Rahkasamma- leiden väri on raa’assa turpeessa vaalean ruskea, ja sammaleiden lehdet ja pehmeät varret ovat selvästi tunnettavissa. Tuoreissa maatuneissa turpeissa on rahkan saip- puamaisuus ja liukkaus hyvin selvä. Tällainen massa on koossa pysyvää ja muo- vailtavaa. 26. Metsärahkaturve (LSt) on rahkaturvetta, jossa on runsaasti puiden ja varpujen jäännöksiä. Samoin siinä on tupasvillan tuppien säikeitä sekä juuria. Maatuneena sen väri tavallisesti on tumman punaruskea. 27. Rahka turve (St) on melkein pelkkää rahkasammaleiden muodosta- maa massaa, joka raakana on turvepehkun parasta raaka-ainetta ja maatuneena tuoreena liukasta tumman punaruskeata hyytelöä sekä kuivana erittäin kovaa ja sarvimaista ja tällöin polttoturpeen parasta raaka-ainetta. Typpipitoisuus tässä maalajissa on erityisen pieni (n. 1 %, C/N n. 37) samoin tuhkapitoisuus (alle 4 %), vaihdellen kuitenkin maatumisasteen mukaan. Myös happamuus yleensä on erit- täin suuri (n. pH33.3.8). Varsinkin hyvin maatuneina rahkaturpeet sisältävät aina runsaasti tupasvillan (Eriophorum vaginatum) jäännöksiä. C. Erikoismaat aj it y.m. esiintymät Maaperässä esiintyy monenlaisia irrallisia ainemassoja, jotka muutamissa ta- pauksissa peittävät niin huomattavia alueita tai ovat niin paksuja kerroksia, että ne ovat lähinnä verrattavissa maalajeihin. Simpukkamaa on rannikkojen poukamiin ja suojaisiin meren sy- vennyksiin aikoinaan kasautuneista simpukoiden kuorista muodostunutta enem- män tai vähemmän hienontunutta sinivioletin väristä »kuorisoraa». Se on usein metrienkin paksuna patjana muiden maalajien välissä. Sitä on käytetty jossain määrin kalkitusaineena. Pii(lev ä) m a a on muodostunut piikuoristen levien jäännöksistä. Se on erittäin kevyttä (tilav.paino n. 0.20), kellanharmaata, jopa joskus täysin valkea- takin maata. Sitä käytetään muun muassa pakkaus- ja eristysaineena. Sen käyttö- arvoa vähentää pienikin rautamäärä, joka piimaata kuumennettaessa värjää sen ruskehtavaksi tai punertavaksi. Kuumennettaessa valkoisena pysyvä massa on teknillisesti käyttökelpoista. MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1946 Vivianiitti on rautafosfaatti, jota tavataan mykiömäisinä esiintyminä varsinkin eräissä kunnissa Oulujoen eteläpuolella. Se on tuoreena saippuamaista, vaalean harmaata, mutta hapettuessaan tulee kauniin sinivihreäksi, joka väri kuitenkin vähitellen harmaantuu. Savessa ja sen sukuisissa maissa sitä esiintyy vain pieninä suomumaisina täplinä, turpeissa sideriitin kanssa yhdessä jopa 2 m paksuina mykiöinä. Sen merkitystä kasvien fosforiravinnon lähteenä ja -lannoit- teena on jossain määrin tutkittu. Paikoin sitä on käytetty maanparannusaineena. Rautakarbonaatti eli sideriitti on hapettumattomana hyvin edellisen kaltainen. Luonnontilassakin lähdevedet ovat sen kuitenkin tavallisesti hapettaneet erilaisiksi raudan oksiideiksi, enemmän tai vähemmän ruskeaksi, jopa punaruskeaksikin. Rautakarbonaatin on todettu sisältävän miltei aina myös fos- forihappoa, jopa n. 2—3 % (P 205).05 ). Rautaokra, jota usein tavataan edellisten kanssa yhdessä on kellanrus- kea, rautaoksidien sekoittuma. Se lienee tavallisesti syntynyt rautakarbonaateista tai hydroksideistä sekä eräissä tapauksissa myös rautabakterien toiminnan tulok- sena. Suomalmi eli limoniitti on niinikään rautaoksidia, mutta esiintyy turpeissa edellisistä erillään. Tunnusomaista on sille kappaleiden kovuus, josta sen heti eroittaa rautaokrasta ja sideriitistä, jotka ovat mureita. Järvikalkkia on tavattu hyvin harvinaisena Kuusamossa. Se on puh- taana täysin valkoista, erehdyttävästi piimaata muistuttavaa. Se on miltei puh- dasta kalsiumkarbonaattia (eräissä näytteissä on ollut 90,3 % CaC03). Loppukatsans Esillä oleva ehdotus ei pyri olemaan ehdoton eikä lopullinen, vaan sen tarkoi- tuksena on luoda yhteinen pohja tutkimuksen eri haaroja ja käytäntöä varten. Tätä yhteistä esitystä käsiteltäessä ovat eräät tutkijat tehneet varteenotettavia huomautuksia, sellaisiakin, joita ei yhteiseen esitykseen ole saatu sopimaan. Nämä arvokkaat näkemykset on ensisijassa koetettava saada tutkituiksi ja siten täy- dentämään yhteistä tutkimuksen pohjaa. Tärkeimpänä tällaisena on mainittava ns. kevyiden savien ominaisuuksien lähempi tutkiminen ja niiden merkitys maalajiluokituksessa. Tällöin on erityisesti huomattava mainittujen savien esiintyminen lounais- ja etelä-Suomessa ja samalla tutkittava miten Pohjanmaan jokitörmien savet suhtautuvat edellämainittuihin kevyisiin saviin. (Aarnio.) Toinen tutkittavaksi esitetty kysymys on orgaanisen aineksen ja maan happa- muuden merkitys kivennäismaalajin luontaiseen rakenteeseen. (Keso.) 54 V. T. AALTONEN etc. KIRJALLISUUTTA. BIBLIOGRAPHY. (1) Aarnio, 8., 1928. Etelä-Pohjanmaa. Agrogeologisia karttoja, J, p. I—B2.1 —82. (2) Ekström, G., 1935. Betänkande från Kommittén för kartering av jordarteroch jordmåner. Nordisk jordbrugsforskning, 4. —7. Hefte, p. 350—372. (3) Frosterus, Benj. ja Glinka, K., 1912. Zur Frage nach der Einteilung der Böden in Nordwest- Europas Moränengebieten, 11. Agrogeologisia julkaisuja, 2, (Geotekn. tiedonantoja, 11), p. I—6. (4) Frosterus, Benj., 1913. Zur Frage nach der Einteilung der Böden in Nordwest-Europas Moränen- gebieten, 111. Agrogeologisia julkaisuja, 3, (Geotekn. tiedonantoja, 12), p. 1—25. (5) —»— 1924. Die Klassifikation der Böden und Bodenarten Finnlands. Agrogeologisia julkai- suja, IS, p. 1—39. (6) Keso, L., 1936. Tärkeimmät maalajimme ja niiden fysikaaliset ominaisuudet. Tekn. aikakaus- lehti, 26. N:o 12.14. MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 55 SUMMARY; A CRITICAL REVIEW OF SOIL TERMINOLOGY AND SOIL CLASSIFICATION IN FINLAND IN THE YEAR 1949 by V. T. Aaltonen Forest Research Institute in Finland, Department of Soil Science, Helsinki. B. Aarnio Professor Emeritus of Agricultural Research Institute, Department of Soil Science, Helsinki. Esa Hyyppä Geological Survey of Finland, Department of Sedimentary Deposits, Helsinki. Pentti Kaitera Technical University, Helsinki. Lauri Keso Drainage Society of Finland, Helsinki. Erkki Kivinen University of Helsinki, Department of Agricultural Chemistry, Helsinki. P. Kokkonen Technical University, Helsinki. Mauno J. Kotilainen Peat Culture Society, of Finland Helsinki. Matti Sauramo University of Helsinki, Department of Geology, Helsinki Pauli Tuorila Agricultural Research Institute, Department of Agricultural Chemistry and Physics, Tikkurila Jouko Vuorinen (recorder) Agricultural Research Institute, Department of Soil Science, Helsinki. Introduction In the field of Scandinavian agro-geological research much work has been done since the first decade of this century to bring about some unity in the classification of soils and names of soils, and a proposial for a fixed fundamental classification was presented (1, 2). This classification is the chief foundation of all later classifications. Since then the soils of Finland have been studied from many different aspects and their charac- teristics have been explained and new classifications have been suggested (3, 4,5). As research work has advanced and specialized the common foundation has been shaken in many respects and the soils have been given various names and definitions for different purposes. Among these special spheres of soil-science are geology and agro-geology, the technical of drainage and cultivation, research in agri- cultural chemistry and physics, the examination of bogs and forests, etc. As both the instruction and advisory work and the mutual understanding of various spheres of research work are dependant on coherent fundamental ideas, it is apparent, that a coherent basis is to be striven for and must be adhered to. In many congresses (1921, 1923, 1929 and 1935) the agricultural scientists of Scandinavia have discussed the developing of a common classification of the soils of Scandinavia (6), but the above men- tioned attempt has met many difficulties, since even in the soil of Scandinavia there are many essen- tial differences with regard to the origin and fundamental material of soils. From the very beginning these differences have led the scientists to present various classifications and the differences are still obstacles in the way of a common usage. Even in the soil of Finland there are districts fundamentally differing from each other, the soils of one district differing from the corresponding ones of other districts so much that it has proved difficult to find a common foundation for classification of soils for the whole country. When now such a common classification is presented, it is necessary at the same time to point out such districts of original soil and it should also be indicated that research work is to be continued to solve the problems of these distinct districts. Such districts should be mentioned first; the clay districts of south- western and western Finland which are the best investigated districts so far, then the acid soil dist- ricts of Pohjanmaa, the silt-, silt clay- and silt moraine districts inland, the hilly finesand moraine district of eastern Finland and the coarse moraine and peat soil districts of northern Finland. The proposed classification of soils in Finland is based chiefly on the proposal of the Scandinavian agricultural scientists, and there are no notable variations from the classifications which are in use by us. This classification is a joint presentation to which the various spheres of soil science can adapt their terminology and definitions, thas making scientific papers more coherent and the teaching, discus- sion of and advice on questions of soil easier in practice. This joint proposal is divided into two parts, first, the explanation of the definitions and most important words in terminology, the basis for the interpretation of definitions occurring in classification, so that the danger of misinterpretation is avoided, and secondly into the actual classification of soils. The second part contains the names of soil groups and soils and a report of the names of the crossforms of soils and the definitions of soils. It should be pointed out to the foreign reader, that the Finnish classification of soils is based on all properties of soils, including parent material and genesis as well as texture and development of soil profile and changes caused by cultivation. Because of the somewhat uniform geological history of our country, any Finnish soil fits into this classification and no soil series are needed. SOIL TERMINOLOGY. Land, (maa, land 1 ), country, a concept of area. Contrast, town, sea, sky. Soil (I), (maa, jord), a general conception of substance, the loose mass of organic and inorganic substances upon the surface of a rock-foundation, by contrast with the rock itself. (Sand soil, clay soil). Soil (II), (maaperä, mark jordgrund), the upper layer of earth with all its substances covering the rockbottom. (Geology of soil, soil map, soil science, rich or poor soil). Soil type, (maalaji, jordart), a geological stratum of earth. In practice a homogeneous soil (Sand, finesand, silt clay, mud, Carex peat). Graingroup, (maalajite, korngrupp), a separate part of mineral soil having grains of a cer- tain size. 1 First word Finnish, second word Swedish. 56 V. T. AALTONEN Graingroup Diameter Boulders Stones > 20 cm 20—2 » 20—6 mm 6—2 » Coarse gravel Fine » Coarse sand Sand 2.0—0.6 mm 0.6—0.2 » Finesand 0.2-—0.06 mm 0.06—0.02 »Finer Finesand Coarse silt 0.02—0.06 mm 0.006—0.002 »Fine Coarse clay Fine clay 0.002—0.0002 < 0.00002 mm Soil survey (maaperäkartoitus, agrogeologisk kartering or geologisk jordgrundskartering), an agrogeological or geological cartography of soil types and soil profiles. Soil map (maaperäkartta), a map of soils, on which are printed some common results of closer investigation of soil. Decomposition (maatuminen, humifikation), the degree of decomposition of soil organic matter. Investigation of soil fertility (maan viljavuustutkimus, markkartering), a detai- led soil map of individual farms and also of other factors which have an affect upon cultivation. Soil fertility map (maan viljavuuskartta, markkarta), a map presenting the percentage of plant food and other explanations, e.g. map of potassium, phosphorus or calcium content, map of soil texture and percentage of humus and acidity. These characteristies are presented on the map by districts. Soil profile (mantu, jordmån) that part of earth covering, in which there is to be observed the effect of climate. (Podsolised soil, brown soil, pitch soil, ground-water soil, salt soil). Surface soil (multakerros or ruokamulta, matjord), is the topmost layer of soil containing decomposed organic matter. The layer in which roots chiefly grow. Humus (mullas), a substance in soil containing highly decomposed residues of plants and ani- mals. It characterizes the organic soils. Humus is also a chief substance in the surface soils of woods in mor humus (in Sweden råhumus) and in mould (in Sweden mull) and in the surface soil of fields. (Humus of cultivated soils, vegetable mould rich in humus, percentage of humus in mud soils). Humus content in soil (multavuus, mullhalt). 3 % of humus = poor in humus <3— 6 % » = medium humus 6—15 % » = rich in humus 15—40 % i> = true humus soil < 40 % » = the name of the respective organic soil is given. Peat (turve, torv), a soil formed from more or less decomposed remains of plants, chiefly bog plants. (Peat soils, types of peat soils, the use of peat in increasing the fertility of the soil. Carex peat, Sphagnum peat) Turf (turve, torv), a thin layer or lump formed or bound by undecomposed parts of plants upon the mineral soil. Texture (raekokoomus, textur), mechanical or grain composition. (Coarse grain, fine grain) Structure (rakenne, struktur), the relative position of the grains of soil. (Compact, loose, grainy, crumby, stratified). MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 V. T. AALTONEN etc.58 CLASSIFICATION OF SOILS Soil types A. Mineral Soils I Boulders II Stony soil 111 Gravel soils Gravel (gravel or grit, eskar gravel) IV Moraine soils Gravel moraine soil Sand moraine soil Finesand moraine soil Silt moraine soil Clay moraine soil V Sand soils Coarse sand Sand (formerly medium coarse sand VI Finesand soils Finesand Finer finesand VII Silt soils Silt VIII Clay soils Finesand clay Silt clay (formely finesand clay) Heavy clay Mud clay B. Organic soils IX Mud and lakemud soils Mud Lake mud X Humus soils Mould soil Leaf mould (in woods) Mor humus ( » » ) XI Swamp peat soils Bryales Carex peat Carex peat Ligno Carex peat Sphagnum Carex peat XII Bog peat soils Carex Sphagnum peat Ligno Sphagnum peat Sphagnum peat C. Special soils etc. Shell soil Siliceous soil (Fossil Meal) Vivianite Iron carbonate etc. MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1049 59 Explanation of soils The important characteristics of the soils from the point of view of the knowledge and use of land Mineral soils The mineral soils are formed from soil types in which the structure is exclusively of mineral sub- stance, or in which the amount of organic matter is somewhat small. They are first classified according to the dominant size of grain of the mineral substance into soil groups, which are then divided into one or more soils. Every soil is named according to the graingroup or groups, which characterize the sod m question. The soils are only average types, all the intermediate types are possible. It is therefore very advisable and proper to mention with the name of the soil, in which direction it deviates from its average type each in case. The following expressions are used to supplement the names of the soil: bouldery silty stony clayey gravelly muddy sandy lake muddy finesandy When It is advisable to mention the structure of soil the attributes compact or loose are used together with the name of the soil. In case of peat soils the degree of decomposition H I—lo is to be given. H I—3 is then raw, H 4—6 fairly decomposed, and H 7—lo decomposed peat. I Boulder soils. Boulder soils are soils whose chief substance is boulders (> 20 cm). They are irreclaimable lands. II Stony soils. Stony soils are those in which stones (20 —2 cm) are dominant. These are soils limited to forest growth, more often very poor ones. Boulder soils and stony soils are found specially in watershed areas, on hills, near eskars, as narrow belts in coast formations of various age, and in beds of brooks and streams. 111 Gravel soil In gravel soils grains 20 2mm are dominant. Usually they contain also many stones and sand grains, but the amount of finer substances may vary in different cases. 1. Gravel is eskar gravel or shore gravel, from which the finer particles are washed out. Gravel is definitely stratified and easily permeable by water. No water logging or rise of wr ater occurs in it. Its stones and gravel grains are to some extent rounded and pure. This soil together with sand and finesand forms long eskar lines in different parts of Einland. It is dry and as such purely forest soil, usually poor and very steep edged, but these edges are surprisingly rich (wdth even nutgroves) as on the eskars of Hämeenlinna, Lammi and Punkaharju. The gravel which crumbles from weathered rapakivi-stone on its original site is called »moro». IV Moraine soils. Moraine soils are soil types of moraine formations. They were formed during the Glacial Epoch, when masses of ice ground the loose soils, stones and particles loosened from rocks, which at last were pressed indiscriminately to the surface of rocks or wTdch accumulated from the ice on various hogbacks, knolls or heights or so-called moraine formations. The moraine soils contain all or almost all mineral grain groups, all sizes mixed without discrimination. Usually the colour is browm or browmish grey. Ihe subsoil is generally very compact and cemented, whereas the surface soil is comparatively loose V. T. AALTONEN et sometimes. The moraine soils are the commonest ones in Finland. They are mostly stony and com- paratively stronbly permeable by water. The stones are edged and covered with dust or adhered subs- tance. The acidity varies from pH 4,5—6.0 and usually decreases from surface soil downwards. Moraine soils are mostly absolute forest soils. Moraine soil types which are less stony, and which contain many fine particles are used as fields (mostly inland and in northern Finland). The great amount of stones in moraine soils makes them hard, almost impossible, to cultivate. The moisture conditions in coarse moraine soil are unsatisfactory for cultivation, but in fine moraine soils usually satisfactory. In a moraine soil containing 3—5 per cent of clay, the percolation of water begins to be notably restricted, because then the amount of silt is already considerably high. 2. Gravel moraine soil is usually a dry and poor soil type, in which the growth of forest is weak. 3. Sand moraine soil and 4. Finesand moraine soil on the contrary are the most favourable for the growth of forest. The moisture-, air- and plant food conditions are generally speaking the best possible here. Drought is seldom injurious on these soils. Finesand moraine soils are much cultivated on the moraine areas of middle and eastern Finland. 5. Silt moraine soil has the usual bad characteristics of silt, these becoming the more notable in relation to the proportion of silt in the texture of the soil. The supply of plant food is better than in coarser moraine soil types, but moisture and air conditions are bad. In the hilly district of middle Finland the silt moraine soil is a very common type. 6. Clay moraine soil is very rare in Finland, it is found mostly in northern Savo. The soil type is usually good for cultivation and its characteristics resemble in some degree those of finesand clay and silt clay. V Sand soils. The biggest beds of sand were formed during the Glacial Epoch, the moraine substance being graded by flowing melting waters and later by sea waters. A somewhat comparable assortment is still in progress under the influence of flowing water and waves upon the shore. The dominant substance in this soil group is sand (2.0—0.2 mm). The grains are very easily discerned with the naked eye and separated with the fingers; pure, having the same colour as minerals of which they are composed and, in consequence of the presence of felspar, usually reddish. Sand soils are usually loose. Water percolates easily and water-retention and rise of water is very slight. Air supply is large, but the amount of plant food usually small. 7. Coarse sand is formed chiefly from grains of coarse sand (2.0—0.6 mm). It is unfit fcr cultivation and as a forest soil it belongs to the worst production classes. The rise of water is small. On the other hand this sand is very useful for technical purposes. 8. Sand, (earlier called medium coarse sand) is usually formed almost entirely from the grain group of sand (0.6—0.2 mm). The amount of clay can be as much as 5 per cent, but usually there is very little silt. The retention and rise of water is small, but percolation of water is good. This soil type is used to some extent for cultivation, but if the sand layer is thick (> l/2 m) and if there are no finer and less permeable layers before a depth of % m is reached this soil type is usually very dry. Water rises in its pores very little above the surface of ground water. If the sand layer upon the compact subsoil is not thick ( 6 per cent) of organic matter. 16. Mu d is formed from decomposed plant and animal remains. This substance has partly been carried by water together with mineral substance in lakes and seas, the bottom of which it covers, partly made up of plant and animal remains decomposed in situ. So the subsoil of dried up and drained lakes is often mud, at least in lakes with rich vegetation. Notable mud layers are found at the bottom of swamp or bog under the peat layer. When wet, mud is distinctly greenish or brownish in colour, when dry very pale. Mud is hardly at all plastic, but it cracks and splits easily. It is not plastic, but feels springy and elastic. When drying it shrinks strongly and great cracks are formed in the soil, and these do not swell together again. Dry mud is hard, hornlike and light. Some mud types are so light that a dry cake floats upon water. According to mineral grains dominant in the mud, it can be des- V. T. AALTONEN etc64 cribed at sandy, silty or clay mud. Mud soil has a good crumby structure and often the surface layer of mud soil is peat. Mud is generally easy to till, its supply of plant food is moderate and the rentention of food substances is good. If there is not unfavourable acidity, which is often the case, mud soil is rather good arable land. 17. I, ak e mud is formed by precipitation of organic matters, mostly humus acids, which have settled to the bottom, after having been carried largely in a dissolved condition in dark (dystro- sophic) waters. Such a colloidal humus is mostly formed in the waters of big moor districts and often it is found also in lakes blocked up with vegetation, between the peat layer and mud soil, and in drai- ned lakes. It is a blackish brown in colour. Otherwise its characteristics are the same as those of mud, although usually the amount of mineral substances is smaller than in mud. Sometimes the correspon- ding organic matter appears in a fossilized form or as dopplerite. X Humus soils. The soils of this group are mixed with mineral substances, but they are essentially organic soils. The organic matter in these soils is formed chiefly from remains of plants and animals. Usually they are only thin layers of surface soil, but the organic matter contained in them is none the less of funda- mental importance. 18. Mould soil is common on fields, rather an extensive conception of surface soil. The amount of organic matter is generally greater than 15 per cent of weight. Usually it is only as thick as the tilth layer and thus it is chiefly the result of tilling, but so rich in humus that its characteristics nearly resemble those of the peat soils. It is always loose, it does not form hard cakes, but cracks easily when handled. Usually on fields mould is formed from former humus soil of woods or meadows or from thin peat layer. In it there cannot be discerned any remains ofplants. Mould soil is black or brow- nish dark grey. The quality of mould soil depends a little on the mineral soil underneath, especially if the mould layer is thin, because the formation of vegetation communities forming the mould has itself been dependant of the mineral soil. So the effect of subsoil is noticed in the acidity of mould soil and in the amount of its plant food. Moisture-, looseness-, and air-conditions are the best possible in mould soils, and so are the conditions for retention of plant foods. 19. Leaf mould is the surface soil of grovewoods in natural-condition in which natural factors mix the humus substances with the surface of mineral soil. The thickness of leaf mould varies from a few centimeters to 10 cm in nature. Nowadays it is relatively seldom found in natural condition. 20. Mor humus is the commonest surface soil of woods. Its thickness varies from a few millimeters to 30 centimeters. It often forms a tight mattress-like formation over the mineral soil. The edge of mor humus against the underlying mineral soil is somewhat abrupt. XI Swamp peat soils The peat soils of this group are formed of more or less decomposed remains of moss, grass and especially of Carex-plants, the roots of which are the characteristic substance especially of undecom- posed peat. Usually they are, even when decomposed, a blackish grey, friable mass. The acidity and proportion of plant food varies considerably in different peat soils. In better peat soils the amount of chalk and nitrogen is particularly notable. 21. Bryales Carex peat. BC-peat forms a somewhat homogeneous soil. Usually it is formed of remains ofbrown moss (Bryales species) and plants of the sedge family. The former are recog- nised by their brown and yellow- colour, but this however has disappeared in decomposed peat and only the brown colour of the peat points to the presence of brown moss. In soil, in which the propor- tion of sedges is greater, the colour is blackish grey. The remains of sedges are the fine root nettings typical of these plants. They make the peat feltlike and in the cut surface the fine ends of roots are like fine, pale, curving threads. There are also the same familiar remains as in Carex-peat. The primary amount of ash (thus: what the remains of plants themselves contain) is rather high. The amount of nitrogen is specially high (over 2 per cent and C/N about 17) and the acidity is not injurious generally MAAPERÄSANASTON JA MAALAJIEN LUOKITUKSEN TARKISTUS V. 1949 (pH mostly 5.5—6, in exceptional case 7). Bryales Carex peat and Carex peat form our best peatsoils. The former soil is common in northern Finland especially. 22. Carex peat is formed chiefly of the remains of sedge plants. It is pale greyish brown in colour. It also contains black stem parts of horse tail and roots like horse hair and achenes of Carex, seeds of Menyanthes and Comarum species. Its chemical compound is more like that of Bryales Carex peat, even though the pH is not over 6 and the amount of lime is lower. 23. Ligno Carex peat. EC peat is a peat, which originates in grass and hay growing moor woods especially, a peat in which remains of bark, birchbark etc. can be distinguished with the naked eye. Usually it is well decomposed, so that no remains of Carex and grass can be discerned macroscopi- cally though they together with Calamagrostis and some mesotrophic Sphagnum form this peat. The acidity is often higher than in the above-mentioned peats. 24. Sphagnum Carex peat. In SC peat there are together with the remains of sedges remains of bog moss (Sphagnum). When decomposed it has something of the slippery or soapy charac- ter of Sphagnum p?at. When drying a decomposed SC peat hardens into crumbs to some extent. The acidity is usually injurious (exceptional case eutrophic SC peats) and the amount of nitrogen is low (about 2 per cent and C/N about 23). The so-called eutrophic SC peats, whose value is next to C peat can be regarded as a special group. The above mentioned peats are considered fit for cultivation and worth draining in forest land. Sphagnum Carex peat is the worst of them and only on the borderline of utility. XII Bog peat soils. In this group are counted all peats formed chiefly of so-called oligotrophic or humble bog moss. Their acidity is almost always injurious. The amount of nitrogen is low, though it becomes a little hig- her when the peat is decomposed. If soils of this type are taken for cultivation, they must be culti- vated as bog peat soils. When undecomposed, moss litter is obtained from them and when decomposed, turfs for burning are obtained. When drying these decomposed peats harden and they can be carved. The cut has a shiny appearance. 25. Carex Sphagnum peat is chiefly formed of bog moss, but there are also some remains of sedges among them. In these peats there are also knotty stems and root nettings and roots of Sceuchzeria. The colour of bog moss is in raw peat pale brown and the leaves and soft stems of the moss are clearly discernible. In raw decomposed peat the slipperiness and soapiness of Sphagnum peat is very distinct. A soil of this type holds together and is plastic. 26. Ligno Sphagnum peat is a kind of Sphagnum peat, in which there are remains of trees and twigs. There are also fibers of the roots and vagina of cottonrush. When decomposed it is a dark reddish brown. 27. Sphagnum peat, formed almost entirely of bog moss, is a mass, which when raw, is the best material for moss- litter. When decomposed and wet, it is like a slippery, dark reddish brown jelly, when dry it is very hard and hornlike and as such the best material for turfs for burning. The amount of nitrogen in this soil is especially low (about 1 per cent, C/N about 37) and the amount of ash also (under 4, per cent) although it varies with the degree of decomposition. The acidity is also rather high (about pH 3.4—3.8). Especially when highly decomposed the Sphagnum peats contain a large quantity of the remains of Eriphorum vaginatum. C. Special soil types and other beds of soils. In the soil there are found many kinds of loose masses of substance, which in some cases cover such notable areas or form such thick layers, that they are to be compared to soil types. Shell soil is more or less pulverized blueviolet »shell gravel» which is formed of mussel shells accumulated once in sea inlets and protected coves. It is found often between other soils as a bad which may be several meters thick. It has been used to some extent as a lime fertilizer. V. T. AALTONEN etc.66 Siliceous soil (Fossil meal) is formed of the remains of siliceous algae. It is very- light (weight by volume about 0.20) yellowish grey, or sometimes quite white soil. It has been used as a packing and isolating material among other things. Its value in use is lessened by even the smallest amount of iron, which when the fossil meal is heated, makes it brownish or reddish. Fossil meal which stays white, when heated, is useful for technical purposes. V i v i a n i t e is an iron phosphate, which is found as lenticular beds especially in certain parishes south of the river Oulujoki. When wet it is soapy pale grey, but when oxidized it becomes a beautiful blue green, which however gradually changes to grey. In clay and in soils related to clay it is found only as little lamellar spots, in peats together with siderite as lenses about as much as 2 m thick. Its significance as a source of phosphorus nutrient for plants and as a fertilizer has been studied to some extent. In some parts it has been used for improving soil. Siderite or iron carbonate is, when unoxidized, very much like vivianite. Even in natural conditions it has been oxidized by spring waters into different iron oxides, more or less brown, even reddish brown. It has been ascertained that almost invariably contains phosphoric acid, even to the extent of 2—3 per cent (P 205).0 5 ). Iron ochre, which is often found together with the vivianite and siderite, is a mixture of iron oxides, yellowish brown. It originated as a result of the activity of iron bacteria or it may be formed of iron carbonates or hydroxides. Bog iron (ore) or limon i t e, is also iron oxide, but it is found in peats separated form all the foregoing soil types. It is characterized by the hardness of its lumps, and this distinguishes it from iron ochre and siderite, which are friable. Lake lime is found very rarely in Kuusamo. In its pure state it is quite white deceptively resembling fossil meal. It is almost pure calcium-carbonate (in some samples there has been 90.3 per cent CaC03 ). Conclusion The present proposal does not strive to be absolute and final, but its purpose is to form a common basis for the various spheres of research and practical work in Finland. When discussing this proposal some scientists have made noteworthy comments, which have not found a place in this work. It is to be desired, that these valuable aspects may be the subjects of immedeate research so that the common foundation of other research work may be completed. The most important question appears to be the closer examination of the so-called light clays,, their characteristics and their place in the classification of soils. Then the beds of those clays in south- west and south Finland should be investigated and at the same time, the relation of these to the clays on the riverbanks of Pohjanmaa. (Aarnio). The second question presented for investigation is the question of the significance of the organic matter and acidity of soil for the natural structure of mineral soil. (Keso).