SALAOJITUSMENETE EMISTÄ. Lauri Keso Salaojitusyhdistys r.y., Helsinki. Saapunut 1.7. 1951. Maataloustieteellisen Seuran kokouksessa 1. XII. 1950 pitämässään esitelmässä prof. Pentti Kaitera arvosteli maassamme noudatettuja salaojitusmenetelmiä (5). Hän katsoi Salaojitusyhdistyksen kyllä tekevän varsin huolellisesti salaojitusten suunnittelut ja niitten mukaan salaojitustöiden tulevan suoritetuksi hyvin, mutta esitti samalla sen yllättävän väitteen, että suunnitteluissa noudatetut perusteet on asetettu liian vaativiksi, ja että työt suoritetaan tarpeettoman huolellisesti. Hän ei pitänyt tärkeänä, että putous salaojissa on sama tai lisääntyy alaspäin, katsoi käy- tetyt salaojasyvyydet tarpeettoman suuriksi, arveli salaojajohtoina voitavan käyt- tää monia muita aineita kuin mitä Salaojitusyhdistys on suunnitellut käytettäväksi jne. Tähän arvosteluun on myös agr. P. J. Marttila yhtynyt Uudessa Suomessa 22. 1. 1951 olleessa kirjoituksessaan väheksyen »millimetritarkkuutta» salaojitus- töitten suorituksessa. Lähtökohtana tässä arvostelussa edellämainituilla henkilöillä on ollut salaoji- tuksen hidas edistyminen. He katsovat, että salaojitus leviäisi paljon nopeammin, ellei laatuvaatimuksia pidettäisi niin korkealla ja suvaittaisiin myös maanviljelijäin itsensä suunnittelemia salaojituksia. Samalla arvostelijat kuitenkin korostavat, että salaojituksia olisi jatkuvasti suoritettava myös entiseen kunnolliseen tapaan, mikäli siihen on mahdollisuuksia, ja että uusia menetelmiä olisi ensinnä kokeiltava. Näin ollen asiasta ei olisikaan mitään huomautettavaa, ellei esitysten sävy otsikoineen »salaojitus uusille urille» ja leikkiminen luvuilla salaojittamisen erinomaisesta nopeu- desta ja kannattavuudesta olisi ollut sellaista, että se suorastaan tuntui kiihoitta- van ryhtymään päätä pahkaa tällaiseen korvikeojitukseen ja ellei esitysten läpi olisi kuultanut ajatus, että nykyiset menetelmät ovat vailla tutkittuja perusteita ja sen vuoksi muutettavissa miten vain. Kun asia kuitenkaan ei näin ole, vaan käy- tettyjen menetelmien pohjana on suuri määrä tutkimuksia ja kokeita sekä ennen kaikkea yli 100-vuotinen eri puolilta maailmaa saatu monipuolinen kokemus, on varmaankin aiheellista lähemmin käsitellä ehdotettujen uusien menetelmien sovel- tuvaisuutta näiden tutkimusten ja kokemusten valossa. https://c-info.fi/en/info/?token=sCeEAb5SdxokW87J.zYPqNcO_71_VcYs3ASSBdQ.LN4PM45Jv5VjfhrU7USUR2iiV5NFZKxSk7JW_jc3aFXpJ2iZvqqget-OdHhSDVGBGRC_jlEdruJg3kTKgvavaYqKK8SYfhrYpNuKjo1YaYf8CQrZwia5UJeaYwfo8YyHT85z7j4j5rNq3tm52qriFmka1hljNfBd SALAOJITUSMENETELMIST Ä 165 Salaojien putous. Putousta salaojituksissa järjestäessään Salaojitusyhdistys pyrkii siihen, että se pysyy samana tai lisääntyy alaspäin. Ellei tätä voida noudattaa, käytetään kokoja- ojissa putouksen pienenemiskohdassa rinnelietekaivoa, jos vedennopeus putken täynnä ollessa vähenee puoleen tai jää alle 0.60 metriä sekunnissa. Imuojissa, joissa kaivon käyttö tulisi kohtuuttoman kalliiksi, lasketaan putket pienemmän putouk- sen yläpuolella erikoisen tiiviisti raspaten putkien päät ja käyttäen runsaasti hyvää suojussoraa lietteen sisäänpääsyn vähentämiseksi. Näihin menettelyihin Sala- ojitusyhdistys on joutunut tutkimuksien perusteella, mitä se on suorittanut vanho- jen salaojitusten tukkeutumisesta. Porvoon pitäjässä Boen kartanossa on vanhoja tiiliputkisalaojituksia n. 40 ha, jotka on tehty vuoden 1860 vaiheilla. Osa näistä salaojituksista oli epäkunnossa v. 1914, jolloin allekirjoittanut suoritti siellä kenttätutkimuksia n. 400 ha:n salaojitus- suunnittelua varten. Tutkittaessa syytä puutteelliseen kuivatukseen kävi selville, että joukko salaojia oli liettynyt tukkoon. Näin oli säännöllisesti niissä imuojissa, joissa putous oli alapäässä pienempi kuin ylempänä, vaikkapa putous vielä alempanakin olisi ollut varsin huomattava. Niinpä useissa tukkeutuneissa ojissa oli putous ylempänä n. 4 % ja alempana n. 2 %. Tukkeutuminen oli tapahtunut, vaikka suurempaa putousta oli yläpäässä vain 30 metrin matkalla. Toisaalta olivat kaikki sellaiset ojat toimintakykyisiä, joissa putous pysyi samana tai lisääntyi alaspäin. Putkien pohjalla näissä ojissa oli vain I—21 —2 mm vahvuinen kova rautasakkautuma. Imuojien pituus vaihteli 15—205 metriin, putki- suuruus oli 30 mm ja asetus tiivistä. Maalaji oli aitosavea ja salaojan syvyys 1,20— 1,30 metriä. Niissä tutkimuksissa, mitä Salaojitusyhdistyksen toimesta suoritettiin heti sen perustamisen jälkeisinä vuosina jo aikaisemmin salaojitetuilla mailla ojituksen epä- kuntoon joutumisen syistä sekä sittemmin yli 30-vuotisessa käytännöllisessä toi- minnassa saatujen kokemusten mukaan uusittaessa puutteellisesti toimivia sala- ojituksia, on selvästi ollut havaittavissa liettymätukkeutumien syntymisessä sama ilmiö. Näin on asianlaita ollut paitsi putkiojissa, myös risu-, riuku- ja kiviojituksissa, joissa tukkeutuminen sitäpaitsi on tapahtunut paljon nopeammin, jopa viiden- kin vuoden perästä. Pahimmissa tapauksissa, kun alapäät ovat tukkeu- tuneet, on rinteeseen syntynyt niin voimakas veden paine, että se on vienyt maat mennessään ja jättänyt jälkeensä maakuoppia. Ulkomaisilla opintomatkoilla olen erikoisesti pyrkinyt kiinnittämään huomiota siihen, missä määrin näissä maissa salaojitusten suunnittelussa ja suorituksessa on seurattu sääntöä lisääntyvästä vedennopeudesta, ja voinut todeta, että ei vain skan- dinaavisissa, vaan myöskin useissa keski-eurooppalaisissa maissa tämän säännön huomiotta jättämisestä ovat seurauksena olleet liettymätukkeutumat. Tavallisesti kokoojaojien suunnittelussa on kyllä seurattu mainittua sääntöä ja käytetty myös tarpeen tullen lietekaivoja, mutta sensijaan imuojissa se on unohdettu. On myös suoraan ilmoitettu, ettei sitä ole pidetty tarpeellisena. Meikäläisissä tutkimuksissa LAURI KESO166 on kuitenkin voitu havaita liettymien syntyvän herkimmin imuojissa, joissa virtaa vesiä vähemmän kuin kokoojaojissa. Tämä onkin varsin luonnollista. Ruotsissa, Tanskassa, ja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on liettymätukkeu- tumia koetettu välttää käyttämällä imuojissa yhä suurempia putkia nähtävästi ajatellen, että tukkoon liettymiseen menee silloin pitemmän aikaa. Näin menetellen ei kuitenkaan poisteta itse pahan juurta. Useassa tapauksessa voi asia olla niinkin, että isot putket saattavat liettyä tukkoon yhtä nopeasti kuin pienet, koska isoissa putkissa päiden epätasaisuuden vuoksi putkien väliin jää suurempia rakoja, joista pääsee helpommin ja karkeampaa lietettä putkiin, sekä koska sama vesimäärä virtaa isossa putkessa hitaammin kuin pienessä. Putouksen tarkka huomioon ottaminen vaikeuttaa pääasiassa vain suunnitte- lua. Kun se samalla kuitenkin vie poikittaissalaojitukseen, joka tekee mahdolliseksi käyttää suurempia ojaetäisyyksiä, siten pienentäen salaojituskustannuksia, on sääntöä lisääntyvästä vedennopeudesta syytä pyrkiä aina tarkoin noudattamaan taloudellisistakin syistä. Salaojasyvyys. Salaojasyvyytenä normaalisissa olosuhteissa on maassamme käytetty kiven- näismaissa etelä-Suomessa putken päältä laskettuna 1,2 m, seuduilla missä lumivah- vuus on keskimäärin 30—-40 sm ja vuoden keskilämpötila alle +3°. Muuten samoissa olosuhteissa, mutta keskilämpötilan alentuessa, lisätään syvyyttä siten, että se on seuduilla, missä keskilämpö tila on +l°, 1,4 m. Kuitenkin käytetään urpahiesu- maissa 0,1 mja urpasavimaissa 0; 2 m matalampaa syvyyttä, koska näissä maissa routa ei mene syvälle ja pohjamaan vahvan happamuuden vuoksi ei myöskään ole suurta vaaraa juuritukkeutumista. Viljelyksessä jo pitkän aikaa olleilla painuneilla soilla käytetään kaikkialla maassamme syvyyttä 1,2 m. Uudisraivattavien soiden salaojituksissa on kuivatuksesta ja itse viljelykselle raivauksesta koituva painumi- nen arvioitava lisäsyvyytenä. Siellä, missä lumikerros on edellämainittua vahvempi, voidaan lumen lisävahvuudesta 3/4 laskea salaojasyvyyden hyväksi ojia madaltaen, kuitenkin vain siinä määrin, kuin jouduttaisiin käyttämään suurempaa syvyyttä kuin etelä-Suomessa. Syvyyttä lumiseuduilla määrättäessä on erikoisesti kuitenkin tarkattava sellaiset paikat, joilla talvisin kuljetaan tai joista tuulet voivat puhaltaa lumet pois. Pakottavissa tapauksissa voidaan syvyyttä pienentää normaalisyvyyksistä 0,3 m ehdolla, ettei putkiston jäätymisvaaraa ole tai se on hyvin vähäistä sekä kos- kee vain ojien yläpäitä. Edelläselostettuja syvyyksiä on pidetty tarkoituksenmukaisina ja tarpeelli- sina käyttää, jotta kuivatus tulisi riittävän tehokkaaksi, juuritukkeutumisvaara pysyisi kohtuuden rajoissa ja salaojat olisivat jäätymisvaarasta vapaat. Näihin käytettyihin syvyyksiin nyt kohdistunut arvostelu on meillä alkuaan lähtöisin kahdesta väärästä olettamuksesta. Ensiksikin on pelätty syvän salaoji- tuksen käyttämistä tiiviissä savimaissa lähtien siitä käsityksestä, etteivät vedet tällöin pääse salaojiin tai pääsevät vain hyvin vaikeasti. Toiseksi on ilman muuta SALAO JITUSMENETELMISTÄ 167 otaksuttu, ettei jäätynyt maa läpäise vettä, jolloin ei myöskään ole mitään vaaraa tällaisessa maassa olevalla salaojalla. Kumpikaan näistä otaksumista e i kuiten- kaan pidä paikkaansa. Salaojia tehtäessä kaivetaan maa auki täyteen salaojasyvyyteen, tasotetaan pohja, lasketaan kivennäismailla tiiliputket, peitetään ne suojaavalla hiekkasoralla ja ruokamullalla sekä vedetään kuokalla, luodaan lapiolla, kynnetään tai ajetaan tasotustukilla taikka muulla laitteella kaivetut maat takaisin ojaan. Kaivetussa kohdassa tästä täyttötavasta johtuen maa jää alkuperäistä paljon löyhemmäksi, vieläpä nähtävästi ainaiseksi. Tämä on ollut todettavissa tutkimuksia suoritettaessa 1850—1865 paikkeilla tiiliputkilla salaojitetuilla savimailla, joissa ojakohta on sel- västi ollut helpompaa kaivaa kuin vieressä olevan luonnontilainen maa. Salaojituksen jälkeen lisääntyy ja syventyy myös maan suur-raosto. Urpa- savissa syntyy tällöin salaojasyvyyteen saakka ulottuva raosto, joka saattaa olla jopa yli senttimetrin leveätä eikä mene enää kiinni veden alle joutuessaankaan. Tii- viissä hietasavi- ja hiesusavi- sekä erikoisesti aitosavimaissa syntyy samanlaista rakoilua. Näissä maissa raot kuitenkin menevät kiinni maan uudelleen kostuessa. Ilmeistä kuitenkin on, että nämäkin maat kuivuessaan kadottavat jossain määrin kolloidisuuttaan (paisumiskykyään) eivätkä raot mene aivan kiinni. Tutkimuksissa (7, p. 101—131) on nim. käynyt selville, että näidenkin maiden kuivakuorikerroksen läpäisevyys on parempi kuin pohjavesikerroksen huolimatta siitä, että niissä koko- naishuokoisuus on pienempi kuin pohjalla olevissa saippuasavissa. Hieta- ja hiesu- savimaissa näillä raoilla on taipumusta täyttyä hiesulla ja hiedalla. Kuivumisrakojen ohella näyttäisi juurien ja matojen tekemällä reijästöllä ole- van huomattava merkitys tiiviiden salaojitettujen maiden läpäisevyydelle. Tarkas- tettaessa vanhoja salaojitettuja peltoja, joissa salaojitus on toimintakykyinen, voi- daan kuivakuorikerroksesta otetuissa maapaloissa tavallisesti havaita suuret mää- rät paljain silminkin nähtäviä reikiä. Suurennuslasilla katsoen saa niiden merkityk- sestä vedenläpäisylle vielä paremman käsityksen. Salaojituksen jälkeen meillä, jossapellot ovat yleensä entuudestaan olleet sarka- ojittaen kuivatettuja, kulkevat vedet aluksi pääasiassa pitkin entistä jankkopintaa ensinnä entisiin sarkaojiin ja vasta niitä pitkin salaojiin. Myöhemmin sarkaoja- kohtain tiivistyttyä ja uuden jankkopinnan muodostuttua sekä kuivumisraoston ja juurien ja matojen tekemän reijästön syvennyttyä alkavat vedet vähitellen hakeutua näitä suorempia teitä salaojiin. Maaperätutkimuksissaan ovat myös saksalaiset todenneet tiivistyneen kerrok- sen siirtyvän salaojituksen vaikutuksesta 40—50 sm syvemmälle eli n. 80 sm:n syvyyteen. Salaojitusyhdistys on järjestänyt ojaetäisyyskokeet 7 eri maalajilla, mm. tii- viillä hiesusavi- ja aitosavimailla. Näissä kokeissa (8) on mitattu myös ulosvirtaavat vedet, jolloin on käynyt selville, että aitosavi märkänäkin ollessaan kykenee läpäise- mään n. 1,6 litraa sekunnissa hehtaaria kohden (sl/ha) ja tiivis hiesusavi n. l,osl/ha. Esimerkkinä näiden tiiviittenkin savien suhteellisen hyvästä läpäisevyydestä on tässä syytä mainita myös pari käytännöstä saatua kokemusta. Backaksen tilalla Helsingin pitäjässä, jossa maalaji on aitosavea, oli laskuaukko tukkeutunut, ja aikai- LAURI KESO168 sin keväällä pelto oli suurien vesilammikoitten peitossa, joista suurimmassa oli vettä 18 sm vahvalta. Kun laskuaukko avattiin, kesti vain 1 tunti 18minuuttia,kun kaikki ilmivedet olivat painuneet pois. Tämän tilan naapurissa Tammistossa tarkastus- kaivoon sijoitetun tukkeutuneen suojusverkon vuoksi olivat pellot myös veden val- lassa. Kun verkko poistettiin, kului aikaa 1 tunti 10 min. lammikoitten kuivumiseen. Tiiviillä savimailla esiintyvä huono läpäisevyys, joka voi aiheuttaa pintavesien seisontaa, on voitu todeta johtuvan aivan ruokamultakerroksen alla olevan jan- kon tiiviydestä, johon siis ojan suuremmalla tai pienemmällä syvyydellä ei ole mitään osuutta. Valaisevana esimerkkinä tässä on syytä mainita eräs tapaus märältä keväältä 1944. Tässä tapauksessa oli salaojitettu pelto 4—5 hehtaarin alueelta kaut- taaltaan veden peitossa. Maalaji tilalla oh savesrikasta tiivistä hiesusavea ja sala- ojitus kunnollisesti suoritettu. Tarkastuksessa, kun oli pelätty ojien tukkeutuneen, kaivettiin pari kaivoa näkyviin. Kokoojaojat olivat lähes täynnä vettä. Esiin kaive- tuissa imuojissa oh asia samoin. Putkien päällä ei ollut vettä ja maa putkiston yläpuolella oli kuivahkoa lukuunottamatta ohutta pintakerrosta. Syksyllä oli kyntö jäänyt suorittamatta ja tehtiin se vasta keväällä. Maa oli tällöin ollut märkää ja kynnön aikana satelikin. Kun pohjavedet olivat syvällä, kantoi maa kuitenkin traktorin ja kyntö voitiin suorittaa. Hyvin ymmärrettävästi auran antura tällöin laasteroi kuivumisraot ja juurien ja matojen tekemät reijät tukkoon. Vedet pääsivät tällöin vain vaivoin painumaan jankon läpi, olivat pakotettuja vir- taamaan salaojakohdalle, jossa siinäkin maan läpäisevyys oli kynnön johdosta huo- nontunut. Päinvastainenkin virhe voidaan tehdä, jos esim. keväällä, maan kuivuttua, pelto äestetään jousikulttivaattorilla täyteen muokkaussyvyyteen ja maa jyrätään liian kevyellä jyrällä taikka se jätetään vallan tekemättä. Tällöin muokkauskerros jää liian kuohkeaksi, kapillaarinen yhteys pohjamaan vesiin heikkenee ja jos tulee kuiva kevät ja kesä, kasvu kärsii pahoin veden puutteesta. Englantilainen Kendall äskettäin ilmestyneessä kirjassaan (6, p. 58) esittää saman ajatuksen huonon läpäisevyyden esiintymisestä vain pintakerroksessa sa- noen: »Kokemukseni mukaan pintavesien seisonta riippuu 20 tuumaa (50 sm) vah- van tai sitä ohuemman pintakerroksen ominaisuuksista. Jos vesi kerran on päässyt 20 tuuman syvyyteen, se pääsee mihinkä salaojasyvyyteen tahansa, olipa se sitten 4, 5 tai vaikkapa 6 jalkaa (120, 150 tai 180 sm)». Paitsi jankon huonon läpäisevyyden vuoksi voi vesien salaojaan pääsy estyä läpäisevissäkin maissa, jos putkistoon on syntynyt juuri-, liettymä-, hyytelö- tai jokin muu tukkeutuma, putkisaumat ovat kittaantuneet kiinni rautasakkautumasta tai jo putkia laskettaessa märkinä aikoina savesta taikka, jos esim. savimaalla käy- tetään lautaputkea, jota ei saa suojata soralla, vaan ruokamullalla, jolloin saven mullasainekset ennen pitkää huuhtoutuvat pois ja savi painuu putkirakoon estäen veden sisään pääsyn. Teoreettisesti voitaisiin myös ajatella sellaista, että salaojaa täytettäessä märkä savi yhtenäisenä, jatkuvana kerroksena joutuisi peittämään putkiston suojusaineineen. Kun savea täten käsitellään märkänä, huononee sen läpäisevyys huomattavasti. Vasta erikoisen kuivan kesän jälkeen saven halkeiltua voi tällaisessa tapauksessa salaojitus saavuttaa normaalisen toimintakykynsä. SALAO JITUSMENETELMISTÄ 169 Myös maan pinnalle muodostunut yhtenäinen (kompakti) jää saattaa estää vesien pääsyn salaojaan. Sen sijaan itse routaantunut maa on vettäläpäisevää. Edellä jo mainittujen ojaetäisyyskokeiden yhteydessä on mitattu salaojista myös talven aikana virtaavat vedet. Näissä kokeissa (8) on voitu todeta, olipa kysy- myksessä mikä maalaji tahansa, vesien tulon vilkastuvan jo muutamien tuntien kuluttua ilmojen muututtua suojaisiksi, vaikka maa onkin roudassa, ja jälleeen tyrehtyvän, kun pakkassää alkaa. Kuka tahansa, jolla on salaojitettuja peltoja, voi tämän myös todeta tarkkailemalla veden tuloa laskuaukosta pakkas- ja suojasäällä. Kun pintajäätä saattaa muodostua salaojEetuillekin pelloille, johtuu se erikoisista ilmastollisista olosuhteista tai siitä, että salaojat ovat tukkeutuneet. Jos suojailmat ovat olleet kovin lämpimiä taikka on suorastaan satanut vettä, tai lumiräntää eikä maa ole ehtinyt niellä notkonnepaikkoihin kerääntynyttä vettä, ennenkuin ilmat jo ovat muuttuneet pakkassääksi, syntyy pintajäätä. Että tämän pintajään alla oleva routaantunut maa on läpäisevää, voidaan todeta myöhemmin keväällä, jos pinta- jään päälle on kerääntynyt vesiä. Kun jää rikotaan, havaitaan vesien yllättävän nopeasti painuvan maahan, jos vain salaojitus on toimintakykyinen. Sen jälkeen, kun epäilykset syvän salaojituksen mahdollisuuksista tiiviillä mailla ja routaantuneen maan läpäisevyydestä on havaittu aiheettomiksi, on mata- lan ojituksen puoltajien taholta väitetty, että salaojaputket eivät säry, vaikka ne jäätyisivätkin, minkä vuoksi ei ole syytä myöskään pelätä matalaa ojitusta. K äy- tännöstä saatu kokemus viittaa kuitenkin aivan päinvastaiseen. Salaojitusyhdistys on joutunut suunnittelemaan ja valvomaan salaojitustöitä viime vuosisadan puolivälissä putkiojEetuilla alueillakin, jotka olivat joutuneet epäkuntoon. Näissä on ollut alimatalaa ojitusta, syvyys 0,60—1,00 m, ja osittain myös normaalisyvyistä. Alimatalilta alueilta on löytynyt särkyneitä putkia suuret määrät. Kaikki putket eivät kuitenkaan ole olleet rikki. Matalissa ojituksissa on samalla esiintynyt liettymätukkeutumia. Putket ovat särkyneet osittain repeytymällä vaakasuoraan halkaisijan kohdalta halki, mutta pysyen putkipuolikkaat muuten ehjinä ja paikallaan, toisissa tapauk- sissa putket ovat menneet rikki epäsäännöllisiin paloihin, toisissa tapauksissa nämä palat ovat jääneet kohdalleen, toisissa painuneet sisään. Normaalisyvyi- sissä ojissa ei ole löytynyt rikkoontuneita putkia ja ovat ne myös suurelta osalta olleet lietteestä vapaat ja tukkeutuneet nähtävästi vain putousvirheitten vuoksi. On myös mahdollista, että näitä täyteen syvyyteen salaojitettujakin peltoja on sarkaojitettu vain siksi, että veden pääsy sorastamattomiin salaojiin, mullasaineiden huuhtouduttua, on ollut liian hidasta ja maiden kuivuminen keväällä sen vuoksi viivästynyt. Maanviljelijöille lähettämänsä tiedusteluihin v. 1947 sala- ojien toiminnasta Salaojitusyhdistys sai etelä-Ponjanmaalta seitsemän vastausta, joissa mainittiin salaojain latojen kohdalla särkyneen ja menneen tukkoon. Tämän katsottiin johtuneen salaojain jäätymisestä, jonka johdosta putket olivat ensinnä särkyneet ja sitten liettyneet tukkoon. Myös Uudellamaalla eräällä tilalla, jossa maalaji on aitosavea, on 70—80 sm syvä 65 mmm salaoja jäätynyt talvina 1939—- LAURI KESO170 1940, 1941—1942 ja 1946—-1947. Seurauksena on joka kerta ollut useiden salaoja- putkien särkyminen. Monien niin vanhoista kuin uusistakin salaojituksista saatujen kokemusten pitäisi jo kiistattomasti todistaa, ettei routakerroksessa olevien putkien kestävyyteen voi luottaa. Routatutkimuksissa on todettu tiivistä hietasavea olevan peltomaan voivan jäätyä Revonlahdella 1,43—1,55 m ja suon 0,93 m (Ruotsissa 1,10 m), etelä-Pohjan- maalla kivennäismailla on tavattu 1,30—1,45 m routasyvyyksiä sekä Helsingin ja Espoon pitäjissä tiiviillä savimaillakin 1,00—1,15 m. Talviteiden kohdalla menee routa 0,20—0,30 m syvemmälle kuin sotkemattoman pellon kohdalla. Kun kunnollisen salaojituksen arvostelijain taholta on viitattu tukea hakien erääseen kotimaiseen tutkimukseen (12; p. 74—91) ja kirjetiedonantoon (prof. Kai- teralle) Ruotsista, ei niistä kumpikaan ole tässä suhteessa esimerkiksi kelpaava. Ensinmainitussa tutkimuksessa olivat putket n. 30, 40 ja 70 sm syvyyksissä kaikki yläpuolella pohjaveden, eikä niissä virrannut talvella vesiä. Koe kesti vain 3 talvea, joista vain yhtenä olivat kaikki putket routaantuneessa maassa, ja sitäpaitsi valta- ojaan päättyvän pään putkia kuoriintui, vaikka ei haljennut. Ruotsissa tehdyssä kokeessa taasen putkisto ei ollut jäätynyt umpeen, vaan putken sisällä olevan jään keskellä oli vielä avonainen reikä. On ymmärrettävää, jos salaoja on maassa pohjaveden yläpuolella, ettei salaoja- putken tarvitse välttämättä rikkoutua sen paremmin kuin kattotiilienkään katolla. Sen sijaan, jos salaojaputki on yhtenäisen pintajään sisässä pellon pinnalla, tai put- kikasan alla, taikka umpeen jäätynyt pohjavesisyvyydessä olevassa salaojassa, on putkien särkymisvaara suuri, kuten kokemuksesta tiedämme. Tällöinkään ei put- ken välttämättä tarvitse mennä rikki, jos putkessa olevalla jäällä on mahdollisuu- det paisua putken pituussuunnassa, yhtä vähän kuin umpeen jäätyneen lasiputken- kaan, jos sitä ei ole suljettu kiinteällä korkilla. Mutta toisin on asianlaita, jos pai- sumistilaa ei ole, kuten umpeen jäätyneessä yhtenäisessä putkistossa. Ruotsissa teh- dyssä kokeessa on jäällä ilmeisesti ollut riittävästi paisumistilaa jään sisällä olevassa aukossa tai se on päässyt myös laajenemaan putkiston päihin päin; on myös otet- tava huomioon putken oma laajeneminen sen lämmetessä. Salaojituksissa ei kuitenkaan ole tärkein kysymys särkyykö putki vai ei, kun se jäätyy, vaan se, miten silloin käy kasvun ja kuinka kuivatus edistyy keväällä. Salaojitusyhdistys käytti alkuaikoinaan, kun kokemusta ei vielä ollut, myös Oulun seuduilla samoja salaojit ussyvyyksiä kuin etelä-Suomessa. Vasta senjälkeen, kun muutamilla tiloilla salaojituksen jäätymisen vuoksi olivat rukiin oraat tuhoutuneet, lisättiin siellä salaojasyvyyttä kivennäismailla 20 smdlä. Normaalisyvyisilläkin sala- ojituksilla on tapahtunut tasaisilla mailla jäänpolttoja, jopa etelä-Suomessakin, jos ojaston alapää on ollut matalaa ja se on jäätynyt umpeen tai jos laskuaukolta läh- tevä valtaoja on vähälumisina talvina jäätynyt pohjiaan myöten, jolloin vesi ei ole päässyt salaojista ulos, kuten mm. Mustialassa eräänä vuonna tapahtui. Yleensä salaojista virtaavat vedet ovat siksi lämpimiä, että ne pitävät laskuaukon ja sen kohdustan auki sekä valtaojan pohjaltaan sulana, mutta ymmärrettävissä myös on, että vaara tässä suhteessa on sitä suurempi, mitä lähempänä ulosvirtaavat vedet ovat SALAOJITUSMENETELMISTÄ 171 jäätynyttä maakerrosta. Eräiden arvostelijoiden taholla on tahdottu väheksyä syys- viljojen oraitten tuhoutumisesta johtuneen taloudellisen tappion merkitystä, koska tämä menetys koskisi sanojan arvelun mukaan vain n. 6 % viljelyksistä ja vaara- talvia olisi vain kovin harvoin. Menetys olisi kuitenkin matalaan salaojittaneelle varsin huomattava, vastaten yli puolta kunnon salaojituksen kustannuksista vas- taavalla alalla, ja kovin kohtalokas koko kansalle, joskaikki pellot olisivat salaojissa, eikä tuho tapahtuisi niin harvoinkaan. Esim. talvet 1928—1929, 1939—1940,1941 1942 ja 1946—1947 olisivat olleet tällaisia tuhotalvia, ja sitäpaitsi asia ei koske yk- sinomaan syysviljoja, vaan myöskin apilavaltaisia heinämaita, ja heinällähän meillä on lähes puolet peltoalasta. Salaojitusyhdistyksen suunnittelemana ja valvonnan alaisena on eri puolilla maatamme jouduttu pakosta tekemään myös alimatalia ojituksia. Useat niistä maanviljelijöistä, joilla tällaisia salaojituksia on, ovat valittaneet, että alimatalaan ojitetut alueet yleensä ja erikoisesti pakkastalvien jälkeen kuivuvat myöhään, useasti jälkeen avo-ojitettujenkin peltojen. On ilmeistä, että tämä viivästyminen johtuu juuri ojien mataluudesta ja putkistojen ainakin osittaisesta jäätymisestä.Huomat- tavaa nim. on, että maajää yleensä sulaa paljon nopeammin ylhäältä alaspäin kuin alhaalta ylöspäin. Matalaa ojitusta ajavien taholta on pyritty väheksymään myös j u u r i t u k- keutumavaaraa, vaikka monissa maissa, joissa rautavaaraa ei esiinny, on juuri tämän syyn ja siitä johtuvan liettymisen vuoksi siirrytty ja siirrytään 1,20 m syvään ojitukseen. Arvostelussa on mainittu esimerkkejä juuritukkeutumista myös syvissä ojituksissa. Onkin täysin luonnollista, jos meillä esimerkiksi olisi sa- malla salaojakohdalla päällekkäin matalampi ja syvempi putkisto, että juuritukkeu- tuma syntyisi vain syvempään putkistoon, jossa pohjavesi virtaa, ja ylempään putkistoon kasvaisi korkeintaan joitakin juurisäikeitä, t.s. jos meillä salaojat ovat kuivatusta kaipaamattomassa maassa ja siis yläpuolella pohjavesiä, ei niihin synny juuritukkeutumia, vaan juuret kasvavat sivu putkien ja voivat kyllä kasvaa näitä syvemmällä oleviin putkiin, jos niissä vain virtaa vesiä. Tästä meillä kyllä on lukui- sia esimerkkejä normaalisyvyyteen salaojitetuilta pelloiltakin. Kysymys onkin vain siitä, että syvissä salaojituksissa vaara on pienempi kuin matalissa, jos kuiva- tustarvetta on. Tämä on käynyt selville useissa tapauksissa uusittaessa salaojituk- sia alueilla, joissa tavalliseen tapaan salaojitettu, ilman puutarhasalaojituksien suojuksia oleva pelto on pantu puutarhaksi ja ojitus on joutunut epäkuntoon. Täl- löin on voitu todeta, että matalat 90—100 sm syvät ojat ovat olleet täysin juuriston tukkimia, kun samanaikaisesti 1,20—1,30 m syvissä ojissa on ollut vain yksinäisiä juurisäikeitä tai putket ovat vielä olleet täysin puhtaita. Samasta asiasta on tässä syytä mainita myös eräs tapaus koekentiltä lähellä Tukholmaa. Siellä tutkittiin betonisäiliöissä luonnolliseen tiiveyteen pakatuissa maissa pohjaveden vaikutusta kasvuun pitämällä pohjavesi koko kasvuajan, 50, 70, 90, 110, 130 ja löOsmmaan pinnan alapuolella. Pohjavesi pidettiin määräkorkeudella siten, että säiliön seinä- mään oli tehty tuuman reikä, josta ylimääräinen vesi pääsi valumaan pois. Koe- kasvina oli peruna. Kahdessa matalimmassa, 50 ja 70 sm:n syvyisessä kokeessa kas- voi tämän reijän kautta ulos juuria niin paljon, että veden ulospääsy estyi ja pohja- 172 LAURI KESO vesi pääsi nousemaan liian korkealle pilaten nämä kokeet. Vielä 150 sm syvällä ole- vasta reijästä tuli useita juurisäikeitä, jotka kasvoivat pitkin säiliön ulkoreunaa ja joista muutamat olivat yli puoli metriä pitkiä. Vaikka olosuhteet eivät olleet luonnonmukaiset, käy kokeesta tyypillisesti esiin syvyyden vaikutus juurien määrään ja niistä aiheutuvaan tukkeutumisvaaraan. Prof. Kaitera on esityksessään maininnut, etteivät allekirjoittaneen antamat tiedot Rothamstedtin kokeesta pidä paikkaansa ja mainitsee 38 vuoden aikana nitraattityppeä poistuneen 51 sm syvästä salaojituksesta 34,5 kg/ha vuodessa, 102 syvästä 29,6 kg ja 153 syvästä 33,7 kg, niinkuin asia onkin ollut. Tietoni ovat kah- desta saksalaisesta teoksesta (5, p. 185; 6, p. 125), joissa mainitaan kokonaistypen häviön olleen 0,5 m syvässä ojituksessa 11,5 % ja 1,0 m syvässä 6,0 % ja 1,5 m sy- vässä 5,3 % samoissa kokeissa 23 ensimmäisen vuoden aikana. Koe suoritettiin viljelemättömässä maassa, eikä sille annettu mitään lannotteita, joten huuhtoutu- misen täytyi tasottua. Sitäpaitsi 1,0 metriä syvälle kokeelle oli annettu tärkkelystä ja sokeria, joka oh omiansa vähentämään typen huuhtoutumista. Kasvun kannalta on muuten tärkeämpi tuntea kasvunaikainen typenmenetys kuin koko vuotinen, ja se on kuivakuorikerroksesta syvässä ojituksessa pienempi kuin matalassa, koska syvän ojituksen kuivakuorikerrokseen pidättyy sateesta suurempi prosentti vesistä kuin matalan. Arvostelussa on myös lähdetty siitä otaksumasta, että matala ojitus olisi muka huomattavasti halvempi kuin syvä. Vieläpä on tahdottu antaa se vaikutelma, että. matala ojitus maksaisi puolta vähemmän kuin normaalisyvyinen. Näin ei asianlaita kuitenkaan ole, jos lähtökohtana pidetään samaa kuivatustehoa, niinkuin tulisi tehdä. Syvyys ja etäisyys kompensoivat toisiansa; mitä syvempi salaoja on, sitä suu- rempaa ojaetäisyyttä voidaan käyttää, ja arvostelussa onkin myönnetty meillä käytettävän suuria ojaetäisyyksiä. Viimeisimpien saksalaisten ohjeitten (DAfK) mukaan on esim. 1,2 m syvää ja 15 m leveätä ojitusta kavennettava 1,0 m syvässä ojituksessa 13,3 metriin ja vastaavasti 30 m leveätä 24 metriin eli siis edellisessä, tapauksessa 5,6 % ja jälkimmäisessä tapauksessa 10,0 % 10 sm pienempää syvyyttä kohden. Salaojitusyhdistyksen kokeissaan suorittamien pohjavesihavaintojen mu- kaan otetaan näissä ohjeissa suuremman ja pienemmän syvyyden vaikutus liian pienenä huomioon ja esim. urpasavissa syvyyden lisääntyessä 10 smdlä metristä ylöspäin voidaan etäisyyttä lisätä 80 metristä 100 metriin jne eli siis 25 %. Tiiviissä hiesusavissa 1,2 m syvässä ojituksessa käytetään meillä muuten nor- maalisissa olosuhteissa 15 m ojaetäisyyttä. Tällöin tarvitaan salaojaa hehtaarille n. 660 m. Jos me siirtyisimme 1,0 m syvään salaojitukseen, olisi saksalaisten ohjeitten mukaan käytettävä 13,3 m ojaväliä, jolloin ojaa tarvittaisiin hehtaarille n. 750 m. Matalassa ojituksessa maassa ei ole vesille samoja varatiloja kuin syvässä, minkä vuoksi niistä on vedet johdettava nopeammin pois. Fredholm (3, p. 340) esittää keski-Ruotsin oloissa poisjohdettavan vesimäärän laskettavaksi 12 % suuremmaksi siirryttäessä 1,2 m syvästä ojituksesta 1,0 m syvään. Tämä merkitsee putkikustan- nusten lisääntymistä n. 5 %. Metriä syvässä ojituksessa joudutaankaivamaan maata n. 3/4 siitä kuin 1,2 m syvässä. Käsikaivukustannukset ovat tällöin metriä kohden n. SALAOJITUSMENETELMISTÄ 173 10 mk halvemmat. Konekaivussa ei näin pieni syvyysero tunnu kustannuksissa juuri ensinkään. Ojain täytössä, kun se tavallisimmin tapahtuu tasotustukilla, eivät kustannukset lisäänny, kun pienempi ja suurempi maamäärä menee ojaan yhtä monella ajokerralla ja varsinkin, kun matalassa ojituksessa on ojametrejä enempi. Viimeisten palkan ja putkien hintain korotusten jälkeen maksaa 1,25 metriä syvä salaojametri kaikkineen tiiviissä hiesusavessa 130 mk ja hehtaarin salaojitus 86 000 mk. Matalassa ojituksessa maksaisi metri 10 mk vähempi kaivun osalta ja 2 mk enempi putkien osalta eli siis 122 mk metriä kohden ja 91 500 mk hehtaarille, joten matala ojitus on 5 500 mk kalliimpi, koska ojaa tarvitaan 90 m enempi hehtaaria kohden. Vertailussa ei ole vielä otettu huomioon valtaojain kaivu- kustannuksia, jotka ovat syvässä salaojituksessa suuremmat, koska se vaatii 0,20 m syvemmän valtaojan. Valtaojakustannukset viimeisten palkankorotusten jäl- keen vaihtelevat Salaojitusyhdistyksen laatimien suunnitelmien mukaan hehtaaria kohden nykyään lääneittäin 1200—2000 mk. Näissä kustannuksissa ei ole otettu huomioon sarkaojituksen vaatiman valtaojan kustannuksia. Prof. Kaitera puhuu 1,40 m syvän salaojituksen vaativan 2,0 m syvän valtaojan. Normaalisesti se kui- tenkin vaatii vain laskuaukon kohdalla 1,60—1,70 m syvän ojan. Matala o j i- tus tulee siis halvemmaksi vain sellaisissa erikois- tapauksissa, joissa hyvin pienen alueen salaojituk- sen takia joudutaan kaivamaan suhteettoman pitkä matka syvää valtaojaa. Ruotsissa maksaa salaojitus sieltä saatujen ilmoitusten mukaan 1000—1200 kr hehtaaria kohden. Jos otetaan palkoissa meillä äsken tapahtuneet nousut ja putkien hinnoissa tapahtunut 32,5—42,0 % korotus sekä niiden suhde palkkoihin ja putki- hintoihin Ruotsissa huomioon, on salaojitus Ruotsissa hieman kalliimpaa kuin Suo- messa, mikä puolestaan myös puhuu syvän salaojituksen puolesta. Alussa mainitussa esitelmässä annettiin se käsitys, että muissa maissa yleensä olisi pyrkimystä siirtyä matalampaan ojitukseen. Kun allekirjoittanut tietää täl- laista pyrkimystä esiintyvän yksinomaan skandinaavisissa maissa ja niistäkin pää- asiassa vain Ruotsissa, kaivannee asia lähempää selvittelyä. Vogler Saksassa kirjoittaa jo 1903 (13, p. 279), että aluksi siellä käytettiin 1,0 m syvää salaojitusta, mutta kokemus kuitenkin osoitti tämän olevan liian matalan ja piti tarkoituksenmukaisimpana syvyytenä 1,25 m katsoen siitä olevan syytä poi- keta vain pakottavissa tapauksissa, milloin putouksesta on puutetta, ja piti minimi- syvyytenä 0,90 m. Krüger 1921 (11, p. 124—126) katsoo myös 1,25 m syvyyden sopivaksi ja esittää sokeri juurikasviljelyksessä käytettäväksi 1,4—1,5 m;n ja hu- mala viljelyksessä 1,8 m;n syvyyttä. Puhtaassa niitty- ja laidunviljelyksessä hän piti 0,6—1,0 m syvyyttä riittävänä. Esimerkkinä syvän salaojituksen eduista hän mai- nitsee erään syvyyskokeen tulokset erikoisen kuivalta kesältä tiiviillä savimaalla. Sen mukaan saatiin kokeessa ojittamattomalta alueelta lanttuja 9400 kg/ha, 1,05 m syvästä salaojituksesta 13 400 kg/ha, 1,20 m syvästä 17 000 kg/ha ja 1,50 m syvästä 17 600 kg hehtaaria kohden. Huolimatta siitä, että ohjeet Saksassa ovat olleet edellä esitetyn tapaiset, osoittautui salaojitetuilla pelloilla suoritetuissa tarkastuksissa,. 174 LAURI KESO ■että siellä oli pääasiassa käytetty syvyyttä 1,10 m, mikä sittemmin otettiin normaali- syvyydeksi. Hollannissa ja Tsekko-Slovakiassa on käytetty ja käytetään 1,25 m syvyyttä, jota myös on käytetty Tanskassa. Sveitsissä on salaojasyvyys 1,50—1,80 m. Englannissa, josta uudempi tiiliputkiojitus on lähtöisin, käytettiin aluksi 0,9 m syvää salaojitusta. Se sai kuitenkin osakseen lujaa vastusta, ja viime vuosisadan puolivälissä Parkes suositti käytettäväksi 1,20—1,50 m syvää ojitusta. Äskettäin Kendall (6, p. 58, 98) julkaisemassaan kirjassa suosittaa 1,20 m syvän salaojituk- sen käyttämistä ja mainitsee nähneensä erään kentän, jossa on kokeiltu 1,20 m ja 0,60 m syvällä ojituksella. Syvät ojat olivat vielä kunnossa, mutta matalat olivat tukkeutuneet. Samalla hän mainitsee nähneensä suuret määrät näitä matalia ojituksia, jotka poikkeuksetta olivat tuk- keutuneet, ja toisaalta yhtä vanhoja 1,05—1,20 m syviä salaojituksia, jotka olivat vielä toimintakykyisiä. USA:ssa on käytetty pääasiassa 0,75—0,90 m syviä salaojituksia. Hyvin no- peasti esiintyvien juuri- ja lietetukkeutumien vuoksi sielläkin ollaan kuitenkin juuri siirtymässä 1,20 m syvään ojitukseen. Fredholm (3, p. 333—334) 1941 Ruotsissa pitää 1,2 m siellä normaalisyvyytenä, ja vanhemmat suunnitelmallisesti suoritetut salaojitukset ovatkin nähtävästi pää- asiassa tätä syvyyttä. Hän katsoo kuitenkin, että juurikasviviljelyksessä,erikoisesti rehu- ja sokerijuurikasviljelyksillä tulee käyttää suurempaa n. 1,5 m syvyyttä, mutta on myös sitä mieltä, että ellei juurikasveja ja apilaa viljellä, voidaan eräissä maalajeissa käyttää 0,9 metrin syvyyttä. Almlöf (1, p. 209) taasen mainitsee, ettei salaojan syvyys nopea- ja korkeakapillaarisissa maissa saisi koskaan alittaa 1 m, mutta että savimailla olisi parempi, ettei käytettäisi 0,9 —1,0 m syvempää ojitusta. Nykyään Ruotsissa kyllä esitetään ajatuksia 0,6 m matalampienkin ojien mahdolli- suuksista. Kuten huomataan, on niissä maissa, joissa matalia salaojituksia on suoritettu runsaasti ja niistä satu kokemus on pitkäaikainen, vallalla pyrkimys syvempään oji- tukseen, ja että kuva Ruotsistakin on aivan toinen, kuin mitä prof. Kaitera siitä antoi esitelmässään. Johtoaines. Arvostelu on pitänyt pahana myös sitä, että Salaojitusyhdistys hyväksyy sala- ojajohdoiksi vain tiili-, lauta- ja puuputket. Totta onkin, että Salaojitusyhdistys on pitänyt tärkeänä suositella vain kestäväksi havaittuja sekä helposti käsiteltäviä ja kunnossa pidettäviä johtoaineita ja rationalisoinnin kannalta katsonut myös parem- maksi joidenkin harvojen menetelmien käyttämistä, kuin lukuisten, joita ei kuiten- kaan kunnolla opittaisi tekemään. Siitä huolimatta Salaojitusyhdistys on hyväksynyt myös kiviojitusten käyttämisen tiiviillä moreenimailla ja risuriukuojat syvillä soilla, jos maanviljelijät ovat sitä halunneet, vaikkakin se pitää niitä suurten työkustan- nusten vuoksi kalliina, ja risuriukuojitusta kastelun kannalta epätarkoituksenmukai- sena. Sitäpaitsi on Salaojitusyhdistys joutunut myös käyttämään soraojia tavaili- SALAO JITUSMENETELMISTÄ 175 sesti enintään 30—35 metriä pitkinä pätkinä, milloin ojien yläpäissä tulee kallio tai kivinen, tiivis moreenimaa niin matalalle vastaan, ettei putkia kohtuullisin kustan- nuksin saada routavapaaseen kerrokseen, tai milloin pieni kulmaus maata viettää eri suuntaan ja sen kunnollinen salaojittaminen aiheuttaisi kohtuuttomia valtaoja- kustannuksia. Prof. Kaitera on esittänyt otettavaksi käytäntöön miltei kaikki menetelmät, mitä oppikirjoissa yleensä on selostettu, unohtaen vain risuriukuojituksen ja koros- taen erikoisesti sepeliojitusta. Kun maassammekin on näitä ojituksia aukko- ja torpeedo-ojia myöten kokeiltu, ja ne ovat epäonnistuneet, ja kun muutenkin tiede- tään ja tunnetaan niiden sopimattomuus meikäläisessä maastossa, ei niihin ole syytä tässä sen paremmin puuttua. Vain sora- ja sepeliojituskysymystä on tässä ehkä syytä hieman käsitellä, koska näitä ojitustapoja voidaan eräin edellytyksin rajoitetussa määrässä käyttää, kuten edelläkin jo on mainittu. Sora- ja sepeli- (kivi-) ojituksessa on tärkeätä veden läpäisyn kannalta, että mis- sä ainekset ovat mahdollisimman tarkoin samaa suuruutta. Jos aines sisältää suu- rempia ja pienempiä kokoja, menevät pienemmät suurempien välisiin onkaloihin ja vedenläpäisykyky alenee kovin nopeasti. Tämän vuoksi on sora ja kivet yleensä aina seulottava vähintäin kahteen kertaan. Karkea (15—-20 mm) sora samaten kuin pikkukivet ovat siksi hyvin vettäläpäiseviä, että niistä voidaan tehdä salaoja, kustannusten edullisissa tapauksissa nousematta aivan kohtuutto- miksi. Ojien tulisi tällöin yksinäisinä päättyä valtaojaan kivikasa loppupään tukena, eivätkä ne saa olla kovin pitkiä. Putousta tulisi myös olla runsaasti. Ojastojen muo- dostaminen, joissa liikkuisi runsaasti vettä, ei ole suositeltavaa kustannusten eikä suuren liettymisvaaran vuoksi. Salaojitusyhdistys on joutunut uusimaan tällaisten soraojitettujen peltojen salaojituksia niiden vedeltymisen vuoksi ja kiviojituksia niiden tukkeutumisen takia. Kuten jo edelläkin on mainittu, on sora- ja kiviojien liettymiseen suuri vaara lajittuneissa maissa ja löyhissä moreenimaissa, mutta sen sijaan tiiviissä moreeni- maissa ne ovat säilyneet suhteellisen hyvin. Vesien mukana kulkeva liete tarttuu herkästi kivien pinnoille ja liettymisen alettua se nopeutuu. Sora- ja kiviojat on sen vuoksi hyvin suojattava ei vain päältä ja sivuilta, vaan pohjan syöpymisen estä- miseksi useasti myös alta. Suojusaineena tulevat kysymykseen miltei yksinomaan sammalet, jotka kestävät maatumista vastaan parhaiten. Oljet lahoavat nopeasti, eikä myöskään soraa voida käyttää monenkertaisen seulontatarpeen vuoksi, koska sora-ainekset muuten painuisivat karkean täytesoran ja kivien väliin sivuilta ja päältäpäin. Myös sammalten asettelu täytteen sivujen suojaksi tuottaa erikoisia vaikeuksia, aiheuttaen suuria työkustannuksia. Orgaanisena aineena sammalkaan ei anna maassa pitkäaikaista suojaa, mistä osaltaan lienee johtuneet kunnollistenkin kiviojitusten suhteellisen nopea tukkeutuminen. Kiviojissa voivat kivet, erikoisesti sepelikivet asettua keskenään niin tiiviisti, että vesien kulku sulkeutuu. On myös miltei mahdotonta valvoa, ettei näin pääsisi tapahtumaan. Ajatus sepelin käytöstä tuntuu varsin harkitsemattomalta, kun tiedämme sen valmistuksen lajitteluineen yksistään jo maksavan 1200—1500 mk/m3 . Käytännön ratkaisuja ei myöskään voida jättää sellaisten kuvitelmien varaan, että sepelikonetta 4 LAURI KESO176 voidaan parantaa vielä, että voidaan keksiä sopivia sepelien ojaan levityslaitteita jne. Puhuttakoon sepelistä vasta sitten, kun nuo keksinnöt on tehty. Mitä vaikeuk- sia karkean soran ja kivienkin saanti tuottaisi, käy esiin siitä, että jo tavallisen suo- jussoran hankinta salaojitukseen aiheuttaa useasti suurta vaikeutta. Prof. Kaitera esittää käytettäväksi soraa 15—25 m 3 hehtaaria kohden. Jos sala- ojat on sijoitettu entisiin sarkaojiin, niin kuin prof. Kaitera esittää, tarvitaan sala- ojaa hehtaarille yleensä n. 900 m. Käytettäessä 15 m 3 hehtaarille olisi soraa sala- ojissa keskimäärin 13 sm leveälti ja vahvalti ja 29 m 3 käytettäessä 17 sm leveälti ja vahvalti. Tutkimukset soran ja sepelin läpäisevyydestä on suoritettu kovaseinäi- sissä putkijohdoissa, jolloin ilmatila vastaavasti jäi suuremmaksi kuin salaojissa, joissa sammalsuojus sepelien ja soran ympärillä painuu niissä oleviin aukkoihin pienentäen aukkotilavuutta ulkoreunoilta. Kun sorahiukkasten pinnoille vähitellen tarttuu myös maa-aineksia, pienenee aukkotilavuus edelleen ja hankausvastukset lisääntyvät. Tämän vuoksi tutkimuksen tuloksia ei voida sellaisenaan sovelluttaa, vaan on johtokyky laskettava paljon pienemmäksi ja enintään puoleksi siitä, mitä kokeessa saatiin. Prof. Kaiteran mainitsemat kuutiomäärät riittävät siinä tapauk- sessa, että käytetään hyvin tasaiseksi seulottua karkeinta (15—20 mm) soraa, putous on hyvä ja ojat lyhyitä. Putkisalaojituksissa käytetty sora, jota ei seulota, maksaa putkien päälle levi- tettynä keskimäärin n. 500 mk/m 3 . Salaojasora on seulottava vähintään kahteen ker- taan, jolloin joudutaan käsittelemään paljon suuremmat kuutiomäärät kuin käyte- tään salaojiin. Käyttökuutiota kohden on tämän työn kustannukset laskettava aina- kin 200 markaksi. Soran ojaan levitys on myös paljon työtä vaativampaa sorasala- ojissa kuin putkiojituksessa, koska sammalsuojus on asetettava ainakin soran sivuille ja päälle. Sammalta menee 15—20 m 3 tiiviiksi painettuna hehtaarille ja kuution han- kinta maksaa nykyään vähintään 800 mk. Jos arvioimme täten soran hinnan, seulonnat, soran vedätyksen pellolle ja levi- tyksen ojaan sammalsuojuksineen, käynee selville sora- ja kiviojitusten erikoinen kalleus. Kun vesi liikkuu sora- ja kiviojituksissa paljon hitaammin kuin putkiojissa, on niiden umpeen jäätymisestä suurempi vaara. Tämän vuoksi on niissä myös välttä- mätöntä käyttää ainakin samaa salaojasyvyyttä kuin putkiojituksissa. Tiloilla, missä sopivaa soraa on lähellä peltoja, käyttövaroista on puutetta, mutta työvoimaa runsaasti eikä sitä voida sijoittaa muualle edullisesti, on edellytyksiäsoraojitukseen, ellei maalaji tee sitä epätarkoitukenmukaiseksi. Muuta arvostelua. Arvosteluissa on haluttu myös väittää, ettei Salaojitusyhdistys ota riittävästi huomioon kuivatustarpeen vähenemistä mäkimaastossa. Näin se kuitenkin tekee ja onpa se tässä joskus epäonnistunutkin käyttäessään liian leveitä ojavälejä. Yhdis- tyksessä myös tiedetään, että mäkimailla voivat pohjavesisuhteet ja maalajien vaih- telut olla kovin erilaiset, pohjavesi voi esiintyä paineellisena, jolloin viettävyydestä SALAO JITUSMENETELMISTÄ 177 huolimatta saattaa normaalista taajempi ojitus olla tarpeen, tai mäen maaperä on pohjavesistä vapaa, jolloin maalajista riippuen ja sarkaojituksen olemassaolosta huolimatta saattaa olla mahdollista jättää mäki täysin ojittakin. Yleensä joudutaan mäkien alataipeissa käyttämään normaalista taajempaa (n. 20—30 %) ja mäkirinteillä harvempaa (n. 10—20 %) ojitusta, paitsi aivan jyr- kissä joki- ja järviäyräiden tapaisissa, joissa käytetään ojaa yleensä vain aivan alareunalla. Mäkisyyden vaikutusta arvioitaessa on muuten otettava huomioon, että rinteillä pintavedet joutuvat kulkemaan koko ojavälin, mutta tasaisilla vain puolet ojaetäisyydestä. Salaojitetuilla mäkipelloilla ehtii sen vuoksi pintavesistä suuri osa painua pohjamaahan, mikä on omiansa erikoisesti parantamaan mäen kosteussuhteita, mutta myös lisäämään kuivatustarvetta siitä, miltä se tuntui sarka- ojituksen aikana. Siinä suunnitelmassa, jonka prof. Kaitera mainitsee (5, kuva 2) esimerkkinä siitä, että Salaojitusyhdistys ei ota huomioon rinteellisyyttä, on käytetty rinteellisemmällä osalla 10 % suurempaa etäisyyttä eli 17,5—-18,0 m, vaikka rinne on lähteellinen ja muun muassa ylärinteellä oleva imuoja 51 päättyy lähteeseen. Hänen Yhdysvalloista esittämänsä esimerkin (5, kuva 9) mukaisia salaojituksia, joissa kuivatus on pää- asiassa tarpeen vain notkonteissa, Salaojitusyhdistys joutuu kyllä myös suunnitte- lemaan eri puolille maatamme ja erikoisesti Hollola—-Lammi—-Tuulos-seuduille, Keski-Suomessa sekä Savossa ja Karjalassa. On myös useita tapauksia, joissa on voitu esittää sarkaojat ajettavaksi ilman muuta kiinni, vieläpä eräissäkin tapauk- sessa aina 35 hehtaarin suuruiselta alueelta. On myös huomautettu siitä, ettei yhdistyksen suunnitteluissa käytetä vanhoja sarkaojia riittävästi hyväksi. Tämä ei pidä paikkaansa; yhdistys käyttää ne hyväksi, mikäli se vain suinkin on mahdollista putouksen oikean järjestelyn ja maalajien kannalta. Pyrkiessään sovelluttamaan tätä myös tiiviillä mailla, yhdistys on aika- naan kokemusta vailla ollen tehnyt raskaimmat ja kohtalokkaimmat virheensä, josta on ollut seurauksena salaojitusharrastuksen tyrehtyminen useissa pitäjissä vuosikymmeniksi. Yhdistys tietää nyt, ettei näillä tiiviillä mailla saa salaojaa kos- kaan sijoittaa saran keskelle eikä yleensä saralle, vaan jos salaojituksessa käytetään samaa suuntaa kuin sarkaojituksessa, on salaoja pantava joka sarkaojaan. Kun tämä tulee suuren ojamäärän vuoksi kalliiksi, joudutaan näillä mailla useimmiten juuri kustannusten alentamiseksi poikki sarkain kulkevaan salaojitukseen. Arvostelun yhteydessä on esitetty myös käsitys, että Salaojitusyhdistys vaatii tarpeettoman hyvää työtä ja on halveksuen puhuttu »millimetritarkkuudesta». Sala- ojitusyhdistyksen 30-vuotisen toiminnan aikana juuri huolimattoman työn vuoksi esiintyneitten monien epäonnistumisten takia on jouduttu kiristämään työn laatua. Salaojissa on usein pakko käyttää putousta vain 10 sm 100 metriä kohden, joskus vieläkin pienempää; tämä merkitsee 1 sm putousta 10 metriä kohden ja 1 mm metrille. Kyllä tässä on oltava »millimetritarkka», jottei putkistoon jäisi painannetta, johon lietteet alkavat kasaantua. »Millimetritarkkuus» on myös tarpeen, ettei putkien päi- den väliin jää liian suurta rakoa, että putkipäät ovat millimetrien tarkkuudella vas- takkain, jottei putkiston sisään jäisi suuria myötä- ja vastaportaita eikä sivuham- paita. 178 LAURI KESO Salaojitusyhdistys tunnustaa mielihalulla sillä olleen sen ylvään ajatuksen, että maassamme salaojitus on suoritettava paremmin kuin missään muussa maassa maa- ilmassa. Se on katsonut siihen olevan edellytyksiä, koska meillä on ollut mahdolli- suus saada tieto muissa maissa tehdyistä erehdyksistä, välttää niitä ja käyttää hy- väksi muutenkin niissä saadut pitkäaikaiset, monipuoliset kokemukset ja koska sala- ojitusten suunnittelu- ja valvontatoiminta oli onnistuttu alunpitäen keskittämään yhteen yhdistykseen. Salaojitusyhdistys on pitänyt erittäin tärkeänä päästä tällai- seen laadullisesti hyvään tulokseen myös sen vuoksi, että meillä ilmastolliset ja maa- perälliset tekijät asettavat salaojitukselle suuremmat vaatimukset kuin monissa muissa maissa, ja kun kustannusten lisäys varsinkin kunnollisesta työstä kysymyk- sen ollessa on mitättömän vähäistä ja aiheuttaa pääasiassa vain suurempaa rasitusta työnjohdolle. On kerrassaan kohtalokasta puhua vaatimuksien tinkimisestä juuri silloin, kun myös tällä alalla on ryhdytty suorittamaan töitä urakalla. Missä silloin enää on määrättävissä raja, mikä on hyväksyttävää, mikä ei? Ruotsistakaan ei saada huonoon työhön tukea ainakaan kaikilta tahoilta. Ko- mitea, jonka puheenjohtaja on ollut prof. Nils Berglund, on mietinnössään »Ma- skinell täckdikning» (9, p. 101) sanonut »Edellytyksenä yrityksen kannattavuuteen on, että salaojitus suoritetaan sillä tavoin, että ojituksesta odotettu vaikutus saavu- tetaan sekä että kestävyys on mahdollisimman suuri. Tämän vuoksi ojitus on suoritettava huolellisesti. Hyvin tärkeätä siksi on, että ojitustyöt järjestetään siten, että niiden effektiivinen tarkkailu on mahdollista». Mainittakoon tässä yhteydessä, että Ruotsista on eräinä vuosina 2—4 agr. ylioppilasta ollut harjoittelemassa salaojitustyömailla Salaojitusyhdistyksen val- vonnan alaisena, silloin kun heidän harjoittelunsa Suomessa muilla maatalouden aloilla on ollut varsin vähäistä. Tämä viitannee osaltaan siihen arvonantoon, mitä Ruotsissa on eräillä tahoilla tunnettu meillä käytettyjä salaojitusmenetelmiä koh- taan. Valtion myöntämien lainojen ja palkkioiden tarkoituksena on helpottaa sala- ojitusten rahotusta, mutta samalla antaa valtiolle myös mahdollisuus päästä vai- kuttamaan siihen, että työt tulevat suoritetuiksi kunnollisesti. Tärkeätä onkin, että valtion taholta tätä mahdollisuutta käytetään hyväksi ja kielletään palkkioiden ja lainain saanti salaojituksiin, joilla on edellytykset kestää vain lyhyen aikaa (ehkä ei miespolveakaan) ja vaadittava, että salaojitus on suoritettava tavalla, joka antaa edellytykset sen toimintakyvystä useiden miespolvien ajaksi. Prof. Kaitera esitelmässään ja siitä laatimassaan referaatissa on esittänyt myös korkolaskelman, joka siinä yhteydessä esitettynä, kuin se on tehty, ja pelkkiin vääriin otaksumiin perustuvana, on omiansa vaikuttamaan todella vain luvuilla leikkimiseltä. Ulkomailla on suuret määrät kunnollisesti tehtyjä ja hoidettuja tiiliputkioji- tuksia, jotka ovat 100—-140 vuoden vanhoja ja toimivat hyvin, ja joissa putket ovat vielä täysin hyviä. Meillä itselläkin on tällaisia 85—100 vuotta vanhoja ojituksia. Ei ole oikein määrätä hyvän salaojituksen ikää siis 50 vuodeksi, jos laskelmassa SALAO JITUSMENETELMISTÄ 179 todella on ajettu takaa kunnon salaojitusta. Ei ole myöskään oikein laskea huonon salaojituksen ikää 25 vuodeksi, kun on tiedossa, että ne keskimäärin kestävät 10—15 vuotta ja vain ani harvoin yli 20 vuotta. Edellä olemme esittäneet matalan ojituksen yleensä tulevan kalliimmaksi kuin syvän. Minkälaista salaojitusta esitelmöitsijä on tarkoittanut sillä, joka maksaisi vain puolet siitä kuin kunnon salaojitus? Otaksuma on muodoton. On myös aivan väärin otaksua näistä matalista ja huonoista ojituksista saatavan samat edut kuin kunnollisesti suoritetuista salaojituksista. Mitä merkitystä ja tarkoitusta on laskea kiinnitetylle pääomalle koronkorkoa laitoksen kestävyysajan, niinkuin prof. Kaitera on tehnyt, koska korko luonnolli- sesti maksetaan vuosittain salaojituksen aiheuttamasta puhdastuoton lisäyksestä. Hankkeen kannattavuutta selvitettäessä lasketaan joko di visio- ja koronkorkomene- telmää käyttäen vuotuinen kuoletusosuus, jolla peruspääoma kestoajassa kuoleen- tuu, ja kulloinkin jälellä olevalle pääomalle korkoa. Näin tehden saadaan prof. Kaiteran esimerkkiin soveltaen tulos, joka antaa vallan toisen kuvan asioista kuin hänen esittämässään. On aivan luonnollista, että suurempi ja pienempi pääoma sa- man koron mukaan laskettuna antavat korkomenojen eroksi saman suhteen kuin pääomilla on. L oppupäätelmiä. Edellä käsitelty virheellisiin olettamuksiin perustuva arvostelu maassamme käy- tetyistä salaojitusmenetelmistä tuntuu käsittämättömältä. Salaojituskoetoiminnan laajentamisen vuoksi se ei olisi ollut tarpeen. Salaojitusyhdistyksen alkaessa 1919 toimintansa oli salaojituksesta maassam- me hyvin kielteinen käsitys. Jos joku uskallikko ryhtyi salaojittamaan, katsottiin ilman muuta hänen pilaavan peltonsa, ja niitä, jotka koettivat edistää salaojitusta, pidettiin maataloudelle varsin vaarallisina henkilöinä. Ajat ovat nyt toiset. Salaojitukseen ja Salaojitusyhdistykseen luotetaan. Onko oikein, että nyt pelkkiin otaksumiin nojautuen ja mihinkään aikaisempiin tutkimuk- siin tai kokemuksiin perustumattomia suunnitelmia ja olettamuksia esittäen pyri- tään hävittämään tämä luottamus ja jälleen Ruotsin esimerkkiin vedoten. Ei meillä sellaista hätätilaa ole, joka sellaiseen pakottaisi. Koneet kumipyörätraktoreineen, hydraulisine nostolaitteineen, edessä olevine työterineen jne. ovat muuttuneet avo- ojituksillekin paremmin soveltuviksi. Kiireellisintä olisi nyt ensi hätään pyrkiä kehittämään sarkaojain alapäihin tarkoituksenmukaiset rummut ja antaa salaoji- tuksen jatkua kunnollisena. Eihän ankarasta asuntopulasta huolimatta rakennus- toiminnassakaan ole siirrytty parakkiasuntoihin, vaadittu rakennusten seiniä puolta ohuemmiksi, luovuttavaksi keskuslämmityksestä, vesijohdoista jne., ei teitä tehtä- väksi 5 m leveiksi vaikka kaksi autoa jo silloin voisi sivuuttaa toisensa jne. Minkä takia muilla tekniikan aloilla katsotaan asialliseksi ja tärkeäksi suorittaa jatkuvasti kunnollista työtä, mutta salaojitusta lähdettäisiin nyt huonontamaan. Koko maan etujen ja salaojituksen edistymisen kannalta olisi ollut parempi, että ne, jotka nyt esiintyvät arvostelijoina, olisivat käyttäneet voimansa ja taitonsa LAURI KESO180 uusien putkitehtaiden perustamiseen. Kunnollisella salaojituksella päästäisiin vähi- tellen suurempaan toimintakykyisten salaojitusten määrään, mutta huonosti suori- tetut salaojitukset juuri johtaisivat noiduttuun kehään, jossa piankin aikaisemmat työt olisi nopeasti uusittava ja jouduttaisiintallaamaan paikallaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä äsken Östergötlandista saatu tieto (4, p. 23), jonka mukaan siellä 600 —7OO hehtaarin vuotuissalaojituksista huolimatta salaojitettu ala on vähentynyt 60 %:sta 55,4 %:iin. Varsin varoittava on myöskin Skänesta Hardenbergan kartta- lehden selostuksessa (2, p. 60) mainittu sanonta: »Vanha salaojitus on säännöllisesti puutteellisesti toimivaa. Se tosin toimii osittain, mutta, usein esiintyy tukkeutumia putkien liettymisen vuoksi». Edellämainitussa komitean mietinnössä annetaan myös kuivatuksellisista olosuhteista Ruotsissa aikaisemmista huomattavasti poikkeavat tiedot (4, p. 111). Siinä nim. mainitaan Ruotsissa olevan peltoa 3 730 800 ha, mistä alasta kuivatettavaa 2 835 300 ha eli 76 %, josta jo on salaojitettuna 1 084 200 ha eli 29 %, joten salaojitettavaa peltoa on jälellä vielä 1 751 100 ha eli jotenkin sama määrä kuin meillä. Yhdistys pitää tärkeänä, että salaojitusalalla edelleenkin suoritetaan myös vakavaa koe- ja tutkimustyötä etupäässä niiden laitosten taholta, joilla on asiasta kokemusta ja jotka ovat sitä tähänkin mennessä suorittaneet. Salaojittavien maan- viljely öitten omana järjestönä Salaojitusyhdistys pitää puolestaan myös velvolli- suutenaan varottaa maanviljelijöitä sellaisista menetelmistä, joita prof. Kaitera nyt esittää, ja jotka eivät perustu mihinkään tutkimuksiin eikä kokemuksiin, vaan joista päinvastoin aikaisempi koe- ja tutkimustoiminta yhtä hyvin kuin käytännön kokemuskin on antanut kielteisen käsityksen. Tähän varoitukseen on täysi syy huomioon ottaen salaojituksesta joka tapauk- sessa -ohentuvat suuret kustannukset sekä salaojittajille itselleen että myös valtiolle, joka myöntää palkkioita ja huokeakorkoisia lainoja salaojituksiin. KIRJALLISUUTTA. (1) Almlöf, Erik, 1941. Dikning . . . Stockholm. (2) Ekström, Gunnar, 1947. Beskrivning till kartbladet Hardenberga. Stockholm, Norstedt & Sö- ner. (3) Fredholm, Olof, 1941. Torrläggning och bevattning. Stockholm, Bonniers. (4) Grundförbättring n:o 1, 1951. Uppsala, Almqvist & Wiksell. (5) Kaitera, Pentti, 1951. Peltojen salaojituksesta. Maataloustiet. Aikakausk., 23. (6) Kendall, R. G. Land Drainage. London, Faber and Faber. (7) Keso, Lauri, 1930. Kulttuuriteknillisiä maaperätutkimuksia . . . Valt. maatalouskoet. julk., 32. (8) Keso, Lauri, 1936. Salaojitettujen savimaiden ja jäässä olevien maiden kyky läpäistä vettä. Pellervo n:o 11 ja 12. (9) Kommittébetänkande. Maskinell täckdikning, Statens offentliga utredning, 1950, 39. Uppsala. (10) Kreuter, Franz (J. Spöttle), 1911. Der Wasserbau. Leipzig, Engelmann. (11) Krüger, E., 1921. Kulturtechnischer Wasserbau. Berlin, Springer. (12) Maanviljelysinsinööriyhdistyksen vuosikirja 1944—1945. (13) Vogler, Ch. August, 1903. Grundlehren der Kulturtechnik. Berlin, Paul Parey. SUMMARY: ON METHODS OF UNDERDRAINAGE. Lauri Keso Underdrainage Society, Helsinki. The article deals with the grounds on which the determination of fall, of the depth of drains and the choice of drainage pipes are based in the plans drawn by the Underdrainage Society inFinland. 181SALAO JITUSMENETELMISTÄ