ENGLANNIN JA SKOTLANNIN SOISTA. Erkki Kivinen Yliopiston Maanviljelyskemian laitos, Helsinki. Saapunut 31.3. 1951 Kesällä 1950 minulla oli tilaisuus tutustua muun matkani yhteydessä myöskin vähän Englannin ja Skotlannin soihin. Seuraavassa esittämäni tiedot perustuvat luonnollisesti vain osittain omiin suoranaisiin havaintoihin. Lähdeteoksina olen käyttänyt ennenkaikkea FRASERin, OcGin, OswALDin, Pearsallui ja Tansleyii tutkimuksia. Mitä ensin soiden laajuuteen tulee, niin tiedot ovat ylimalkaisia ja puutteellisia Seuraavassa on FRASERin (3) esittämiä arvoja: Suoala, milj. ha Suo-% Englanti ja Wales 1.55—1.68 11 Skotlanti 0.70—0.78 9 Irlanti 1.22 14 Brittein saarten suot sijaitsevat suureksi osaksi vuoristoseuduissa. Niinpä Irlan- nin soista suunnilleen puolet on vuoristossa. Suhteellisesti vielä suurempi osa Eng- lannin ja Skotlannin soista on vuoristoseuduissa. Soiden runsaus riippuu oleellisesti sademäärästä. Esim. luoteis-Skotlannissa sijaitsevasta Lewis-saaresta mainitaan jopa 80 % olevan turpeen peitossa ja muusta luoteis-Skotlannista noin kolmasosa. Näissä seuduissa on 3/4 Skotlannin soista. Sitävastoin keski-Skotlannin laaksoseu- duissa on soita nykyään erittäin vähän. Aikaisemmin näissä seuduissa on ollut huo- mattavia turvekerrostumia, mutta ne on käytetty polttoturpeeksi. Soiden edullinen sijainti lähellä asutusta on ollut syynä niiden voimakkaaseen käyttöön. Vuoristoseutujen soihin verrattuna Skotlannin tasankoalueiden suot ovat ver- raten pieniä. Vain harvojen soiden ilmoitetaan olevan 250 ha laajuisia. Pari n. 1 500 ha suuruista suota mainitaan (Airds Moss Ayshiressä ja Flanders Moss Pert- shiressä). Vielä 500 ha suuruiset suot voidaan lukea sormin. Englannin laajin suoalue on nimeltään Fenland, valtakunnan itä-osassa. Li- säksi pohjois-Englannin vuoristoseuduissa on vähäisiä turve-esiintymiä. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Englannissa ja Skotlannissa lasketaan suoksi vain sellaiset alueet, joissa on vähintäin 2 jalkaa eli siis n. 60 sm turvetta. Lisäksi sikäläisen turvemaa- lajin tulee sisältää vähintäin 60 % orgaanista ainetta. https://c-info.fi/en/info/?token=NyFACEeOeHtP4qQ8.vDorz42ZGEE6jCjPcmz3Bg.WST6OPBskDyElZ-dfA8WJcmfjPCmuiQkN8tuHRzp1RKRjDfU6ySlj5qM7vU9AtVyZU4_rh0LLuRnlO2mFACOdCyNUzIy_lF2cSXufHnifh-5LOhDRvujgIeJDOfnKur9kQtqQP7CLDKJYzy1fLCRMYaIr8xCTdUSu2Qa ENGLANNIN JA SKOTLANNIN SOISTA 89 Soiden kasvillisuus Erittäin yksityiskohtainen esitys Britannian soiden kasvillisuudesta on Tans- LEYn (14) teoksessa. Seuraavassa kuvataan soiden kasvillisuutta Pearsallhi (10) yleisluontoisemman ryhmittelyn mukaan. Tällöin eroitetaan seuraavat suotyypit: mustikkasuot, kanervasuot, MoZmm-rahkasuot, rahkasuot ja sekasuot. Mustikkasuot ovat verraten pieniä, mutta selvästi ympäristöstään erottuvia soita. Niitä on etenkin Brittein saarten länsiosissa ja niitä tavataan juuri metsärajan yläpuolella. Luonteeltaan ne ovat soista kuivimpia ja niiden turve on erittäin ha- panta. Paitsi nimessä mainittua lajia näillä soilla tavataan puolukkaa sekä Hylo- comium- ja Dicranum-la.]e]a.. Kanervasuot ovat kaikista tavallisimpia soita ylänkömaiden alaosissa, joissa sademäärä vaihtelee 875—1125 mm. Kanervan ohella tavataan kuivemmilla pai- koilla Erica cinerea ja kosteammilla E. tetralis. Viimeksimainitun kanssa kasvaa tavallisesti myös Juncns squarrosus. Sammalikossa tavataan Hypnum cyfressiforme sekä Pleurozium Schreberi. Jäkälät eivät myöskään ole harvinaisia. Lajikokoon- pano vaihtelee erittäin runsaasti olosuhteiden mukaan. Etenkin näiden soiden tavan- mukainen toistuva polttaminen vaikuttaa siihen erittäin voimakkaasti. Polton jäl- keen niille ilmaantuu mm. Eriophorum vaginatum ja Scirpus caespitosus sekä Molinia coentlea. Kuva 1. Soiden levinneisyys Britaniassa Moorlands in the British Isles. Kuva 2. Britannian sadekartta. Yli 1200 mm vuotuinen sademäärä merkitty tummalla. Distribution of rainfall in the British Isles. Areas with over 50 inches of rainfall per annum shown in black. 90 ERKKI KIVINEN Rahkasoita tavataan Brittein saarten runsassatoisissa ylänköseuduissa painan- teissa, joista veden poispääsy on vaikeata. Niissä on verraten paksulti turvetta. Suon pinta on säännöllisesti rahkasammalien peitossa. Kaikista yleisin laji on Sphagnum papillosum. Kosteammissa paikoissa tavataan S. cuspidatum. Edelleen S. rubellum, ja S. magellanicum ovat yleisiä. Rahkasammalien joukossa kasvaa yleisesti Molinia coernlea, Eriophorum-\a]e]a sekä Narthecium. Edelleen näillä soilla tavataan kaner- vaa, Erica tetralisia ja Myrica galea. Molinia-rahkasuot ovat erittäin yleisiä etenkin Skotlannin länsiosissa, joissa ne peittävät laajalti vuoriston alaosia. Ne ovat tavallisesti pinnaltaan veden syövyttä- miä. Tähän ryhmään kuuluvien soiden kasvillisuus vaihtelee sade- ja maastosuhtei- den mukaan erittäin paljon. Runsassatoisilla seuduilla (2250—2500 mm) tavataan yhtenäisen rahkasammalen peittämillä soilla yleisesti Molinia- ja Myrica-kasvilli- suutta. Tällaisilla vetisillä soilla ovat yleisiä lisäksi Shoenus nigricans, Rhynchospora alba, Phragmites communis, Equisetum limosum, Carex lasiocarpa ja Menynathes tri- foliata. Sademäärän ollessa n. 1400 mm Molinia, Rhynchospora ja Myrica usein puut- tuvat. Silloin Eriophorum polystachyum sekä kanerva jaErica tetralis ovat vallitsevia, ja lisäksi Oxycoccus quadripetalus ja Andromeda poli folia ovat luonteenomaisia. Dro- sera-lajit ja Pleurozium ovat myös silloin yleisiä. Seuduissa, jotka sademäärältään ovat edellisten välissä (1750—1900 mm) tavataan samaan ryhmään kuuluvia soita, joissa on yleisesti Scirpus- sekä Molinia- lajeja, mutta muuten lajien lukumäärä vaih- telee paljon. Korkeussuhteet vaikuttavat monien lajien levinneisyyteen. Niinpä Myrica gale ei kasva 300 m korkeammalla ja tavallisin se on 210—240 m korkeudessa olevilla soilla. Scirpus ja kanerva viihtyvät korkeammillakin soilla, joskin nekin ovat vuo- rostaan harvinaisia jo 600 m korkeudessa. Eriophorum vaginatum tuleekin usein hyvin yleiseksi 450 m korkeudessa ja sietää huomattavasti suurempaa korkeutta kuin kanerva. Korkeimmilla soilla tavataan Empetrum nigrum, Rubus chamaemo- rus sekä Vaccinium uliginosum. Sammalikon muodostaa siellä Sphagnum acutifo- lium ja 5. fuscum, mutta 5. papillosum on sitävastoin harvinaisempi. Sekasuot edustavat laajoja suoalueita Britannian ylänköseuduissa ns. peitto- soiden alueella. Rahkapeite on epätäydellinen tai jopa puuttuukin johtuen erosios- ta, turpeen otosta tai kuivatuksesta. Sekasoita on hyvin monenlaisia ja niiden kas- villisuus vaihtelevaa. Ainakin kaksi päätyyppiä voidaan eroittaa. Skotlanin ylänkö- seuduissa tavataan Scirpus-soita, jotka syyskesällä saavat kultaisenruskean väri- sävyn. Niissä ovat vallitsevina Scirpus caespitosus, Molinia coerulea, kanerva ja tupasvilla. Toista tämän tyypin alaryhmää voitaisiin ehkä nimittää tupasvilla- suoksi. Myöskin näillä soilla tavataan lisäksi runsaasti kanervaa ja välistä rahka- sammalia. Suon ulkonäkö vaihtelee huomattavasti eri vuodenaikoina. Tupasvilla antaa sille keväällä valkean sävyn ja loppukesästä kanerva taas kauniin violetin vivahteen. Tällaisia soita tavataan Skotlannin itäosissa ja pohjois-Englannin ylän- kömailla, joissa sademäärä jää huomattavasti alle 1400 mm ja vaihtelee tasaisesti 750—1000 mm. Edellämainittujen suoyhdyskuntien riippuvaisuus maan kosteussuhteista sekä niiden pintaturpeen reaktio käy selville seuraavasta asetelmasta (11, s. 180): ENGLANNIN JA SKOTLANNIN SOISTA 91 Suhteellinen kosteus 1 pH Mustikkasuot 1—1.5 2.8—3.3 Kanervasuot 2—3 3.4—3.7 Tupasvillasuot 6—7 3.2—3.8 Scirpus caespitosus-seka.suot 7—lo 3.8—4.3 Rahkasuot, joissa runsaasti Molinia ja Myrica \ 4.7—5.4 Scirpus caespitosus > 10 tai yli 3.8—4.6 Eriophorum vaginatum J 3.6—4.0 Suoyhtymät. Ilmaston ja maastosuhteiden nojalla Fraser (3) eroittaa seuraavat suoyhtymät: Ilmastolliset eli vyöhykkeelliset suoyhtymät: 1. Peittosuot (blanket moss) 2. Kukkula- eli subalpiniset suot (hill moss) Paikalliset, ei-vyöhykkeelliset suoyhtymät: 1. Mutasuovaihe a. eutrofiset eli fensuot b. oligotrofiset suot 2. Kohosuovaihe. Ensiksi mainitut ilmastolliset suoyhtymät esiintyvät selvästi vyöhykkeittäin. Tähän ryhmään kuuluvat peittosuot ovat yleisiä länsi- ja luoteis-Skotlannissa, jossa on erittäin suuri sademäärä ja se jakaantuu tasaisesti ympäri vuoden. Edellytyk- 1 Suhteellinen kosteus ilmoitetaan tässä CRUMPin käytäntöön ottamalla tavalla ja se merkit- see maassa olevan veden ja humuksen välistä suhdetta. Normaalissa maissa tämä suhde on 2—3, kosteissa maissa 3—7, märissä maissa, jotka aika ajoin pääsevät kuivumaan 10 ja veden kyllästä- missä maissa yli 10, turvemaissa tavallisesti 14—15 (11, s. 76). Kuva 3. Tupasvillasuo Eriophorum vaginatum moss. Red moss at Parkhill, north of Aberdeen Foto H. Oswald. ERKKI KIVINEN92 senä näiden soiden syntymiselle on niin suuri sademäärä, että maa pysyy jokseenkin jatkuvasti veden kyllästämänä. Paikallisten soiden syntyminen riippuu ainakin niiden alkuvaiheessa pohja- veden korkeudesta. Niitä syntyy sadeveden kokoontumispaikkoihin kuten järviin ja lampiin. Tämän johdosta niitä nimitetään myös syvänne- eli laaksosoiksi. Peittosuot ovat tavallisesti alle 3 m syviä. Esim. Lewis-saaren turvekerrostu- mista voidaan mainita, että eräästä 9 y 2 km pituisesta linjasta 70 % kulki n. 120 sm paksuisten, 5 % tätä ohuempien, mutta vain 25 % 3.6—4.2 m paksujen turvekerros- ten yli. Viimeksi mainitut olivat painanteissa tai jokien rannoilla. Soiden pohjalla tavataan yleisesti hiiltyneitä kasvien jäännöksiä. Varsinainen turve on pääasiassa Sphagnum-Scirpus-turvetta.. Siinä ei yleensä voida eroittaa selviä kerroksia. Väri on tavallisesti keltaisen ruskea ja turve suhteellisen hyvin maatunutta. Peittosoiden kasvillisuus on harvalajista. Leimaa-antavia ovat Scirpus ja kanerva ja niiden lisäk- si tavataan Eriophorum vaginatum, Narthecium ossifragum, Molinia sekä eräitä saroja ja Juncus-lajeja.. Kukkula- eli subalpiniset suot ovat Skotlannin vuoristoseudussa laajalle levin- neitä. Nekin ovat selvästi ilmastosta riippuvia, ja sen takia niitä on vain rajoitetulla alueella. Niitä tavataan seuduissa, joissa on suuri sademäärä, selvät lämpötilan kausivaihtelut ja jotka ovat ajottain tuulen kuivaavan vaikutuksen alaisena. Kun peittosoiden syntyminen edellyttää runsaasti jatkuvaa sadetta, niin kulkkulasoi- den kehitykselle on runsaan sateen ja toisaalta kuivuuden vaihtelu tyypillistä. Niitä tavataan 300—600 metrin korkeudessa, joskin korkeudet huomattavasti vaih- televat. Erään kukkula-suon nimeltä Moss of Cruden näin Hattonin pohjoispuolella itä-Skotlannissa. Mättäillä on yhtenäinen kanervapeite ja epäselvissä väliköissä kasvaa Narthecium ossifragum, Scirpus caespitosus, Eriophorum vaginatum, Empet- rum nigrum sekä Erica tetralis. Kuivemmilta paikoilta rahkasammalet puuttuvat kokonaan. Eräältä kosteammalta kohdalta merkitsin muistiin seuraavat lajit: Sphagnum fuscum, S. papillosum, S. recurvum (coll.) 5. Russowii. Myös Hylocomium Schreberii on verraten yleinen, samoinkuin kuivilla pinnoilla poronjäkäläkin. Turve on hyvin maatunutta ErS-turvetta ja siinä on runsaasti kanervan jätteitä. Tältä suolta on otettu polttoturvetta ja täten syntyneet leikkaukset ovat tavallisesti n. Kuva 4. Leikkauksia peittosoista H. OswALDin mukaan Profiles of hlancket bog according to H Oswald. ENGLANNIN JA SKOTLANNIN SOISTA 93 '1 m syviä. Paikoin turpeen ottoa on suoritettu kahdessa tasossa ja suon pinnalle on täten muodostunut pienehköjä, selvästi näkyviä saarekkeita. Kukkulasuot ovat syksyisin erittäin kauniita kanervan kukkiessa ja antaessa violetin värin koko seudulle. Tyypillistä on myös, että tällaisen turpeen peittämän kukkulan poikki kulkee useita verraten lähellä toisiaan olevia teitä. Niiltä haaraan- tuu sitten joukko sivuteitä kukkulan pituussuunnassa varsinaisille turpeen ottopai- koille. Sivuteiden kohdalta on turve kulunut kokonaan pois ja suon alla oleva tiivis, vettä vaikeasti läpäisevä moreeni on tullut näkyviin. Kivennäismaa on usein voi- makkaasti podsoloitunut. Kukkulasoiden turvekerrokset ovat yleensä samanlaisia suon pohjalta pinnalle saakka. Turve on tavallisesti ruskeata tai mustaa, kiinteätä ja sisältää enemmän kantoja kuin peittosoiden turve. Edelleen kukkulasoilla tavataan runsaammin kanervaa kuin tupasvillaa, mutta vähemmän Scirpus caespitosusta kuin peittosoilla. Huomattavia kasvillisuuden muutoksia aiheutuu luonnollisesti pohjaveden kokoon- tumisesta määrättyihin paikkoihin, ja täten muutamat lajit esiintyvät luonteenomai- sesti vedenkulkuteiden välittömässä ympäristössä. Paikalliset eli ei-vyöhykkeelliset suot ovat laaksosoita. Paikallisten olosuhteiden mukaan ne voivat olla kehitysvaiheiltaan erilaisia, mutta täysin kehittyneinä ne muistuttavat meikäläisiä kohosoita. Tällöin niissä tavataan sekä mutasuo- että rahkainen kohosuovaihe. Mutasuovaihe voi esiintyä erilaisena riippuen lähinnä poh- javeden laadusta. Tavallisesti eroitetaan oligotrofinen ja eutrofinen tyyppi. En- siksi mainituissa taapuksissa suon pohjakerrokset ovat muodostuneet rahkan ja saran ym. korkeampien kasvien jätteitä sisältävistä sekaturpeista, jälkimmäisessä turve on ns. fenturvetta, joka on muodostunut heinien ja ruohojen sekä usein rusko- sammalien jätteistä. Viimeksi mainituissa on tavallisesti runsaasti puunjätteitä ja silloin puhutaan metsäturpeesta (carr peat). Strichon moss, Aberdeenin pohjoispuolella, on oligotrofinen laaksosuo , jonkaalku- peräinen pintakasvillisuus ei ole näkyvissä, koska suo on kuivatettu ja siitä on monin paikoin otettu polttoturvetta. Tämän johdostasiinä oli eläviä rahkasammalia vähän, mutta sitävastoin runsaasti Callunaa, Erica tetralista, Empetrumia, Nartheciumia ja Eriophorum vaginatumia. Turvetta on alkujaan ollut n. sm. Suon pohjalla tavataan varpujen jätteitä sisältävää Juncus-Carex-Phragmites-turvetta. Ylempänä on sa- moin runsaasti kanervan jätteitä sisältävää, hyvin maatunutta ErS-turvetta. Pai- koin näkyy suon pinnalla myös heikosti maatunutta S-turvetta. Kuorituilla alueilla Kuva 5. Oligotrofinen laaksosuo. An oligotrofic walley moss. Stvichon moss, north of Aberdeen. Foto E. Kivinen. ERKKI KIVINEN94 on sangen rehevä Carex-Phragmites- kasvillisuus. Edelleen siellä on myös runsaasti Equisetumia ja paikoin Me- nyanthesta. Juncus on tämmöisissä paikoissa hyvin yleinen laji. Kuoritut paikat sisältävät tavallisesti vielä tur- vetta, mutta polttoturpeen otto ei ole mahdollista liian korkean pohjaveden takia. Eräs toinen näkemäni oligotrofinen laaksosuo Aberdeenin eteläpuolella on alkujaan ollut n. 4 m syvä. Kuivatuk- sen ja turpeen oton takia siinä on ny- kyään kuitenkin vain n. pari metriä turvetta. Tämä suo sijaitsee moreenin päällä eikä sen pohjaturpeesta löydy Phragmiteksen jätteitä, joita tavallisesti näissä kerroksissa on. Pohjalla oleva ErS-turve on hyvin maatunutta. Tällä suolla on n. 1 m syvyydessä selvästi havaittava kantokerros, joka on subbo- realisen ajan tuotetta ja joka tunnetaan rajahorisontin nimellä. Suon pinnalla on metsärahkaturvetta. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Skotlannissa on usein tapana polttaa soilla kasvava kanervapeite joka 7—lo vuoden kuluttua ja parantaa täten lampaiden laiduntamisedellytyksiä. Tällä tavalla pääsee Eriophorum vaginatum etualalle pintakasvillisuudessa. Sen muodos- tamat vihreät laikut näkyvät usein pitkien matkojen päähän muuten kanervan peittämillä soilla. Eutrofisia laaksosoita eli fensoita on vain kalkkipitoisilla alueilla tai aivan vähäi- sillä aloilla soiden pohjassa sellaisilla paikoilla, joihinkasvinravintoaineita on kulkeu- tunut veden mukana. Skotlannissa fensuot ovat harvinaisia, mutta itä-Englannissa niitä on laajalla alalla Cambridgen pohjoispuolella. Tätä aluetta nimitetään Fen- landiksi tai Bedfordin tasangoksi. Fenalue on kaikkiaan n. 325 000 ha laajuinen ja se muodostaa Cambridgen pohjoispuolella ja Wash-lahden kohdalla hevosenkengän muotoisen alueen. Se ei ole yhtenäistä suota, vaan monin paikoin kovanmaan saarekkeet eroittavat eri soita toisistaan. Alueella on mitä moninimisimpiä soita (mm. Fenland, Holland, St Germans). Eteläinen osa, joka on ollut kauim- pana merestä, on pääasiassa turpeen peitossa. Pohjoisosassa on turvetta vähemmän, koska se on verraten myöhään vielä ollut meriveden vaikutuksen alaisena. Varsinainen suo-alue on laajuudelta n. 140 000 ha (6). Aluetta halkovat monet keinotekoiset kanavat sekä ainakin seitsemän joen ala- juoksut. Roomalaisten aikana koko tämä seutu näyttää olleen metsän kasvussa. Heidän toimestaan metsä hakattiin kuitenkin pois ja samalla pengerrettiin jokia, kaivettiin kanavia ja ryhdyttiin viljelemään maata. Padotus- ja kuivatustöitä on jatkettu sitten vuosisatojen kuluessa, mutta Kuva 6. Soilla yleisesti tavattava kanervikko pol- tetaan 7—lo vuoden kuluttua, jolloin Eriophorum vaginahan pääsee vallalle pintakasvillisuudessa. Through burning of heather Eriophorum vaginatum can be predominating on the great areas of moor. Foto G. K. Fraser ENGLANNIN JA SKOTLANNIN SOISTA 95 niissä on ollut suuria vaikeuksia. Etenkin alueen keskiosien kuivattaminen on ollut hankalaa. Niinpä viime vuosisadalla eräs sulku murtui ja melkein 3000 ha suuruinen alue joutui veden peit- toon. Tällä vuosisadalla on padotustöitä jatkettu ja erityisesti on niihin kiinnitetty huomiota toi- sen maailmansodan aikana, jolloin yleensäkin maataloustuotantoa on Englannissa koetettu tehos- taa. Aikaisempien tuulimyllyjen avulla toimivien pumppuasemien tilalle on perustettu nykyaikai- sia, erittäin tehokkaita pumppuasemia. Ns. Wicken fenillä on n. 250 ha suuruinen alue säilytetty luonnontilassa. Valitettavasti minulla ei ollut tilaisuutta käydä siellä. Havaintoni fensoista liittyvät Burwell fen-nimiseen alueeseen, joka on n. 30 km Cambridgestä pohjoiseen. Tämä suoalue on n. 8000 ha laajuinen. Se muistuttaa suuressa määrin Hollannin maisemia, sillä joet ovat pengerretyt ja kun niiden ympä- ristö on n. 300 vuoden kuluessa painunut, ovat joet sielläkin ympäristöään korkeam- malla. Alueen kuivatusta on tehostettu v. 1939—40, jolloin n. 1000 ha on saatu pe- rusteellisesti kuivatetuksi. Talouskeskukset sijaitsevat kivennäismaalla. Seutu on viljan, perunan ja sokerijuurikkaan viljelysaluetta. Suo on Phragmites- ja saratur- vetta ja sisältää runsaasti puunjätteitä. Turpeen syvyys vaihtelee 0.5—3 mjase on yleensä hyvin maatunutta. Suon pohjalla on kalkkipitoista savea, jotapaikoin käy- tetään maanparannusaineeksi. Burwell tenillä on Cambridgen yliopiston maataloustiedekunnan koekenttä, jossa tri H. H. NiCHOLSONin johdolla tutkitaan pohjaveden korkeuden vaikutusta viljelyskasvien satoon. Tämän koekentän turpeen tuhkapitoisuus ja reaktio vaih- televat seuraavasti: Syvyys sm Tuhkaa % pH o—9 30 7.35 9—15 30 7.38 15—25 30 7.33 25—35 24 6.97 35—45 12 6.00 45—52 12 5.92 52—55 10 5.48 55—62 12 5.02 62—70 21 6.71 70—78 39 6.71 78—82 84 7.30 C/N-suhdeluku vaihtelee 16—24. Turpeen tilavuuskutistuminen oli myös määrätty ja se on vaihdellut Gl —81 %. Luontaisen fensuon pintakasvilli- suutta en ollut tilaisuudessa näkemään. Aikaisemmin mainitulla Wicken tenillä voidaan GoDViNin ja BHARUCHAn (5) mukaan eroittaa seuraavat kasviyhdys- kunnat: 1) Phragmites-ksisvustot, 2) puhtaat saraikot (Cladium-kasvustot), 3) pensasvyöhyke (Rhamnus frangilla ja R. cathartica), 4) Rhamnus-kovvet , Kuva 7. Luontaista fensuota Wicken fenin luon- nonpuistossa. Vegetation of Wicken fen. Foto F. Haul tv. 96 ERKKI KIVINEN joissa joko voi olla tai josta puuttuu Edellä mainittu järjestys osoittaa kasviyhdyskuntien sijaintia kosteimmasta kasvupaikasta kui- vimpaan. Pohjaveden korkeudesta ja sen vaihteluista eri kasviyhdyskuntien kohdalla esittää Godvin yksityiskohtaisia havaintoja. Wicken tenilläkään ei soiden luontainen kasvillisuus ole voinut kehittyä häiriintymättä, vaan puiden hakkuu ja heinänniitto ovat paikoin estäneet korpivaiheen synnyn. Mainittakoon, että saran- sekaisia kasvustoja, joissa Cladium mariscus ja Molinia coendea ovat vallitsevia, niitetään joka 4—5 vuosi, mutta puhtaita A/o/mm-kasvustoja joka toinen vuosi. Phragmites on edelleenkin erittäin yleinen laji ojissa ja paikoin jopa pelloillakin. On luonnollista, että näiden soiden aikaisempi pintakasvillisuus on ollut lajinkasta ja rehevää. Itä-Englannin fensoiden pinnalle ei ole ehtinyt muodostua rahkapeitettä. Tämä johtunee pohjaveden laadusta sekä ennen kaikkea sen korkeudesta tämän alueen ollessa luonnontilassa. Toisaalta myöhemmin toimeenpantu kuivatus lienee ollut siksi tehokas, että rahkoittumista ei ole voinut tapahtua. Ehkäpä silloin tällöin ryöstäytymään päässeet vedet ovat omalta osaltaan myös estäneet rahkasammalien valtaan pääsyä. Turpeiden luokittelu Turpeiden luokittelu perustuu osaksi niiden kasvinjätekokoonpanoon, osaksi sellaisiin tekijöihin, joista turpeen käyttö nimenomaan polttotarkoituksiin riippuu. Polttoturvetta silmällä pitäen turpeen rakenneominaisuudet näyttelevätkin suoras- taan suurempaa osaa kuin niiden kasvinjätekokoonpano. Rakenteensa puolesta eroitetaan kuitumainen (fibrous), näennäisesti kuitumainen (pseudo fibrous) ja amorfinen turve (3). Kuhunkin ryhmään voi kuulua kasvinjätekokoonpanoltaan erilaisia turvelajeja. Tällöin eroitetaan seuraavat turvelajit: Sphagnum-turpeet, Eriophorum-turpeet, Phragmites- ja muut ruoho- sekä saraturpeet ynnä Scirpus- Kuva S. Metsittyvä fcnsuo. Developing carr. Phragmites, Juncus subnodulosus, Myrica gale Fraxinus excelsior, Betula pubescens, Salix atrocinerea. Foto M. Pallis. ENGLANNIN JA SKOTLANNIN SOISTA 97 turpeet. Etenkin Skotlannissa Sa>/>ws-turpeet näyttävät olevan yleisiä. Varsi- naisiä saraturpeita on vähemmän kuin meillä. Sphagnum-turpeita muodostavat sekä paksulehtiset että ohutlehtiset lajit. Edel- liset ovat yleisiä saran]ätteiden yhteydessä happamissa, mutta ei aivan oligotrofi- sissa olosuhteissa kuten esim. vesistöjen umpeenkasvun yhteydessä syntyneissä kerroksissa ennen varsinaisten rahkaturpeiden muodostumista kohosoiden yläosaan. Ohutlehtisten Sphagnumien muodostamaa turvetta tavataan kohosoiden varsi- naisissa rahkakerroksissa. Tupasvilla-turvetta on joskus melko puhtaana, mutta tavallisesti siinä on seassa rahkasammalien, saran ja kanervan jätteitä. Tällaista turvetta on itä-Skotlannin kukkula- ja kohosoissa. Kukkulasoiden rahkaturpeet sisältävät enemmän kaner- van ja muiden varpujen jätteitä ja ovat tummempia ja kiinteämpiä kuin koho- soiden rahkaturpeet. Phragmites-turve näyttää Brittein saarilla olevan ehkä yleisempi kuin meillä. Laakso- ja fensoiden alimmissa kerroksissa sitä tavataan verraten paljon osittain verraten heikosti, osittain hyvin maatuneena. Etenkin viimeksi mainittu on suosit- tua polttoturpeeksi. Puhtaita saraturpeita näyttää olevan verraten niukasti lukuun- ottamatta fensoita, joissa ne ovat hyvin maatuneita ja sisältävät usein runsaasti puunjätteitä. Scirftus-turf/e on varsinkin länsi-Skotlannin soissa yleistä. Ylimmät kerrokset ovat kuivina tavallisesti ruskeita tai olivinvihreitä ja muistuttavat tällöin tupasvilla- turvetta. Alemmat kerrokset ovat maatuneempia ja väriltään ruskeita tai melkein mustia sekä kiinteitä ja muodostavat hyvää polttoturvetta. Turpeiden reaktiosta on jo edellä mainittu fensoiden kohdalla. Seuraavassa asetelmassa on lisäksi eräitä FRASERin (3) esittämiä arvoja muista turvelajeista: PH Sphagnum turve a. paksulehtinen 3.7 —4.1 b. » + Calluna 3.9 c. ohutlehtinen 3.9—4.1 Tupasvillaturve 3.9—4.6 Phragmites-tuTve 4.0 Sara- ja, ruohoturve 4.4. Kukkulaturve 3.5 Scirpus-turve 4.0—4.5 Edellä esitetyt rahka- tai rahkansekaiset turpeet ovat reaktioltaan jokseenkin samanlaisia kuin meilläkin. Phragmites- ja saraturpeet ovat happamampia, kuin mihin meillä on yleensä totuttu. Aikaisemmin mainitut fenturpeet ovat jopa neutraalisia tai vieläpä lievästi alkaalisia ja täten lähinnä meikäläisiin ruskosammal- saraturpeisiin verrattavia. Turpeiden kemiallisia ominaisuuksia on selvitetty etenkin Lewis-saarella ja Lanarkshiressä suoritettujen suoviljelyskokeilujen yhteydessä. Myöhemmin on pRASERin (3) toimesta analysoitu hiukan laajempi turvaeineisto. Tämän tutki- muksen keskiarvotulokset esitetään taulukossa 1. ERKKI KIVINEN98 Taulukko 1. Englannin ja Skotlannin turpeiden kemiallisia ominaisuuksia (%) Tuhkaa Liukenevaa P 205 CaO K 2O MgO MnO tuhkaa Laaksosuo Fenturve, Englanti 10.0 1.8 0.12 (5.63 0.033 Hapan mutasuo Sara- ja ruohoturve 7.3 4.0 0.14 0.52 0.028 0.077 0.003 Phragmites-turve 7.8 2.8 0.12 0.19 0.019 0.031 0.003 Kohosuo Eriophorum-t 1.3 0.7 0.05 0.33 0.009 0.24 0.002 S-t, paksuleht. 0.44 0.3 0.03 0.098 0.02 0.042 0.001 » ohutleht. 5.1 4.0 0.037 0.22 0.02 0.10 0.17 Peitto- ja kukkulasuo Scirpus-t, syvältä 4.6 3.1 0.08 0.26 0.012 0.064 0.002 »> pinnalta 2.14 1.15 0.07 0.33 0.01 0.055 0.002 Er.vag.-Calluna-t 2.08 0.88 0.11 0.27 0.05 0.09 0.002 Calluna-turve 10.0 0.88 0.06 0.24 0.025 0.19 0.001 Fenturve eroaa selvästi muista tutkituista turpeista korkeamman kalkki- pitoisuutensa vuoksi. Toisaalta sara- ja Phragmites-turpeiden alhainen kalkki- pitoisuus kiinnittää huomiota. Rahkavaltaisten turpeiden pitoisuudet ovat jok- seenkin samanlaisia kuin meilläkin. Turpeiden typpipitoisuudesta esittää Fraser (3) seuraavia arvoja: Rahkaturve, paksulehtinen 1.02 % » ohut lehtinen 1.27 Tupasvilla-kanervarahkaturve 1.0 Tupasvilla-turpeet 1.1—1.6 Phragmites-turve 1.8 Sara- ja ruohoturve 1.7 Scirpus-turpeet 2.0 —2.4 Kukkulaturve o—3o sm 1.17 105—135 »> 0.84 210—240 » 1.22 Varsinkin Scirpus-turpeiden korkea N-pitoisuus kiinnittää huomiota. Fraser (3) sekä Ogg ja Robertson (9) esittävät tietoja turpeiden orgaani- sesta kokoonpanosta. Siinä suhteessa turvelajien väliset eroavaisuudet ovat saman- suuntaisia kuin muuallakin tutkituissa tapauksissa. Alkoholi-bensiiniin liukenevia aineksia (vahaa ja rasvoja) näyttää tutkituissa turpeissa olleen kuitenkin verraten runsaasti. Soiden tutkiminen ja merkitys. Mitä soiden tutkimiseen Englannissa ja Skotlannissa tulee, niin lähinnä bota- nistit ovat tätä nykyä niistä kiinnostuneet. Sitävastoin tutkimuksia turpeiden käytön edistämiseksi ei tiettävästi suoriteta. Niinpä on merkille pantavaa, että suuri Macaulay-niminen maantutkimuslaitos Aberdeenissa, joka on alkuaan perus- tettu nimenomaan soiden tutkimista ja niiden käytön edistämistä varten, ei tätä ENGLANNIN JA SKOTLANNIN SOISTA 99 nykyä ole enää kiinnostunut luonnontilaisista soista. Humuksen mikrobiologia sekä kemia kuuluvat kyllä kiinteästi sen ohjelmaan edelleenkin. Turpeista katso- taan nykyään tiedettävän niin paljon, kuin niiden viljelyksen tai polttotarkoituk- siin ottamisen kannalta on tarpeen. Varsinaisten soiden maataloudellinen käyttö näyttää rajoittuvan niiden lai- duntamiseen. Fensoita lukuunottamatta viljelystoimenpiteet sitävastoin kohdis- tetaan pääasiassa soiden alta vapautuneisiin kivennäismaihin, joten varsinaisia suo- viljelyksiä on suhteellisen vähän. Halpa kivihiili ja hyvät kuljetusolot tekevät polttoturpeen oton kannattamattomaksi. Sitä käytetäänkin nykyään vain koti- oloissa ja tällöinkin pääasiassa kalansavustamoissa ja whiskyn valmistuksessa. KIRJALLISUUTTA (1) Bloom, Allan 1945. The Farm in the Fen, s. I—-192 + 3 karttaa. London. (2) Fraser, G. K. 1933. Studies of Scottish Moorlands in Relation to Tree Growth. Forestry Commission Bulletin, 15, s. I—l2B. (3) ■—’>— 1943. Peat Deposits of Scotland. I. Depart, of Scientific & Industrial Research Geological Survey of Great Britain: Scotland. Wartime Pamphlet, 36, s. 1—55. (4) —»— 1948. British Peats. Agriculture, 55, s. 71—78 (5) Godvin, B. and Bharucha, F. R, 1932. Studies in the Wicken Fen. 11. The Fen Water Table and Its Control of Plant Communities. Journ. of Ecology, 20, s. 157—191. (6) Hanley, F. A. 1949. The Fenlands. Agriculture, 56, s. 214— 220. (7) Kotilainen, Mauno J. 1950. Irlannin luontoon tutustumassa. Terra, 62, s. 14— 28. (8) Ogg, W. G. 1939. Peat. Chemistry & Industry, 58, s. 375—379. (9) Ogg, W. G. and Robertson, län M. 1940. The Reclamation of Moorland. IL Reclamation Experiment in Scotland. Emp. Journ. of Exp. Agric., 8, s. 56—64. Oxford. (10) Oswald, Hugo 1949. Notes on the Vegetation of British and Irish Mosses. Acta Phytogeo- graphica Suecica, 26, s. 1—62. (11) Pearsall, W. H, 1950. Mountains and Moorland, s. 1—312. London. (12) Robertson, I. M. and Fraser, G. K. 1935. The Classification of Moorland in Scotland. Transact, of the 3. Internat. Congress of Soil Sei, I, s. 418—419. (13) Stamp, Dudley L, 1948. The Land of Britain, Its Use and Misuse. London. (14) Tansley, A. G. 1949. The British Islands and Their Vegetation 11. Cambridge. SUMMARY. ON THE MIRES IN ENGLAND AND SCOTLAND By Erkki Kivinen Institute of Agricultural Chemistry, University of Helsinki. The article describes moor and fen vegetation and differentkinds of moor types in England and Scotland on the basis of literature and the author’s own observations. Also the characteristics of the commonest peat types are reported on. The author is very much obliged to Dr. K . G. Fraser, Aberdeen, and Dr. H. H. Nicholson, Camb- ridge, for their kind instructions and great help during his excursions in Scotland and in the fen area near Cambridge. 4