Journal of the Scientific Agricultural Society of Finland Voi. 48: 523-634, 1976 Maataloustieteellinen Aikakauskirja LYÖTISTÄ LYÖTTILÄ KSI ERÄÄN KAAKKOIS HÄMÄLÄISEN KYLÄN VANHINTA ASUTUSHISTORIAA Abstract: Early history of Lyöttilä village in the Tawastia province of Finland JAAKKO MUKULA ja ANNELI MÄKELÄ Maatalouden tutkimuskeskus, Kasvin viljelylaitos Agricultural Research Centre, Institute of Plant Husbandry SF-01300 Vantaa 30 SUOMEN MAATALOUSTIETEELLINEN SEURA HELSINKI https://www.c-info.fi/en/info/?token=xPd1RdSKl3Hmp7jh.BHU8OgxXV_nulrUskNi0Iw.SVlSgKWx2dp2ak13uLBkfFnQ6vBIU4YwyDUGOrPb1_6JkqFKXVYSwPJhTTVcdC0eyo5arN8NbU6UOx5h79LWDAbWq5dv7hKEjXc1NEv4qaMF4ufPewKvH9M2EnEY1Vnv6dShEfH4WeAeNDAjqqL0Dr0SfBN6zAPUWBB01IR6kyQVc0-dfnLINZ6Raiu2GoZ7ABWNMtup SISÄLTÖ Abstract 527 I. Johdanto 527 IL Asutuksen yleiskehitys Kaakkois-Hämeessä keskiajan lopulla 529 111. Lyötti-sanan alkuperä 532 IV. Vanhan Lyöttilän asuttaminen 534 1. Kurjalan eräkautinen vanha jako 1458 1465 534 a. Kanta-Lyöttilä 534 b. Marjaniemi 538 c. Pilkanmaa 539 d. Pyhäniemi ja Vitsakorpi 540 2. Niemenkylä (Pappila) 1443 1610 554 3. Lyöttilän maakirjakylä 1539 1712 560 4. Pilkanmaan maakirjakylä 1600 1712 577 a. Kyöperilän siirtokylä 578 b. Pilkanmaan siirtokylä 582 V. Jakokunnan yhteiset takamaat 589 a. Toittulanmaa (Nirvinen) 589 b. Kymijoen länsipuolinen takamaa 594 VI. Isonjaon toimittaminen 598 1. Lyöttilän ja Kyöperilän jakokunta 1782 —1791 599 a. Pappila erotetaan 599 b. Lyöttilän sikopiirinmaa 604 c. Kyöperilän sikopiirinmaa 605 d. Nirvistenmaa (Toittulanmaa) 608 e. Kymentaustanmaa 613 2. Kantatalojen tilusjärjestelyt ja liikamaan asuttaminen 1776 1800 618 3. Lyöttilän ja Kyöperilän uusi raja 1799 622 VII. Lähteet ja kirjallisuus 624 Lyhenteet 634 527 JOURNAL OF THE SCIENTIFIC AGRICULTURAL SOCIETY OF FINLAND Maataloustieteellinen Aikakauskirja Vol. 48:527- 634, 1976 Mukula, J. & Mäkelä, A. 1976. Early history of Lyöttilä village in the Tawastia province of Finland. J. Scient. Agric. Soc. Finl. 48:527—634. Abstract. Lyöttilä village, located in the parish of litti, southeastern Tawastia, was established in the 15th century on a remote land holding of the Kurjala noble estate. Before the agricultural settlement, this area was divided into four parts, Lyöttilä proper, Marjaniemi, Pilkanmaa, and Pyhäniemi or Vitsakorpi. In 1458 a man named Peter Lötti obtained a legal ratification for his ownership of Lyöttilä proper. By 1539 fourteen farms were situated in the area. In 1538 Kurjala rented Marjaniemi to the inhabitants of Lyöttilä proper and gave up Pilkanmaa, probably at the same time. Pyhäniemi was held by Kurjala until the beginning of the 17th century as a secret horse breeding farm defaulting taxes. Two large uninhabited woodland areas, Toittulanmaa and, what was later named Kymentaustanmaa, as well as an adjacent one-farm community, Niemenkylä, were also included in the medieval Lyöttilä. The parish church of litti was established on the Niemenkylä area at the beginning of the 16th century, resulting in the removal of the Niemenkylä farm into the area of Lyöttilä proper. Two new villages, Pilkanmaa and Kyöperilä, grew from Lyöttilä proper in the late 16th century. Similarly, Niemenkylä was separated from Lyöttilä as a landed estate of the parish priest, or »Pappila», and later developedinto a separate village named Kirkon- kylä (»Church Village»). I. Johdanto Lyöttilän kylä sijaitsee litin pitäjässä Salpausselän pohjoispuolella, pai- kassa, jossa Kymijoki tekee mutkan pohjoiseen. Kylän syntyvaiheet liittyvät Kaakkois-Hämeen uudisasutukseen keski-ajan lopulla, kuten Aimo Halila on litin historia -teoksessaan esittänyt.1 Suur-Hollolan kylien idässä ja kaakossa sijainneet erämaakappaleet alkoivat tällöin yksi toisensa jälkeen siirtyä uudis- asukkaiden omistukseen.2 Tätä kehitystä, jota suomalainen historiantutkimus ei ole käsitellyt samassa määrin kuin läntisen tai pohjoisen Hämeen erätaloutta ja uudisasutusta, 3 puhumattakaan rikkaasta satakuntalaisesta erämaatutki- muksesta, on kiintoisaa seurata yhden jakokunnan puitteissa etsimällä kaikki saatavissa olevat lähteet myöhäiskeskiajalta alkaen. Hollolan syyskäräjien tuomiolla vuonna 1458 muuan Pietari Lyötti (Peter Lötti) sai haltuunsa maa-alueen, joka vastaa nykyisen Lyöttilän kylän keskeistä osaa Kymijoen mutkassa, Pellinginselän itäpuolella. 4 Tämän tuo- mion Halila on katsonut merkinneen Lyöttilän pysyvän asutuksen alkamista ja kylän nimittämistä sinne muuttaneen miehen mukaan. Alueen edullisen 528 sijainnin huomioon ottaen Halila kuitenkin pitää mahdollisena, että paikalla olisi aikaisemminkin ollut asutusta, joka sitten syystä tai toisesta olisi myöhem- min hävinnyt.5 Toisaalta Lyöttilän kasvaminen vuoteen 1539 mennessä, siis parin—kolmen sukupolven kuluessa, 12 taloa ja 28 jousta käsittäväksi kyläksi,® mikä varovaisenkin arvion mukaan edellytti yli 100 asukkaan yh- teisöä, on näiden tulkintojen nojalla vaikeasti selitettävissä. Pyrimme seu- raavassa valottamaan tätä kysymystä suorittamiemme vertailevien tutkimus- ten nojalla sekä seuraamaan Lyöttilän asutuksen kehitystä uudella ajalla aina isonjaon rajankäynteihin saakka. Käyttämämme lähteet ovat toisaalta oikeudellisia kihlakunnantuomarin, laamannin, maanjako-oikeuden tai muun tuomioistuimen antamia tuomioita ja niihin liittyvää kartta-aineistoa sekä toisaalta kameraalisia kruunun verohallinnossa syntyneitä tai yksityisten suurmaanomistajien omaisuudes- taan laatimia selvityksiä. Keskiaikaisista ja 1500-luvun oikeudellisista lähteistä tärkeimmät ovat: (1) »Kaakkois-Hämeen tuomiokirja 1443—1502»,7 (2) otteet vanhoista tuomiokirjoista ja yksittäisistä rajatuomioista, (3) Brocmanin »Diplomatarium».8 Näistä ensiksi mainitun on Reinhold Hausen julkaissut teoksessaan Bidrag tili Finlands Historia . 9 Se ei oikeastaan ole tuomiokirja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kokoelma valikoituja otteita rajatuomioista. Kokoelma on läpikäynyt monivaiheisen kopiointi- ja säilytyshistorian, mikä merkittävästi vähentää sen luotettavuutta.10 Yksittäisiä Lyöttilää sivuavien tuomioiden otteita on säilynyt mm. 1600- ja 1700-lukujen tuomiokirjoissa (VA), Wreden »kopiokirjassa» (VA) 11 , Kurja- lan kartanon kokoelmissa (HMA) ja Pilkanmaan kartanon arkistossa. Eräät näistä ovat vidimoituja, mutta niidenkin tulkintaa vaikeuttaa joskus tuomarin nimen tai vuosiluvun virheellisyys. Ruotsalaisen arkistokeräilijän Nils Reinhold BROCMANin kokoelmaan sisältyvä aineisto on ilmeisesti luotettavaa, mutta tässä kokoelmassa tuomioi- den sisältöä on referoitu vain lyhyesti. Hausen on teoksessaan Finlands medeltids- urkunder painattanut nämä referaatit sekä referoinut useimpia 1600- ja 1700-lukujen tuomiokirjoista löytyvien keskiaikaisten tuomioiden otteita.12 Nuorempi oikeudellinen lähdeaineisto sisältyy pääasiallisesti 1600- ja 1700-lukujen renovoituihin tuomiokirjoihin. Myös konseptituomiokirjoja on säilynyt 1720-luvulta alkaen, ja niiden ensimmäisiin vuosikertoihin sisältyy tietoja, jotka renovoiduista laitoksista puuttuvat (vrt. s. 545). Muilta osin kon- septituomiokirjat ovat yleensä renovoitujen kanssa identtisiä, mutta joissa- kin yksittäistapauksissa vastoin yleistä käsitystä jälkimmäisiä puutteel- lisempia. Isonjaon toimeenpanoa koskevat oikeudelliset selvitykset sisältyvät maan- jako-oikeuksien pöytäkirjoihin, joista pääosa on Valtionarkistossa. Niihin liittyvät kartat ja laaja asiakirja-aineisto ovat kuitenkin Maanmittaushalli- tuksen ja Kymenläänin maanmittauskonttorin arkistoissa. Lisäksi useita karttoja on revisio-oikeuden kokoelmissa Ruotsin Riksarkivissa. Itse kartoista on saatu valokuvajäljennökset Valtionarkistoon, mutta karttoihin liittyviä akteja 529 ei ole kuvattu. Näihin revisio-oikeuden akteihin sisältyy runsaasti Lyöttilää ja §en naapurikyliä koskevaa aineistoa, jota ei ole muualta saatavissa. Lyöttilän isoonjakoon liittyviä papereita on myös Kymcnkartanonläänin lääninkanslian asiakirjakokoelmissa Mikkelin maakunta-arkistossa. Kokonais- kuvan saaminen useihin arkistoihin jakaantuneesta Lyöttilän isojakoprosessin aineistosta onkin sen vuoksi ollut erityisen työlästä. Tärkeimmät käyttämämme kameraaliset lähteet ovat toisaalta vuodesta 1539 alkavat maakirjat eli kruunun vuotuisen pääveron nominaaliluettelot sekä toisaalta 1630-luvulta alkavat henkikirjat. Näitä täydentävät kirkolli- seen verotukseen liittyvät lehmäverovoi- ja kymmenysluettelot, apuveroja koskevat kylvö- ja karjaveroluettelot, eräät 1600-luvun väenottoluettelot sekä hopeavero- ja hjonelags-luettelot. Arvokkaita lisätietoja sisältyy myös rästi- luetteloihin ja erityisesti Akseli Leijonhufvudin maantarkastukseen (1589), Juhana Ottenpojan autiotarkastukseen (1607) sekä reduktiomaakir joihin. Talokohtaiset tutkimukset, erityisesti talojen yhdistyminen ja jakaantuminen sekä isännän vaihtuminen ovat riittävällä varmuudella selvinneet vasta ver- taamalla näitä lähteitä toisiinsa. Samalla ovat paljastuneet satunnaiset kirju- reiden tekemät nimivirheet. Eräitä Lyöttilää sivuavia hallinnollisia asiakirjoja olemme löytäneet myös Porvoon tuomiokapitulin kirjeistä (vrt. s. 559) sekä kamarikollegion kirjeistä Ruotsin Riksarkivissa (vrt. s. 620). Käyttämistämme yksityisistä kameraalisista lähteistä tärkeimpiä ovat Arvid Henrikinpoika Tavastin tilikirjat vuosilta 1571 —1597. 13 Niihin sisäl- tyy Lyöttilää koskevia, verottajalta salattuja tietoja, joita ei muualta ole saatavissa (vrt. s. 540 ja 541). 11. Asutuksen yleiskehitys Kaakkois-Hämeessä keskiajan lopulla Kruunun verohallinto järjestettiin Suomessa 1400-luvun ensimmäisinä vuosina ns. hallintopitäjittäin, jotka tasattiin kollektiivisen verotuksen takia yhtä suuriksi. Hämeeseen muodostetut pitäjät olivat 40-koukkuisia ja jakaan- tuivat neljään 10-koukkuiseen neljänneskuntaan. Kun vuonna 1436 määrät- tiin, että rälssi oli poistettava veronalaisen maan joukosta, hallintojakoa oli uusittava, jotta neljänneskunnat olisivat jälleen keskenään samankokoisia. Tämän jälkeen ei tiedetä kruunun antaneen määräyksiä, jotka olisivat koske- neet hallinnon muuttamista, vaan 1500-luvun lähteistä paljastuu yleensä tämä 1400-luvun pitäjä- ja neljänneskuntajako. Kun laskee maakirjoista poistetun rälssin vuotuistilitysten ja maakirjojen ilmoittaman koukkusumman, pitäjät osoittautuvat 40-koukkuisen järjestelmän mukaisiksi. 1 Hollolan kihlakunta muodostaa kuitenkin poikkeuksen Hämeen yleisestä pitäjäjaosta, sillä sen hallintopitäjät eivät ole 1500-luvun lähteissä tasai- sesti 40-koukkuisia, vaikka ottaisi huomioon rälssinkin. Vanhimman maa- kirjan mukaan Kaakkois-Hämeessä oli Hollolan, Tennilän ja Asikkalan hal- lintopitäjät ja itsenäisinä mihinkään pitäjään kuulumattomina Ruuhijärven 530 ja Elimäen neljänneskunnat; koukkujen summa oli noin 140.2 Tämä tilanne selittyy sillä, että alueella oli tapahtunut 1400-luvun verojärjestelyjen jälkeen uudisasutusta, mistä aiheutui myöhemmin 1500-luvulla myös uuden hallinto- pitäjän eli Uudenkylän perustaminen. Kun neljänneskunta oli veronmaksuyhteisö, joka vastasi kollektiivisesti huomattavasta osasta kruunun kantamia veroja, oli luonnollista paitsi neljän- neskuntien alkuperäinen tasaaminen yhtä suuriksi myös se, että tällainen veron- maksajakunta oli maantieteellisesti yhtenäinen, naapurikylistä muodostunut. Tällaisia neljänneskunnat olivatkin muualla Hämeessä paitsi läänin kaak- koisrajalla, jossa lähikylät eivät kuuluneet aina samaan neljänneskuntaan vaan jakaantuivat seuraavasti: Asikkalan hallintopitäjän ja Ruuhijärven neljänneskunnan kaakkoispuoli- nen alue, jossa Lyöttilä sijaitsi, kuului Hollolan kylien vaikutuspiiriin, ja tänne muodostui Hollolan hallintopitäjän Artjärven neljänneskunta (kuva 1). Kes- kellä tätä vyöhykettä oli Tennilän pitäjän Tennilän neljänneskuntaan kuulu- nut alue, joka käsitti Lyöttilän eteläpuoliset kylät, Niinimäen ja Radansuun. Lyöttilän länsipuolinen Kauramaa ja itäpuolinen Keltti taas luettiin Hollolan Artjärveen. Luoteisesta naapurista Kimolasta ja pohjoisesta Jaalasta osa luettiin Artjärveen, osan kuuluessa Tennilän Käikkälään, osan Ruuhijärveen ja Jaalasta lisäksi osan Lammin hallintopitäjän Kataloisten neljänneskuntaan. 3 Miten tämä hajanaisuus on selitettävissä? Kun neljänneskunta oli talon- poikainen veronmaksajakunta, oli luontevaa, että tietystä kylästä lähtenyt uudisasukas osallistui entisen neljänneskuntansa verokuorman maksamiseen, vaikka käytännössä olisi ollut yksinkertaisempaa liittyä lähimpään neljännes- kuntaan. Näin siis tämä jakaantuneisuus kuvastaa vanhoja omistussuhteita ja paljastaa, mistä suunnasta asutus on mihinkin uudiskylään syntjmyt. Toisaalta tätä sääntöä ei kuitenkaan voi pitää ehdottomana, koska verottajan työnä oli jatkuvasti tasata neljänneskuntia kollektiivisen verotuksen takia yhtä suuriksi. Itse Lyöttilä luettiin vielä Hämeen vanhimmassa maakirjassa vuonna 1539 Hollolan hallintopitäjän Artjärven neljänneskuntaan. Tämän perusteella voisi ainakin pääosan Lyöttilän aluetta olettaa kuuluneen eräkaudella Hollolan kylille. Yllättävää kyllä, tästä ei ole todisteita. Sen sijaan useat asiakirja- lähteet viittaavat eräiden varsin lähekkäin sijainneiden Tennilän kylien erä- kautisiin omistuksiin Lyöttilässä. Niinpä Lyöttilän Toittulanmaan tiedetään kuuluneen Tennilän pitäjän Tennilän neljänneskunnan Korpikylälle (nyk. Hollolassa) ja Maavehmaalle (nyk. Kärkölässä) sekä Laurinmaan Korpikylälle. 4 Lyöttilän keskeinen alue eli Kanta-Lyöttilä sekä Kymijoen länsipuolinen Pyhäniemi taas kuuluivat aivan samalla seudulla olevalle Kurjalan kartanolle, joka sijaitsi Tennilän pitäjän Käikkälän neljänneskunnan Kosken kylässä (nyk. Koski HL, vrt. s. 534 ja 540). Kurjalan kartano oli saanut rälssivapauden kuningas Kaarle Knuutinpojalta 16.8. 1455,5 ja mahdollisesti tämä rälssi on vieläkin vanhempaa perua. Kartanon uskotaan muinoin kuuluneen Kurki- suvulle, joskaan tästä ei ole suoranaisia todisteita. 6 Vuonna 1455 omistajana oli Jöns Pälsinpoika. Rälssiä perustettaessa Kurjalaan on todennäköisesti liitetty useita taloja takamaineen, joista osa oli sijainnut nykyisen Lyöttilän kylän paikalla ja siten joutunut Kurjalan omistukseen. 531 Vanhan Lyöttilän koillisosan eli Pilkanmaan on uskottu keskiajan lopulla kuuluneen Valkealan Oravalalle, joka sijaitsee alueen itäpuolella. Tämä käsitys on perustunut erääseen Bengt Lydikenpoika Djäknin noin vuonnal4sB antaman tuomion virheelliseen tulkintaan. Todellisuudessa myös Pilkan- maa kuului 1400-luvulla Kurjalan kartanolle, ja mahdollisesti sekin oli entisiä Kosken kylän eräkautisia nautinta-alueita (vert. s. 539). Oikeudellisesti Lyöttilä luettiin keskiajan lopulla Hollolan kihlakuntaan ja kirkollisesti Hollolan kirkkopitäjään. Vuodesta 1516 alkaen Lyöttilä luettiin silloin perustettuun litin kirkkopitäjään. 7 Kuva 1. Kaakkois-Hämecn hallinnollinen jako keskiajan lopulla. Lyöttilä kuului Hollolan hallintopitäjän Artjärven neljänneskuntaan. Fig. 1. Administrative division of southeastern Tawastia at the end of the Middle Ages. Lyöttilä was a part of the Artjärvi quarter of Hollola parish. 532 111. Lyötti-sanan alkuperä Lyötti on diftongioitunut muoto laidunta tai karjamaata tarkoittaneesta muinaisruotsin föf-sanasta. Samaa alkuperää oleva appellatiivi esiintyy myös norjan (laid), viron (laut) ja vatjan (laidta) kielissä. Löi on johdettavissa /«fa-verbistä, ja alunperin se on kuvannut viettävää rinnettä (sluttning, lut- ning). Asumukset sijaitsivat muinoin mäkien laella, pellot niiden välittömässä läheisyydessä ja laitumet etäämpänä rinteessä tai notkossa, jota alkuperäinen kantasana kuvasi. Laitumen etäisyys talosta tai kylästä on myöhemmin antanut /öt-sanalle myös takamaata kuvanneen sivumerkityksen. 1 Laidunta tarkoittaneena appellatiivina löt tunnetaan Suomessakin keski- aikaisista asiakirjalähteistä. 2 Suomenruotsin murteissa sana on kuitenkin diftongioitunut muotoon löwt, jota suomalaismurteissa vastaavat tavallisimmin loutti ja louttu. Myös täytti- ja löyify-muotoja on näin syntynyt.3 Ö-vokaalin diftongioituminen yö:ksi on nuorempaa perua ja harvinaisempaa. Erich Schroderuksen Lexicon latino-scondicumi ja Suomenkielen etymologinen sanakirja 5 tosin tuntevat muodon lyötty ja epäilemättä lyötti on tähän rinnas- tettavissa. Tiedot yö-muotojen levinneisyydestä kuitenkin puuttuvat. 8 Lyöttilän kylännimi kirjoitettiin vanhimmissa lähteissä ja vielä pitkään uudella ajalla miltei säännöllisesti ruotsinkielistä kantasanaa vastaaviin muo- toihin Lötilä, Löttilä, Lötele, Lötelä jne. Diftongioitumista esiintyi vain satun- naisesti ja tällöinkin yö: n asemesta öy:ksi (öij). Yö-diftongia (jiö) ja sitä vastaavia iö-muotoja (Lijöttilä, Liötilä jne.) alkoi asiakirjoihin ilmaantua satunnaisesti 1600-luvulla, mutta yleisiksi ne tulivat vasta 1700-luvulla ja vallitsiviksi 1800-luvun jälkipuoliskolla. 7 Yö näyttää siis oikeinkirjoituksessa- kin olleen myöhäissyntyisempi ja kenties myös vaikeammin suomenkieleen sopeutuva. Tämä osaltaan selittänee sen suhteellisen harvinaisuuden. Lyöttilän kylän alue on keskeiseltä osaltaan runsasniittyinen ja kolmelta taholta vesien saartama, helposti aidattavissa ja pedoilta suojatta- vissa. On siis perusteltua olettaa kylän saaneen nimensä muinaisen karja- maan eli lyötin mukaan. Myös Kanta-Lyöttilän rajaojan jatke on aikoi- naan ollut nimeltään Lyötinoja (Loitenoja) 8 . Sen sijaan Kanta-Lyötti- lään Pellinginselästä työntyvä Lautanlahti (nykyisin Lampurinlahti) on ilmeisesti saanut nimensä lautta-asuisesta /67-sanan johdannaisesta. Juuri tämän lahden rantoja ympäröivät laajat niityt, joita lautalla ilmeisesti on tarkoitettu. Lö7-sanasta suoraan johtuneita paikannimiä on Suomesta kerätty parisen- kymmentä. Yleisimpiä ovat L67-asuiset talonnimet. Niitä esiintyy pääasial- lisesti ruotsinkielisellä rannikkoalueella.9 Toisaalta termin lainautuminen suoraan Hämeeseen on ymmärrettävissä, koska Löt on sen Uplannin pikkupi- täjän nimi, josta on tallella »Hämeenkävijäin» (Tafaister) riimukivi. 10 Löytty- asuiset paikannimet ovat edellisiä huomattavasti yleisempiä. Suurin osa niistä on epäilemättä löytää-verbin partisiippeja, mutta joukossa saattaa esiintyä myös suomenruotsin löwt-sanasta johtuneita nimiä. Huomio kiintyy tässä yhteydessä erityisesti kahteen Suomen suurimpaan Löytty-nimiseen niittyalueeseen. Ne sijaitsevat suhteellisen lähellä litin Lyöttilää, toinen 30 km2;n laajuinen Kouvolan ja Viialan rajalla ja toinen 3,4 km2:n laajuinen 533 Elimäellä. Edellisen vanhin tunnettu ortografinen asu Löijtinso (Löytinsuo) on vuodelta 1633 ja viittaa selvästi suomenruotsin /öie^-sanaan,11 kun taas jälkimmäisen vanhin kirjoitusasu, Lijötun nijttu vuodelta 1668 pohjautuu suomalaismurteiden /yö7(y-sanaan, 12 Lyötti(lä j-asuiset paikannimet ovat hyvin harvinaisia. Tähän mennessä kerätyt Suomen nimiarkiston kokoelmat käsittävät Lyöttilän kylännimen lisäksi vain kolme Lyötti (lä taloa (Elimäki, Mäntyharju, Tammela) sekä viisi tämännimistä niittyä, peltoa ja laidunta (Alajärvi, Askola, Huitti- nen, Luumäki, Valkeala). 13 Sukunimenä esiintyvät Lätti, Lööthi, Lötinen, Löyttinen ja Lyötti (»Yoiettu) eräissä keskiaikaisissa lähteissä. Halila arvelee Lyöttilän kylän saaneen ni- mensä sinne muuttaneen miehen, Pietari Lyötin (Peter Lötti) mukaan ja tämän olleen kotoisin Hollolasta.14 Tästä ei kuitenkaan ole suoranaisia todis- teita. Muuan Pietari Löyttinen (Peter Löijtinen) mainitaan Lyöttilän naapurikylässä Kauramaalla vuonna 1460 erään Rautiainen-nimisen perikun- nan maa-alueen rajoja koskevan tuomion toisena osapuolena. 15 Väinö Suomaa samaistaa Pietari Löyttisen Pietari Lyöttiin sekä Rautiaiset erääseen Luukas- nimiseen mieheen, joka vuonna 1458 kiisteli Pietari Lyötin kanssa Lyöttilän alueista. 18 Löyttiseen nähden Suomaan kanta perustuu siihen, että Kaura- maa rajoittuu Lyöttilään Kymijoen länsipuolella ns. Kymentaustanmaalla (vrt. s. 594). Pietari Lyötille vuonna 1458 tuomittu alue ei kuitenkaan sijain- nut Kymijoen länsipuolella (vrt. s. 537). Muutamaa vuotta myöhemmin (1469) Kauramaan Reko Rautiaisen ja erään Pietari Eerikinpojan alueiden rajaksi tuomittiin Selenkangas pää, Laukian meki, Takaioen sw, Humarmeki, Kaitasuo ja Kausi ioen sw.17 Kysymys oli vanhasta Kauramaan ja Niinimäen Sakkilanmaan rajasta, 18 jonka kulkusuunnan Heikki Kokkonen on tulkinnut virheellisesti.19 Sama virhe toistuu litin historia- teoksessa. 20 Mikäli Pietari Eerikinpoikakin on sama henkilö kuin Pietari Lyötti, olisi tämän täytynyt omistaa maata myös Niinimäen Sakkilanraaalla. Pietari Eerikinpoikaa koskevan tuomion epätarkka sanamuoto viittaa kuitenkin sii- hen, että hän, kuten muutkin Reko Rautiaisen vastapuolena samassa tuomiossa esiintyneet henkilöt, olisi ollut Elimäeltä eikä Lyöttilästä. 21 Muuan Lauri Löyttinen (Lars Lötinen, Lars Löytinen) mainitaan Hollolan käräjien lautamiesluetteloissa vuosina 1458—146622 ja Paavali Lyötti (Paulus Lööthi de Portas) eräässä Tammelan kirkosta löydetyssä henkilöluettelossa noin vuodelta 1470.23 Kummankaan mahdollisesta yhtey- destä Lyöttilän kylännimeen ei ole tietoja. Sen sijaan Uudenkylän käräjillä maantarkastusmiehenä vuonna 1474 esiintyneen Mikko Lyötin (Michel Yoletti) voidaan melkoisella varmuudella päätellä olleen Lyöttilän kylästä kotoisin. Tämä käy välillisesti ilmi tarkastusmiesten luettelosta, jossa heille on merkitty sukunimeksi kylännimi tai sen johdannainen (Peter Jaalasi, Michel Yoletti jne.)24 Z,67-sanasta johtuneet sukunimet hävisivät Hämeestä 1500-luvulla syystä, että hallinnollisessa käytännössä talonpoikien sukunimet (ja liikanimet) kor- vattiin Ruotsista saadun esimerkin mukaisesti patronyymeillä. Itä-Suomessa, 534 jossa sukunimet säilyivät, Löyttinen-nimi esiintyi satunnaisesti vielä 1500- ja 1600-lukujen asiakirjalähteissä. 25 Uudelleen talonpoikien sukunimet alkoivat yleistyä Hämeessä vasta 1700- luvulla, talonnimien tultua käyttöön. Tällöin merkittiin Elimäen Hongiston kylässä erään Juhana Juhananpojan sukunimeksi Lyötti (Lötli) 26 Hän asui isoavihaa edeltäneinä vuosina Lu u k a s-nimisestä kantatalosta erote- tussa Lyöttilä -nimisessä talossa. Tämä talo hävisi maarekisteristä ison- jaon toimeenpanon yhteydessä vuonna 1921, jolloin Hongiston kylän vanhat kantatalot yhdessä Kesolan ja Huitelan talojen kanssa yhdistettiin Hongisto- nimiseksi yksinäiseksi maakirjataloksi. 27 Kun myös Pietari Lyötin vastapuolena Hollolan käräjillä vuonna 1458 esiintyi Luukas-niminen mies ja kun Sakkilanmaan omistuksesta kauramaa- laisten kanssa vuosina 1460 ja 1469 kiistelleen Pietari Eerikinpojan fLöytti- nen?) jäljet viittaavat elimäkeläiseen alkuperään, herää kysymys, olisiko Elimäen ja litin Lyöteillä jotakin yhteyttä keskenään. IV. Vanhan Lyöttilän asuttaminen 1. Kurjalan eräkautinen vanha jako 1458—1465 a. K anta-Lyöttilä Hollolan syyskäräjillä 13.10. 1458 Pietari Lyötille tuomitun alueen rajat olivat seuraavat: Vraj o k i och Vrajdrfwi, R a j a o i a, Netk e m e iärw i, nedh med ddn, Saapaslaaxi T allwitie twert öfver en Masa till Lautanlaaxi och sedan vtt med Kij m i n intill Vraj o k i i gen. Tuomion toisena osapuolena esiintynyt Luukas-niminen mies tuomittiin 3 mk:n sakkoon kateudesta Pietaria kohtaan tämän saavuttamien rajojen vuoksi. 1 Pietari Lyötin alue tuli aikanaan käsittämään pääosan Lyöttilän kanta- kylän peltoaluetta ja sikopiiriä, joten on paikallaan nimittää sitä Kanta- Lyöttiläksi. Kanta-Lyöttilän rajatuomio on myöhemmin vahvistettu Hans Djäknin kihlakunnantuomiolla 14.10. 14642 ja Herman Flemingin laamannintuomiolla 1.3. 1580.3 Sitä sivuavat myös Eerik Flemingin laamannintuomio 31.1. 535 15384 ja Sten Fincken kihlakunnantuomio 1595 (s.d.) 5 Viimeksi mainitun konseptikappale on säilynyt lähes täydellisenä ja on sisällöltään seuraavanlai- nen;*) (1) Kom för rätta lötti(lä boar)** . . . rog . . . (the)sse Efter S(krefne) som med wälbördig Man Steen Fincke till Pepot, befallningsman opd Tauastehus och Johan (Hin)derson heredzfougte i Hollola häredhe haffue warid opd en Sijn och ransahan Matlz Persson Jala, Lasz Arfuedson Vehmas, Hindrich Arfuedson Kimola, Hindrech Stafanson Seijchtis, Lasz Larson Kimole, Johan Morthenson, Nijbij, emilian Arfued Hinderson Tauast tili Curiala om then frelse iorden Löttile boar bruke af Kuriala gamble skifte effter som Her Erich Flemings lagmans doom wijdare förmäler. Sd at thet är aff Curiala gärdh wtskifft för en tredie deell och sedan ther af wlgöre skallen tili förhenemde Curiala och inge annorstedz. (2) Sd är thez befunnit, att Löttele boar tilkommer the ägor som äro innan för tesse efterskrefne rdär, förste säsom Hans Diekens häredshöfdinge bref daterad 1464 förmäler, hwilken Herman Fleming med sin lagmans doom stadfästadh dateradh then 1 Martij anno etc. 1580. Förste huffud rad U r a j o k i, Uraierfui, Pai u n oij a, Netk e m ä ferff ui uidh med dän, Sapaslaxi, T aliu i tie lwärt öffuer en md s a tili Lautalaxi och sedan uth med K i j m m e n tili Uraierffui igen (3) Och hued ägor ther utan förhenemde rdär är ther N. M arianiemi udd thett kommer Curiala tili som dthskilies med thesse förhenemde rär S afasiaksi, Taluille tuärt öfver en md s a tili Lautalaxi. (4) Sosom och Curiala tilkommer N ijlkijm ä dä n them icke igenom then ään komme opd landet ulan allene hruke fijskeridh sosom af aider waridh haffuer obehindrett. *) Kappalejako, -numerointi ja harvennukset kirjoittajien. **) Alkuperäinen teksti on tältä kohdalta palanut. 536 (5) Me« för M arianiemi u d som räme utskillier, hafuer Löttele hoar loffuedh ärligen utgöre och skatte ther aff tili Curiala rogh och korn 2 Ij2 pundh med sadan förord ther the icke ärligen same skatt utgöre, sd shall Arfued Hinderszon hafue macht att hegime förbenemde Marianiemi sitt frälse them ifron och gifue then i voäldh sosom honom ärligen ulgör then rättighet honom medh rätte tillkommer och dömdes af Steen Fincke. Kuva 2. Sten Fincken kihlakunnantuomio 1595, jolla vahvistettiin Kurjalan ja lyöttiläläisten välinen Marjaniemen vuokrasopimus. (VA 4334a:26.) Fig. 2. District court verdict by Sten Fincke, 1595, confirming the rent contract for Marjaniemi between Kurjala and Lyöttilä. 537 Tässä tuomiossa olivat siis osapuolina lyöttiläläiset ja Kurjalan kartano. Kysymys oli sen rälssimaan (Marjaniemen) rajantarkastuksesta, jonka Kurjalan kartano oli Eerik Flemingin laamannintuomiolla (31.1. 1538) vuokrannut lyöttiläläisille ja joka käsitti kolmannen osan Kurjalan vanhasta jaosta (gamble skifle) (1). Hans Djeknin 1464 tuomitsemat (Kanta-Lyöttilän) rajat toistettiin »sellaisina kuin Herman Fleming oli ne laamannintuomiolla 1580 vahvistanut» (2). Rajapaikkojen nimet olivat muutoin samat kuin vuonna 1458 paitsi Rajaoiasta. käytettiin nimeä Paiunoia. Rajaosuus Saapaslahdesta Lautanlahteen erotti Marjaniemen, joka kuului Kurjalalle (3). Lisäksi Kurjala lupasi olla tulematta Nytkimenojan yli muutoin kuin kalaan, kuten vanhas- taan on ollut (4). Lopuksi määriteltiin Marjaniemen vuokraehdot (5). Tuo- mion sanamuodosta on pääteltävissä, että Kanta-Lyöttilä oli erotettu Kurjalan entisistä erämaista (Kurjala lupasi olla tulematta Nytkimenojan yli Kanta-Lyöttilän puolelle muutoin kuin kalaan, kuten vanhastaan on ollut). että Kurjalalle kuului Kanta-Lyöttilän erottamisen jälkeen vielä kolme »osaa» vanhasta jaosta, että yksi näistä »osista», M a r j a n i e m i, käsitti Kanta-Lyöttilän pohjois- puolisen niemen ja oli vuokrattu lyöttiläläisille (vrt. s. 538), että toisen Kurjalan haltuun jääneistä kolmesta »osasta» on täytynyt sijaita Nytkimenojan takana, siis Kanta-Lyöttilän itäpuolella eli nykyisessä Pilkanmaassa (vrt. s. 539) ja että kolmannella Kurjalan haltuun jääneistä »osista» ei todennäköisesti ollut yhteistä maarajaa Kanta-Lyöttilän kanssa (koska sen rajoihin ei viitattu). Eräiden muiden lähteiden perusteella on pääteltävissä, että kolmas Kurja- lan hallussa olleista »osista» sijaitsi Kymijoen länsirannalla nykyisen Kymen- taustan pohjoisosassa ja oli nimeltään Pyhäniemi (vrt. s. 540). Kanta-Lyöttilän rajatuomiot eivät olleet käytettävissä 1700-luvun lo- pulla, jolloin Lyöttilän ja sen sikopiirin rajat tarkistettiin isoajakoa varten. Alkuperäisten rajapaikkojen sijaintia ei tiettävästi ole muissakaan yhteyk- sissä myöhemmin tarkistettu. Ne ovat kuitenkin vielä helposti paikallistetta- vissa. Vrajoki tarkoitti epäilemättä nykyistä Kupparinojaa, joka yhdistää Kymijoen Urajärveen ja Rajaoia eli Paiunoia Matkuslammesta Urajärven Yltiönlahteen laskevaa Yltiönojaa (nykyisin Muuroja). Netkeme iärwi on myöhemmin saanut nimekseen Kollinlampi eli Lamminjärvi (padottu ja kui- vattu vuonna 1968). Täältä Pyhäjärveen johtanut Nijtkijmä ään tunnetaan nykyisin nimeltä Kohinoja. Saapaslaaxi puolestaan on säilyttänyt alkuperäi- sen nimensä. Suomenkielen asuisena se kirjoitetaan nykyisin muotoon Saa- paslahti eli Saapalahti. Täältä alkanut Tallwitie on tilustienä edelleen ole- massa. Rajapaikkana mainittu en Mäsä tunnetaan nykyisin nimellä Sonnan- suo eli Sontasuo. 8 Lautanlaaxin nimi on jo hävinnyt käytöstä, mutta esiintyi vielä suomenkielisessä asussa Lautanlahti M. G. Fillmerin piirtämässä kar- tassa vuonna 1748—1749. 7 Nykyisin sitä nimitetään Lampurinlahdeksi. 538 b. Marjaniemi Marjaniemi oli yksi Kanta-Lyöttilän erottamisen jälkeen Kurjalan omis- tukseen jääneistä kolmesta »osasta». Se käsitti Kanta-Lyöttilän pohjoispuolella olevan niemen Saapaslahden—Lautanlahden rajaan saakka. Lännessä Marja- niemi rajoittui Pellinginselkään, pohjoisessa Hiidensalmeen (Tyynivesi) ja idässä Pyhäjärveen. Kurjalan Jöns Mikkelinpoika vuokrasi Marjaniemen lyöttiläläisille Eerik Flemingin vahvistamalla laamannintuomiolla 31.1. 1538. Vuokrasopimus uusittiin Herman Flemingin vahvistamalla laamannintuomiolla 1.3. 1580, jolloin Kurjalan omistajana oli Arvid Henrikinpoika Tavast. Vuokrasopimuk- seen liitettiin tällöin ehto, että elleivät lyöttiläläiset maksa sovittua vuokraa (stadga), Kurjalalla on oikeus antaa Marjaniemi sille, joka sitoutuu maksa- maan tuomiossa vahvistetun vuokran. Kurjala siis pidätti itselleen oikeuden perustaa Marjaniemeen rälssitila ja ottaa tilalle lampuoti. 1 Toisen kerran Marjaniemen vuokrasopimus uusittiin vuonna 1595 Sten Fincken vahvistamalla kihlakunnantuomiolla. Tällöin vuokran suuruudeksi määrättiin 2 1/2 puntaa ruista ja ohraa. Tietoja Marjaniemen vuokran perimisestä on säilynyt Arvid Tavastin tili- kirjoissa vuosilta 1571 —1598. 2 Vuokra maksettiin 1570- ja 1580-luvuilla ohrana vuosittain 5 karpiota ja rahana vuosittain l 1/2 mk. Vuonna 1571 vuokran suorittajaksi merkittiin Lyöttilän Maunu (Mons i Löltele), ilmeisesti- kin Lyöttilän Maunu Pekanpoika, yksi maamme sen ajan varakkaimpia talon- poikia. 3 Vuosina 1593—1596 Marjaniemen vuokra maksettiin kalana, josta »tyn- nyrikalaa» 24 3/4 tynnyriä ja muuta kalaa kuivattua haukea, lahnaa sekä ahvenia ja särkiä yhteensä 14 1/2—l9 leiviskää. Vuokrasopimusta oli siis tällä välin muutettu, mahdollisesti vuoden 1580 tuomion perusteella. Vuonna 1596 Kurjalan tileihin ilmaantui myös aitta (visthus), ja täältä Kurja- lalle oli toimitettu ruista 11/2 puntaa ja ohraa 4 1/2 pannia eli yhteensä lähes vuoden 1595 vuokrasopimuksessa ilmoitettu määrä viljaa. Lisäksi »sepän» ilmoitettiin toimittaneen Kurjalaan 2 leiviskää rautaa (= rikastettua järvimalmia). Arvid Tavast ja hänen poikansa livar Tavasi teloitettiin poliittisen oikeu- denkäynnin jälkeen vuonna 1599 ja samalla heidän omaisuutensa, mm. Kurjala, tuomittiin kruunulle menetetyksi. Tähän päättyivät myös Marjaniemeä koskevat asiakirjalähteet lähes kahden vuosisadan ajaksi. Arvid Tavastin leski, Margareta Martintytär sai tosin jo vuonna 1601 Kaarle IX:n päätöksellä Kurjalan takaisin haltuunsa sillä perusteella, että hän oli aikanaan perinyt sen isältään Martti Jönsinpojalta. 4 Leski Margaretan kuoltua suoritetussa perinnönjaossa vuonna 1617 Kurjalan sai haltuunsa Sten livarinpoika Tavast. 5 Hänen aikanaan toteutettiin Lyöttilässä Kurjalan omistusten uudelleen jär- jestely, jonka yhteydessä Marjaniemi luovutettiin lyöttiläläisille (vrt. s. 541). Tämä merkitsi samalla Marjaniemen liittämistä Kanta-Lyöttilän sarkaja- koon ja Lyöttilän sikopiirin laajenemista pohjoiseen. Muistona Marjaniemen nimestä on enää jäljellä samanniminen pientila sen (talvi)tien varrella, joka Kanta-Lyöttilän alkuperäisessä rajatuomiossa mainittiin. 539 c. Pilkanmaa Toinen Kanta-Lyöttilän erottamisen jälkeen Kurjalan haltuun jääneistä «osista» oli nimeltään Pilkanmaa. Se sijaitsi Kanta-Lyöttilän koillis- puolella, Nytkimenjoen takana. Pilkanmaan kuuluminen Kurjalalle käy välillisesti ilmi Hans Djäknin vuonna 1464 vahvistamasta Kanta-Lyöttilän rajatuomiosta, jonka mukaan Kurjala ei tule Nytkimenjoen yli maalle (lyöt- tiläläisten puolelle) muutoin kuin kalaan, kuten esteettä vanhastaan on ollut.1 Historiantutkijain tähänastisen käsityksen mukaan Pilkanmaa olisi 1400-luvulla kuulu- nut Oravalalle. 2 Tämä käsitys on perustunut erääseen Bengt Lydikenpoika Djäknin noin vuonna 1458 antaman tuomion virheelliseen tulkintaan. Kyseisessä tuomiossa myönnettiin oravalalaisille oikeus opä del fiskewatn som ligger ofwan Kymmene elfen opd Tawast sidan, under före(nembde) Pilkanma land och skill fiskewatnet ifrän landet . 3 Siis oikeus myönnettiin vain siihen Kymijoessa olevaan kalaveteen, joka on erottanut »kalaveden» maasta, eikä suinkaan Pilkanmaan maa-alueeseen. Epäselväksi tosin jää, minkä »kalaveden» tämä kyseinen kalavesi on maasta erottanut. Tältä osin tuomion sisältö kävisi helpommin ymmärrettäväksi, jos siinä puhuttaisiin Kalasaaresta, jonka kalavesi maasta erottaa. Kymijoessa on nimittäin Oravalan ja Pilkanmaan välillä saari nykyiseltä nimeltään Hovinsaari jonka Pilkanmaan puo- leisen kalaveden nautintaoikeus nähtävästi oli Bengt Lydikenpoika Djäknin tuomiolla myönnetty oravalalaisille (vrt. s. 583). Lyöttiläläisten haltuun Pilkanmaan on täytynyt joutua ennen 1500-luvun puoliväliä. Lyöttiläläiset näet myivät Pilkanmaan oravalalaisille Björn Klaun- pojan ja Kustaa Fincken vahvistamilla kihlakunnantuomioilla. Näiden tuomi- oiden päivämäärät eivät ole tiedossa, mutta Björn Klaunpojan tiedetään kuol- leen vuonna 1551 ja Kustaa Fincken vuonna 1566. Näin ollen myynnin on täyty- nyt tapahtua viimeistään vuonna 1551 ja Pilkanmaan lyöttiläläisten haltuun jou- tumisen vieläkin aikaisemmin, samassa yhteydessä vuonna 1538,kun Kurjala Ee- rik Flemingin laamannintuomiolla vuokrasi Marjaniemen lyöttiläläisille. Brocma- nin mukaan tässä laamannintuomiossa olisikin puhuttu takamaasta ja kalavedes- tä, joka lyöttiläläisten oli pitänyt saada (skolat haft) Kurjalalta. 4 Olettamus- ten varaan jää, olisiko näiden järjestelyjen tarkoituksena ollut kompensaation myöntäminen lyöttiläläisille jonkin toisen alueen menetyksen johdosta. Pilkanmaan alkuperäiset rajat selviävät Lasse Torstenssonin Oravalassa 10.2. 1579 päiväämästä laamannintuomiosta seuraavasti: 5 »Saavuttuani Oravalan kylään he (oravalalaiset) ojensivat minulle kaksi kihlakunnantuomiota, joista toisen oli antanut Kustaa Fincke ja toisen Björn Klaunpoika ja joissa kerrottiin, että lyöttiläläiset (the af Löttilä) olivat myy- neet ja laillisella kaupalla luovuttaneet oravalalaisille ja kaikille heidän perilli- silleen kappaleen takamaata nimeltä Pil k a n m a( a) täyttä maksua vas- taan, kuten sama(t) kihlakunnantuomio(t) selvästi mainitsevat, ja tämä Pilkanmaan takamaa sijaitsee seuraavien rajojen sisällä: Alimajne n N i j t k u n Ojansuu, sd uth med elfen Melasn i e mj Ud d, och ut med udden tili Palosarj thedan tili Raijasoo, Paskaj erf rv en Perse, sä uth med sammu back till Alimainen N ijttkai men Ojansuu.» 540 Näiden rajapaikkojen sijainti tarkistettiin isonjaon yhteydessä vuosina 1782—1787. 6 Nytkimenojan pilkanmaalaiset väittivät tarkoittaneen Nytkimenjokea (Kohinoja), siis Ny tkimenjärven (Kollinlampi) luoteisosasta Pyhäjärveen virtaavaa Kanta-Lyöttilän rajajokea. Lyöttiläläiset puoles- taan väittivät Nytkimenojan tarkoittaneen Kollinlammen koillisosasta Pyhä- järveen laskevaa ojaa. Sittemmin lyöttiläläiset luopuivat vaatimuksestaan. Heidän esittämänsä kannan ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla väärä, sillä Kollinlammen luoteisosasta Pyhäjärveen laskeva oja osuu edellisen ja seuraavan rajapaikan väliselle suoralle linjalle. Tähän seikkaan kiinnittivät huomiota myös jaalalaiset vuonna 1702 väittäessään, ettei Pyhäjärvessä oleva Salonsaari mahdu Lasse Torstenssonin tuomiossa lueteltujen rajapaikkojen sisälle.7 Järjestyksessä seuraava rajapaikka, Nielasniemi (Melasniemj Udd) sijaitsi Pyhäjärven Nielassaaressa ja tunnetaan nykyisin nimellä Nielasnenä. Se oli Pilkanmaan pohjoisin rajapaikka. Palosaari tunnetaan nykyisin nimellä Palomäki ja sijaitsee Kymijoen länsirannalla, Voikkaan- eli Kyöperi- länkosken yläpuolella muodostaen Pilkanmaan koillisen rajakulman. Täältä raja kääntyi länteen kohti Rajasuota, joka on pienehkö suonsilmäke Palosaaren ja Paskajärvenperseen välillä. Viimeksi mainittu muo- dosti Pilkanmaan lounaisen rajakulman. Paskajärvenperseen tarkasta sijainnista kiisteltiin isonjaon yhteydessä pit- kään. Lyöttiläläiset väittivät Paskajärvenperseen tarkoittaneen Paskalammis- ta Nytkimenjärveen eli Kollinlampeen laskevan joen (ojan) suuaukkoa Nytki- menjärven pohjoispuolella. Pilkanmaalaiset puolestaan väittivät Paskajärven- perseen sijainneen etelästä Paskajärveen laskevan Paskaojan läntisen sivu- haaran, Kontinperänojan suussa. Lopulta osapuolet sopivat Paskajärvenper- seen paikaksi Paskajärvestä kaakkoon työntyvän poukaman (vrt. s. 612).8 Lyöttiläläisten myydessä Pilkanmaan oravalalaisille se oli ilmeisesti asumaton, koska sitä nimitettiin takamaaksi (utmark) . Oletettavasti alue on myös Kurjalan omistuksessa ollut asumaton. Pilkanmaan nimi viittaa iki- vanhaan eräkautiseen käytäntöön, jonka mukaan eräalueiden eli »erämaiden» rajoja merkittiin puiden kylkeen veistetyin pilkoin. d. Pyhäniemi ja Vitsakorpi Kolmas Kanta-Lyöttilän erottamisen jälkeen Kurjalan haltuun jääneistä »osista» sijaitsi Pellinginselän länsipuolella, nykyisen Kymentaan kylän pohjois- osassa. Tänne Kurjala perusti lampuotitilan, josta Arvid Tavastin tileissä käytettiin vuonna 1582 nimeä Pyhäjoenkylä (Pijhe Joki bij) ja vuosina 1583 1584 Pyhäniemenkylä (Pijhäniemj bij). 1 Tilikirjan margi- naaliin on merkitty tilan sijainneen lähellä Lyöttilän kylää. Nimensä perus- teella se voidaan paikantaa Pyhäjoen (nykyisin Mäyräoja) varrelle tai Pyhä- joen suun ja Sammallahden väliselle alueelle (niemelle). Myös Hiidensaari saat- taa tulla kysymykseen, sillä sekin on itse asiassa niemi eikä saari ja liittyy juuri tähän alueeseen. Pyhäniemen tila maksoi Karjalalle veroa (räntä) vuonna 1583 ruista 41/2 pannia, ohraa 5 1/2 pannia ja kauraa 4 1/2 pannia sekä vuonna 1584 ruista ja 541 ohraa 4 pannia ja kauraa 2 pannia ja lisäksi kinkeriveron. Sen sijaan lehmä- verovoita, villaa, kyydityksiä ja päivätöitä tilan ei tarvinnut maksaa. Talossa ei ilmeisestikään ollut karjaa, vaan kysymys oli tilapäisluontoisesta, tosin vilja veron määrästä päätellen erittäin laajamittaisesta kaskiviljelystä. Pyhäniemen lampuotina oli Pekka Laurinpoika. Hänen nimensä jälkeen on tilikirjaan merkitty ibm. bedde i Kimola. Tämä lienee tulkittavissa siten, että Pekka Laurinpoika asui Kimolassa ja oletettavasti maksoi paitsi Pyhä- niemen verot myös erään Kurjalalle kuuluneen Kimolan talon verot. Vuoden 1584 jälkeen Pyhäniemi hävisi Tavastin tileistä, mutta ilmaantui tilikirjaan uudelleen vuonna 1597. Tällä kertaa sen nimeksi oli merkitty Pijhäjoen su. Mahdollisesti talo oli hylätty ensimmäisten kaskien tultua käy- tetyksi, mutta otettu myöhemmin uudelleen viljelykseen. Kruunun tileihin Pyhäniemeä ei merkitty, joten Tavast ilmeisesti säläsi tämän tilan verottajalta. Vuosina 1593—1597 Tavastin tileihin ilmaantui toinen lampuotitila, jota nimitettiin Vitsakorvenkyläksi (Wittzi Korpj hij). Talon lampuotina oli Paavo Klemetinpoika. Vuonna 1593 hänen sanottiin maksaneen Kurja!alle veroa (stadga) jo viiden vuoden aikana lampuotivoudin kanssa tehdyn sopi- muksen nojalla. Talossa oli myös karjaa ja talli, sekin viisi vuotta aikaisemmin rakennettu. Vuotuisen viljaveron suuruus oli 4 karpiota ruista, ohraa ja kau- raa. Voita maksettiin vuosittain 2 1/2 3 1/2 leiviskää, villaa 4 naulaa sekä 1 lammas. Tavastin tilikirjaan on merkitty myös Vitsakorven inventaario, joka siis kuului isännälle eikä lampuodille. Sen mukaan talossa oli vuonna 1594 4 lehmää, 1 hieho, 1/2 mullikkaa, 4 lammasta, 2 vuohta ja 1 tamma. Kylvön suuruus oli 3 karpiota ruista, ohraa ja kauraa. Kysymys oli ilmeisesti olosuh- teisiin sopeutetusta vanhan rälssin mukaisesta lampuotiverosta. Tallin nimen- omainen mainitseminen tilikirjassa osoittaa, että täällä oli hevossiittola, kuten seuraavan vuosisadan suurläänityksillä. 2 Läpimitaltaan talli oli 6 syltä eli lähes 11 metriä. Vitsakorven talon perustamisen voidaan katsoa merkinneen Kurjalan py- syvän rälssitilan syntymistä Lyöttilään. Tosin sitäkään ei vielä 1500-luvulla merkitty kruunun tileihin. Tila sijaitsi Pyhäniemeä etelämpänä, nykyisen Sipikoiviston alueella, Pellinginselän länsirannalla. Talon tontti oli nykyisen Aution talon länsipuolella (kuva 4). Rakennusten raunioista on osa vielä jäljellä, samoin kaivo nimeltä T avastintallinlähle. Kruunun tileihin Kurjalan rälssitilan lampuoti merkittiin ensimmäisen kerran vuonna 1609 ja kymmenysveroluetteloon vuonna 1612. Tilan nimeä ei näissä luetteloissa mainittu, mutta kysymys oli ilmeisesti Vitsakorvesta. Lampuotina oli siihen aikaan Lauri Klemetinpoika. Häntä seurasi vuosina 1617—1618 Martti Klemetinpoika. 3 Kurjalan kartano, joka vuonna 1601 oli siirtynyt leski Margaretan nimiin, periytyi vuonna 1617 Sten livarinpoika Tavastille (vrt. s. 538). Tämä toteutti Lyöttilässä sijainneiden Kurjalan omistusten uudelleen järjestelyn. Sen yhtey- dessä Vitsakorventalo siirrettiin Kanta-Lyöttilän alueelle ja liitettiin Lyötti- län sarkajakoon.4 Syynä siirtoon oli mahdollisesti se, että yksinäiselle talolle laitumien aitaaminen tuli liian raskaaksi. Kantakylän alueelle siirretty rälssi- tila merkittiin Lyöttilän karja- ja kylvöveroluetteloon vuodesta 1622 alkaen 542 Kuva 3. Verottajalta salattujen Kurjalan lampuotitalojen tilejä Lyöttilästä 1500-luvulta, a) Pijhe Joki bij (1583); b) Pijheniemi bij (1584); c) Wittzi Korpi bij (1593). Pig. 3. Accounts of the secret farms held by K Urjala in Lyöttilä in the 16th century, a) Pyhäjoki (1583)', b) Pyhäniemi (1584)', c) Vitsakorpi (1593). 543 ja maakirjaan vuodesta 1625 alkaen. 5 Siirron on näin ollen täytynyt tapahtua vuosien 1618 ja 1622 välisenä aikana. Sarkajakojärjestetyissä Kurjala luovutti Marjaniemen Lyöttilän kylän yhteisomistukseen, mutta piti Pyhäniemen ja Vitsakorven yksityisinä taka- mainaan. Mitään Kurjalalle yksityisesti kuuluvia omistuksia ei näet Marja- niemessä enää ollut 1600-luvulla eikä sen jälkeenkään. Sen sijaan Pyhäniemen alue oli Kurjalan yksityisessä omistuksessa ainakin vielä 1600-luvun lopussa6 ja Vitsakorven (Aution) alue vielä 1700-luvulla aina isoonjakoon saakka7 . Tiedot Pyhäniemen ja Vitsakorven rajoista ovat puutteelliset ja perustuvat pääasiallisesti Lyöttilän ja Kimolan välisiä niittyriitoja koskeviin oikeudellisiin selvityksiin. Vuonna 1695 lyöttiläläiset esittivät Uudenkylän käräjillä Hans Djäknin kihlakunnantuomion 1465, jonka mukaan koko kylän eikä yksin Kur- jalan omistusten tuli sijaita ibland andra rää innom Pij h enkoskj och Sam m allachdenpohia Samalla lyöttiläläiset ilmoittivat, että Pyhäkosken ja Sammallahdenpohjan välinen alue on rälssimaata (Kurjalalle kuuluvaa), mutta muu maa kuuluu kylälle yhteisesti. 8 Lyöttiläläiset vaativat nyt Kimolan vastaisen länsi- rajansa ulottamista Taasianvuoresta eli Taasianvuolteesta (nykyisin Taasin- mäki) Sammallahdenpohjaan. Vaatimuksensa tueksi he vetosivat Henrik Uaavidinpojan laamannintuomioon 1683, jolla lyöttiläläisten Kauramaan vastaiseksi länsirajaksi oli hyväksytty Lehmäkallion Taasianvuoren linja kauramaalaisten vaatiman Lehmäkallion —Pyhäkosken linjan asemesta (vrt. s. 596). Näin olisi syntynyt yhtenäinen rajalinja Lehmäkallio—Taasianvuori Sammallahdenpohj a. Lehmäkallio on vielä nykyisinkin Lyöttilän länsirajan eteläinen ja Sammal- lahdenpohja pohjoinen päätepiste. Sen sijaan Taasianvuoren (Taasianvuolet) raja- paikka hylättiin isossajaossa (vrt. s. 616) ja Pyhäkosken sijaintia ei ole tunnettu. Kimolalaiset kiistivät vuonna 1695 lyöttiläläisten vaatimuksen sillä perus- teella, että heidän edustajansa ei ollut paikalla silloin, kun Taasianvuoren rajapaikan sijainti määrättiin. Kimolan ratsutilan haltija luutnantti Klaus Ditmar esitti (Lepaan) Sofia Hannuntyttären 4.4. 1643 oikeaksi todistaman jäljennöksen Eerik Akselinpojan (Tott) tuomiosta 1460, jonka mukaan Ki- molan rajat olivat: Suolajoensu, Aittosaa rj, Surikifw j, T asiewuldet. Näistä rajapaikoista Suolajoensuu sijaitsee Jaalan kaakkoiskulmassa Pyhä- järven koillisrannalla. Aittosaaren kimolalaiset väittivät olevan Hijdenkallio (nykyisin Hiidenvuori) -nimisessä paikassa. He eivät kuitenkaan pystyneet todistamaan tätä väitettään oikeaksi eivätkä myöskään esittämään luotetta- vaa selvitystä Suurenkiven sijainnista. Ditmarin tulkinta Eerik Akselinpo- jan tuomiosta olikin todella virheellinen (vrt. s. 549). 544 Kihlakunnanoikeus hylkäsi vuonna 1695 sekä Lyöttilän että Kimolan vaatimukset ja vahvisti Pyhäkosken —Sammallahdenpohjan rajan oikeaksi. Tämä merkitsi sitä, että lyöttiläläisten oli luovuttava valtaamistaan Pyhä- kosken ja Sammallahden niityistä. Kurjalan edustajat pysyttelivät kiistan ulkopuolella. Kimolalaiset vetosivat vuoden 1695 kihlakunnantuomiosta laamannin- oikeuteen. Vuonna 1699 antamassaan välipäätöksessä laamanninoikeus pysytti kihlakunnantuomion toistaiseksi voimassa ja määräsi osapuolet tuomaan to- disteensa laamanninoikeuden punnittaviksi. Nyt puolestaan lyöttiläläiset esit- tivät tyytymättömyytensä ja vetosivat hovioikeuteen.9 Kuva 4. Vitsakorven talon ja »Tavastintallin» tontti Kymentaan Autiossa. Valok. 23.10. 1976. Fig. 4. The site of Vitsakorpi farm house and »Tavasi’s stable » in Autio, Kymentaka. Photo 23.10. 1976. 545 Kiista palautui kuitenkin isonvihan jälkeen kihlakunnanoikeuteen syystä, että venäläisten miehityksen aikana oli silloin nimismiehenä toiminut Lyöt- tilän Tuomas Lyöttelin omankäden oikeudella ottanut Pyhäkosken niityt haltuunsa. Renovoidun tuomiokirjan mukaan hän vaati Uudenkylän kärä- jillä vuonna 1724 Pyhäkosken niittyjä yksinomistukseensa sillä perusteella, että hänen isänsä, Tuomas Yrjänänpoika oli ne ojittanut. 10 Konseptituomio- kirjan mukaan Lyöttelin ilmoitti valtaamansa Pyhäkoskenmaan sijaitsevan alla mainittujen rajojen sisällä 1/4 peninkulman päässä rajasta: Soulaoj an su, Aitio sarj, Tyniwdsj, S urikifw j, T asioworj. Aittosaaren Lyöttelin ilmoitti sijaitsevan Pyhäjärven Salonsaaressa ja tar- koittavan saaren Korpinnenäksi nimitettyä eteläkärkeä. Tyynenveden hän ilmoitti sijaitsevan Aittosaaren ja Suurenkiven välillä.11 Kimolan ratsutilan haltija majuri Magnus Wilhelm Sprengtporten puoles- taan kuvasi rajalinjan seuraavasti: A i t o s a r j bakom den noruth Sahlo Sarj, Tyniwdsj emellan Hitin sarj och Marioniemj; och sd till P y h ä n jo n s u u, sd tili Stora Ste e n pä en hög backa, emellan Pyhänjonsuu och Surj Kifwj är Liötilä boors Eng benämd Wec k o Kor p j] ifrän Surj Kifwj till T asioworj, där emellan är Pyhäkoskj. Nyt siis esitettiin kummankin osapuolen taholta likipitäen samanlainen rajalinja, joka alkoi idässä Suolajoensuusta (tai Salonsaaresta), halkaisi Pyhä- järven itä-länsisuunnassa, eteni sitten itä-länsisuunnassa Marjaniemen ja Hiidensaaren välisen Tyynenveden (nykyisin Hiidensalmi) kautta Pyhäjoen (nykyisin Mäyräoja) suuhun ja jatkui täältä Pyhäjokea pitkin Vehkakor- ven (nykyisin Lero), Suurenkiven ja Pyhäkosken kautta Taasianvuoreen (nykyisin Taasinmäki). Kiistanalaisen Pyhäkosken(maan) paikkakin tuli nyt melko tarkoin määritetyksi. Sen sanottiin sijaitsevan Suurenkiven ja Taa- sianvuoren välillä ja Suurikivi puolestaan sijaitsi Vehkakorven niittyjen ja Pyhäkosken välissä. Tämän perusteella Pyhäkoski on paikannettavissa Veh- kakorvesta (Lero) länteen, Lyöttilän (Kymentaan) nykyisen länsirajan lähelle. Täällä virtaavasta Pyhäjoen (Mäyräoja) latvaosasta käytetään vielä tänä päivänä nimeä Pyhäj oenpuro. Aivan rajan tuntumassa (Paturan ta- lon eteläpuolella) se puhkaisee uomansa syvänä rotkona mahtavan kallion halki (kuva 6). Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö juuri tämä paikka olisi Pyhäkoski, sillä muuta koskea tässä purossa ei ole. Pyhäkoski ja Samraallahdenpohja olivat ilmeisesti Kurjalan kolmannen »osan» eli Pyhäniemen länsirajana. Mutta mikä oli tämän rajan kanssa ristiin 547 546 Kuva 5. Lyöttilä 1500-luvulla. Lyötti,ä in the 16th century. 548 itä-länsisuunnassa kulkeva Suolajoen—Taasianvuoren raja, mihin tuomioon se perustui ja oliko se osaltaan Pyhäniemen etelärajana? Kimolalaisten tässä yhteydessä esittämä viittaus Eerik Akselinpojan raja- tuomioon 1460 on selvästi virheellinen. Tämä käy ilmi Henrik Jaakonpojan laamannintuomiosta, joka annettiin jaalalaisten Taipaletta ja Uimilaa vas- taan käymässä Taipaleenpellonmaan omistusriidassa 25.9. 1648 ja kuului seuraavasti; 12 Sedan uplagde de Jaala boor een afskrift af Herr Erich Axellssons doom book Dat Dni CIIX lijdandes emellan Kijmola och Jaala dher ifran dhee Jaala boor äro först kompne ifrän och äro dhesse rddr som dthskillia samma bvar Kuva 6. Pyhäkoski, eräkautinen rajapaikka Lyöttilän Kymentaan länsirajalla, Valok. 23.10. 1976. Fig. 6. Pyhäkoski, a medieval boundary point on the western border ofLyöttilä, Kymentaka. Photo 23. 10. 1976. 549 S u ola s Joensuu A itosaarj, (- - .) Suren Kif w i Taj s e n wu oi et, Soij d e n Kallio, Raija Joenharju, Pälänmenp ä. Näiden rajapaikkojen sijainnin Henrik Jaakonpoika tulkitsi seuraavasti: »ejter som ojman bennemte bref innehäller Suola Joen s u, som är under Biörnilä och äthskillier Wijborg och Tafmastehus lähn, A it o s ar j, som uthskillier Eren Wesala Hudasjärmj emoth Jaala, Särkijär fm i, äthskillier som ligger i Niskajerfwj mill i fierden dher mille Jalaboor hafma tili Surikifwj som ligger i Karijdrfwj och kallas tili Laukan Kifwj den jagh sielf A:o 1643 dhen 5 Octobris besdgh och Jaala boor, da sielf bekendhe wara utskillian emellan Homila och Fartdoila, dhen nu wärja mille, Tas i a n wuoi et äthskillier Lijötilä, Soij d e n Kallio uthskillier Cauramaa Raija joen Harju Palomenpä, som uthskillier Hardoila och Jaalaboor. Kuva 7. Pyhäjoensuu, Pyhäniemen eräkautinen kaakkoisraja. Valok, 23. 10, 1976. Fig. 7. Pyhäjoensuu, southeastern boundary point of Pyhäniemi. Photo 2}. 10. 1976. 550 Tämä laamannintuomio on säilynyt kihlakunnantuomari Eerik Tigerstedtin oikeaksi todistamana jäljennöksenä Pilkanmaan kartanon arkistossa. Se osoit- taa, että kysymyksessä oli ote Eerik Akselinpojan tuomiokirjasta eikä ni- menomaan hänen itsensä antamasta tuomiosta. Otteessa lueteltiin Kimolan ja Jaalan ympärysrajat, ensin Jaalan rajat vastapäivään Suolajoensuusta al- kaen ja sitten Kimolan rajat myötäpäivään Taasianvuolteesta alkaen. Ilmei- sesti tämä ote oli samasta tuomiosta, jonka jaalalaiset olivat esittäneet jo kolme vuotta aikaisemmin kihlakunnanoikeudelle S. Fru Sophian eli Lepaan Sofia Hannuntyttären 26.10. 1636 oikeaksi todistamana. 13 Rajapaikkoja tuli kummankin kylän osalle neljä. Tosin Jaalan rajoista yksi (Särkijärvi) oli Kuva 8. Vanhin asiakirja, jossa Lyöttilä mainitaan, on ote Eerik Akselinpojan tuomiokirjasta. Otteen epätarkka päiväys »Anno Dni CI IX» tarkoittanee vuotta 1408. (Pilkanmaan kartanon ark.) Fig. 8. The oldest document where Lyöttilä is mentioned is an extract from the verdict book (»doom book») of Erik Axelsson Tott. The incomplete dating »Anno Dni CIIX» probably refers to the year 1408. 551 luultavasti otetta jäljennettäessä tipahtanut pois, mutta Henrik Jaakonpojan tulkinnassa se on mukana. Henrik Jaakonpojan selvitys Eerik Akselinpojan tuomion rajapaikkojen sijainnista perustui ilmeisesti kahteen hänen itse johtamaansa rajatarkas- tukseen, joista toinen on päivätty 5.10. 1643 ja toinen 9.6. 1646.14 Niiden mukaan Aittosaari ja Suurikivi sijaitsivat Jaalan pohjoisosassa, etäällä Lyöt- tilän rajasta. Vain Taasianvuolteen sanottiin rajoittuneen Lyöttilään. Sen varmaa sijaintipaikkaa ei kuitenkaan ole tunnettu. Isonjaon piirirajankäyn- tien yhteydessä 1780-luvulla ilmeni, että Sammallahtea vastapäätä olevaa Kimolanlahden pohjoisrantaa nimitettiin Taasianrannaks i. 15 On to- dennäköistä, että Taasianvuolet tarkoitti tällä paikalla Kimolanlahteen las- kevan joen nykyiseltä nimeltään Vääräoja vuolasta suuaukkoa, joka vielä tänä päivänä on Kimolan rajana. Näin siis Kimolan raja alkoi jo 1400-luvulla Pyhäjärven luoteiskulmasta (Vääräojansuusta eli Taasianvuol- Kuva 9. Lyöttilän pohjoisten naapureiden. Jaalan ja Kimolan rajat. - n ——— Kn k Akselinpojan tuomiokirjaan perustuva raja alilaamanni Henrik Jaakon- pojan tulkinnan mukaan. lsossajaossa 1700-luvun lopulla vahvistettu nykyinen raja. Fig. 9. The boundaries of Jaala and Kimola, the northern neighbours of I.yöttilä. n ■ ' The old boundary based on the verdict book of Erik Axelsson Tott as interpreted by a judge of higher court Henrik Jakobsson. The present boundary based on the revisionary land survey at the end of the 18th century. 552 teestä) samaan tapaan kuin Jaalan raja alkoi Pyhäjärven koilliskulmasta (Suolajoensuusta). Eerik Akselinpojan tuomiokirjaotteen epätäydellisen dateerauksen on myö- hemmin väitetty tarkoittaneen vuotta 1408 eli MCCCCIIX. 16 Vastaavanlai- sia Eerik Akselinpojan tuomiokirjaotteita neljän rajapaikan kylänrajöistä tun netaan muitakin ja niiden vuosiluvuksi on useimmiten ilmoitettu 1408. Mo- net tutkijat ovat epäilleet tämän vuosiluvun luotettavuutta syystä, että Eerik Akselinpoika ei elänyt siihen aikaan. 173 Kun kysymys kuitenkin on nimen- omaan tuomiokirjaotteesta, ei tuomion välttämättä tarvitse ollakaan Eerik Akselinpojan itse antama. 17b Otteen luonne paljastaakin sen olevan huo- mattavasti vanhempaa perua kuin esim. Hans Djäknin 1400-luvun puolivälin jälkeen antamat Lyöttilää koskevat tuomiot, joissa rajapaikat lueteltiin yksi- tyiskohtaisemmin. Myös Kimolan rajan vetäminen suoraan Taasianvuol- teesta Soimakallioon viittaa vanhempaan kauteen, jolloin Kimola (Jaalan- kimola) ei vielä ollut laajentunut lounaassa Kauramaan suuntaan. Lisäksi juuri vuoden 1408 paikkeilla järjestettiin Suomessa kihlakunta- ja hallinto- pitäjäjako, jolloin myös kylänrajoja jouduttiin tarkistamaan. Mikäli Eerik Akselinpojan tuomiokirjaote todella ajoittuu vuodelle 1408, on se vanhin säilynyt asiakirjalähde, jossa Lyöttilä mainitaan. Yllättävintä Henrik Jaakonpojan tulkinnassa on se, että Aittosaari- ja Suurkivi -nimiset rajapaikat eivät lainkaan sijainneet Lyöttilän rajalla. Nii- den sijaintia nimittäin etsittiin nimenomaan Lyöttilän rajalta yli sadan vuo- den ajan, milloin mistäkin, aina isoonjakoon saakka (vrt. s. 614). Niinpä jaa- lalaiset esittivät Pilkanmaata vastaan vuosina 1701 1703 käymässään Pyhä- järven Salonsaaren omistusriidassa Pilkanmaan ja Lyöttilän vastaiseksi ra- jakseen Suolaojansuu—Aittosaari—Suurikivi— etc. (Taasianvuolet) vedoten erääseen »vanhaan, oikeaksi todistettuun laamannintuomioon» vuodelta 1460.18 Myöhemmin jaalalaiset ilmoittivat tuomion antajaksi Eerik Akselinpojan ja vuosiluvuksi 1448.19 Vuonna 1743 myös Jaalan ratsutilan haltija Aaron Got- hard Brömmert esitti Hartolaa vastaan käymässään Hyvikkäänniityn eli Pilkanniityn omistusriidassa »erään vanhan laamannintuomion», jossa luetel- tiin seuraavat rajat: 20 Suola j o en s u, Aitosari, Tyniwesi, Pyhä koski, Tai s a n wu oi et, Soiden Kallio, Rajajoen Kallio, Laukan Kif w i, Karjajerfwi, Achweniston Käski, Palomäenpää. Tätä tuomiota ei kuitenkaan esitetty enää Jaalan ja Hartolan välisen kiis- tan jatkokäsittelyssä,21 ei myöskään isonjaon piirirajankäynneissä. 22 Har- tolalaisten samassa yhteydessä esittämä toinen »vanha laamannintuomio» kat- 553 sottiin väärennökseksi. 23 Mahdollisesti myös Brömmertin esittämän tuomion aitous oli siinä määrin kyseenalainen, ettei se kelvannut oikeudellisen käsit- telyn pohjaksi. Merkille pantavaa on, että tässäkin tuomiossa esiintyi itä- länsisuunnassa kulkeva rajalinja Suolajoensuusta Taasianvuolteeseen, ja tämä raja kulki Pyhäkoskeen Tyynenveden kautta, siis ilmeisesti Pyhäjokea pit- kin (vrt. kuva 5). Myös Seppo Suvanto arvelee, että Pyhäjärvi —Pyhäjoki Pyhäkoski vastaa vanhaa eräkautista nautintarajaa. 24 Se ei kuitenkaan ole voinut olla Jaalan enempää kuin Kimolankaan rajana Lyöttilää vastaan muualla kuin Pyhäjärven kohdalla. Kysymyksessä on siis täytynyt olla jokin muu raja ja mikäpä muu kuin Kurjalan eräkautisen kolmannen osan eli Pyhä- niemen eteläraja. Jos Hans Djäknin kihlakunnantuomiossa 1465 mainittu linja Pyhäkoskesta Sammallahdenpohjaan (vrt. s. 543) vastasi Pyhäniemen länsi- rajaa, on Pyhäkoskesta Pyhäjokea pitkin Tyynenveden kautta Pyhäjärveen kulkevan linjan täytynyt vastata Pyhäniemen etelärajaa, jota Hans Djäknin tuomiossaan mainitsematta jättämät »muut rajat» (andra räer) tarkoittivat. Pyhäniemi olisi näin ollen käsittänyt nykyisen Kymentaan kylän pohjois- osan Pyhäjoen linjalle saakka. Pyhäjoen rajalinja ei kuitenkaan selitä Vitsakorven kuulumista Kujalalle. Vitsakorpi nimittäin sijaitsi Pyhäjokea muutaman kilometrin etelämpänä ja käsitti nykyisen Sipikoiviston ja Aution. Asiaa tuskin voi tyydyttävästi selittää muulla tavoin, kuin että Kurjalan omistukseen on eräkautisen »vanhan jaon» aikojen jälkeen joutunut muita- kin alueita. Aatelisten tiedetään yleensäkin keinoja kaihtamatta pyrkineen laajentamaan omistuksiaan. Niinpä Kujalallakin tiedetään olleen erillisiä omistuksia Lyöttilässä ja sen naapurikylissä. Esim. Kurjalan Kaarina Ola- vintytär hankki itselleen maata Jaalasta vuonna 151225 , ja tämä omistus nä- kyi Pirttiniemen nimellä Arvid Tavastin tileissä.26 Kimolassa Tavas- tien hallussa taas oli Kurjalan Marten Jönssonilta periytynyt ulkoveronmaa, sittemmin verotalo, josta aikanaan syntyi Väärtin kruununtila. 27 Myös Kanta-Lyöttilässä Arvid Tavast yritti saada haltuunsa erään autioituneen talon.28 Lyöttilän ja Kimolan välinen Pyhäkoskenmaan omistusriita päättyi vuonna 1724 kihlakunnanoikeudessa Kimolan voittoon. Kurjalan omistajat eivät tälläkään kertaa osallistuneet kiistaan.29 Arvid Tavastin jälkeläiset olivat 1600-luvulla joutuneet suuriin taloudellisiin vaikeuksiin, ja Sten livarinpoika Tavast oli jo vuonna 1622 pantannut Lyöttilän rälssitilansa käskyn- haltija Henrik Olavinpojalle (Stubbe).30 Sten livarinpojan tytär, Margareta Tavast tosin sai Lyöttilän rälssitilan takaisin haltuunsa vuonna 1680, mutta joutui vuonna 1698 luo- vuttamaan tilan Lammin seurakunnalle pantiksi siitä rahasummasta, joka oli tuomittu vuonna 1647 hänen murhaan syyllistyneen isänsä maksettavaksi. 31 Pian tämän jälkeen Kurjala kaikkine rälssitiloineen siirtyi maksamattomien velkojen panttina laamanni Eerik Bosinin nimiin kahden vuosikymmenen ajaksi, 32 Ymmärrettävästi Kurjalan intressit Lyöt- tilässä jäivät vaille riittävää huomiota kartanon ollessa vieraissa käsissä. Lyöttiläläiset vetosivat vuoden 1724 kihlakunnantuomiosta laamanninoikeu- teen toivoen saavansa tukea Margareta Tavastin veljenpojalta, majuri Gustav Eerik Tavastilta, joka pitkällisen oikeudenkäynnin jälkeen oli samana vuonna 554 onnistunut hankkimaan Bosinin kuolinpesältä Kurjalan takaisin Tavastien omistukseen.33 Majuri Tavastin poissaolon vuoksi asian käsittelyä laaman- ninoikeudessa lykättiin vuodesta toiseen, 31 kunnes vihdoin vuonna 1730 to- dettiin, että laamanninoikeus oli käsitellyt jo asian vuonna 1699, ja tällöin oli laamannintuomiosta vedottu hovioikeuteen.34 Kiista siirtyi sen vuoksi Turun hovioikeuden käsiteltäväksi. Seuraavana vuonna 1731 majuri Tavast kuoli. Tiedossa ei ole, olisiko hän ennen kuolemaansa onnistunut hankkimaan Kurjalan oikeudet Pyhä- niemen alueeseen osoittavia asiakirjoja. Turun hovioikeus käsitteli asian vuonna 1738 ja totesi sekä kihlakunnanoikeuden 1695 ja 1724 että laamannin- oikeuden 1699 syyllistyneen virheelliseen menettelyyn (rättegängs fel), koska nämä eivät olleet tuominneet kiistelevien osapuolten välille rajaa. Sen vuoksi hovioikeus päätti kumota edellä mainitut kolme tuomiota ja palauttaa asian uudelleen alioikeuden käsiteltäväksi. Kiistan ollessa avoinna kiellettiin met- sien käyttö, mutta Vehkakorvenniittyä saivat lyöttiläläiset käyttää toistai- seksi ja kimolalaiset Pyhäkoskennhttyä, kumpikin määrättyä takuuta vas- taan.35 Uudelleen asia tuli esille kihlakunnanoikeudessa vasta vuosina 1741 ja 1759—1760. 36 Tällä välin Kurjala oli vaihtanut omistajaa useaan otteeseen. Uusien omistajien, kapteeni Johan Munsterhjelmin sekä luutnantti Ernest Gustav Schmiedefeltin lesken Ulrika Tavastin edustaja ilmoitti päämiestensä haluavan luopua kanteesta, syystä että Tavastin kuolinpesän Turun hovi- oikeuteen toim'ttamat asiakirjat olivat kadonneet eikä tiedetty, mihin ne oli- vat joutuneet. Myös lyöttiläläisten ja kimolalaisten edustajat halusivat luopua kiistasta. Tämän seurauksena asian enempi käsittely raukesi. Näin myös Kurjala menetti oikeutensa Pjdräniemen alueeseen. Vuosina 1768—1798 Karjalalla tosin oli Pellinginselän länsipuolella vielä hallussaan Sipikoiviston (entisen Vitsakorven) alue, mukaanluettuna Aution metsät ja Aution nii- tyt. 37 sekä Pyhäjoen pohjoispuolinen osa Vehkakorvenniitystä. Isossajaossa Kurjala kuitenkin menetti myös nämä, tosin saaden Kanta-Lyöttilän puolelta vastaavan alan metsä- ja niittymaata. 38 Riidanalaisen Pyhäkoskenraaan sijainnista saatiin lisätietoja Väärtin iso- jakovalituksen yhteydessä. Todistajalausuntojen mukaan alue sijaitsi Lyöt- tilän Kymentaan nykyisen länsirajan länsipuolella ja käsitti Väärtistä mm. Tuohilamminmaan ja Kimolasta Pyhäkosken länsipuoliset niityt.39 2. Niemenkylä (Pappila) 1443—1610 Pappilan eli nykyisen litin kirkonkylän alueen on uskottu keskiajalla kuu- luneen kirkolle. 1 Onkin mahdollista, että täällä olisi sijainnut sellainen pa- kanallinen uhrilehto tai kulttikeskus, joita katolinen kirkko pyrki ottamaan haltuunsa. Alue kokonaisuudessaan on kuitenkin kuulunut Lyöttilään. Tämä käy välillisesti ilmi Henrik Klaunpojan laamannintuomiosta 4.8. 1451, joka koski radansuulaisten ja niinimäkeläisten välistä Toittulanmaan omistusrii- taa. Tuomiossa lueteltiin Radansuun talonpoikien (Radansu Bonders) rajat seuraavasti:2 555 första Rään, som ligger emellan Naurama Lähmäkallio tehän tili Halki N uoro m onsari, dädan tili Heinäjoensu, dädan tili ut med Oh o n Lautanperä, thedan tili R i t a k allia thedan tili H evoisenjalontaitu m a. der mother Niemimäki ut med ali mä n wä g derifrän K i w i s e n m ä k i derifrän tili Sadinkifwi till möter Löijtijlä sd till Anhawaisten joen s u, deri/rän tili U rajärfmi rätt mittig ofwer Tr äsken detan tili Pihlajan Huk o, tehän tili K u o p ai a c h t i dedan tili ut med \Valin in tili Lehmäkallio igen. Niinimäkeläiset, kauramaalaiset ja lyöttiläläiset (Lijtilä boor) todis- tivat yllä mainitut rajat kaikilta osiltaan voimassa oleviksi, kuten kihlakun- nantuomiossa 12.1. 1443 on määrätty. Henrik Klaunpojan tuomio on 19.12. 1693 annettu otteena Radansuun talonpojille Herman Flemingin protokollasta, joka siihen aikaan oli alku- peräisenä tallella Louhisaaren kartanossa. Otteen on oikeaksi todistanut Juhana Pietarinpoika Ekeberg 8.6. 1693 ja se on kokonaisuudessaan jäljen- netty Uudenkylän syyskäräjien 1744 pöytäkirjaan sekä lyhennettynä Kaura- maan jakokunnan piirirajankäynnin katselmuspöytäkirjaan 1766.3 Sama ote on niinikään esitetty Uudenkylän käräjillä 1701, 1703 ja 1704, Tennilän laa- manninkäräjillä 1703 sekä litin ja Elimäen maanjako-oikeudessa vuosina 1785 ja 1788.4 Näiden oikeudenkäyntien renovoiduissa pöytäkirjoissa on otteen tekstiä kuitenkin lyhennetty mm. jättämällä Lyöttilä ja lyöttiläläiset mainitsematta. Tuomiossa lueteltiin siis mm. Radansuun ja Lyöttilän väliset paikat. Näistä Anhavaistenojansuu sijaitsee Urajärven kaakkoisrannalla, Pih- lajanhuoko ja Kuoppalahti Urajärven ja Kirkkojärven välisellä kannaksella sekä Lehmäkallio Kirkkojärven Nuoramonselän pohjoisrannalla (kuva 5). Nykyisin tämä rajalinja on Radansuun kylän ja litin kirkonkylän (Pap- pilan) eikä suinkaan Radansuun ja Lyöttilän kylien välisenä rajana. Tuo- miosta voidaan näin ollen päätellä, 1) että Radansuun pohjoispuolinen alue, jossa nykyisin sijaitsee litin kir- konkylä (Pappila), on 1400-luvun puolivälissä luettu Lyöttilä-nimiseen jakokuntaan kuuluvaksi, samoin Radansuun itäpuolinen alue, 556 Kuva 10. Lyöttilä mainitaan Radansuun talonpoikien ympärysrajoja koskevassa Henrik Klaunpojan laamannintuomiossa 4.8. 1451. Lyöttiläläiset, kauraumalaiset ja niinimäkeläiset todistivat rajat oikeiksi kihlakunnantuomion 12.1. 1443 mukaan (VA Porvoo ja Hollola KOa 68:2526-2529.) Fig. 10. Lyöttilä is referred to in a verdict of higher court by Henrik Classon, 4.8. 1451. The people of Lyöttilä, Kauramaa and Niinimäki witnessed the validity of the boundaries based on a district court verdict of 12. 1. 1443. 557 2) että jossakin Lyöttilän alueella on ollut asutusta (Lijtilä boor) jo ainakin vuosina 1443—1451 siis ennen vuotta 1458, jolloin Pietari Lyötti sai haltuunsa Lyöttilän keskeisen osan, 3) että Pietari Lyötti on siis saanut nimensä kylän mukaan eikä päinvastoin ja että hän on ollut oikeudessa kyläläisten edustajana. Milloin Pappilan alue on joutunut kirkon omistukseen ja erotettu Lyötti- län yhteydestä, siitä ei ole tietoa. Tavalla tai toisella on erottamisen täy- tynyt liittyä litin kirkkopitäjän perustamiseen, mikä tapahtui piispa Arvid Kurjen määräyskirjeellä vuonna (1515) 1516.5 Perustamista oli kuitenkin vastustettu ja päätöstä vaadittu purettavaksi. Vasta kuningas Kustaa Vaa- san tiukkasanainen vahvistuskirje vuonna 1539 sinetöi lopullisesti uuden seura- kunnan perustamisen. 6 Kustaa Vaasan vahvistuskirjeessä ei kuitenkaan mainittu tulevan kirkon ja pappilan maa-aluetta eikä edes niiden maantieteellistä sijaintia. Alueen siir- ryttyä kirkon omistukseen on Pappila mahdollisesti itse, ilman erityistä tuo- miota tai hallinnollista määräystä, irrottautunut siitä tilusyhteydestä, johon se muiden Lyöttilän talojen kanssa oli joutunut. Vastaavanlaiseen menette- lyyn tiedetään kirkon turvautuneen paikoin muuallakin maassamme. 7 Lyöttilästä erotettua aluetta nimitettiin kirkkopitäjän perustamisesta al- kaen Pappilaksi (Kyrckoherde Bohlet) eikä kirkonkyläksi, koska siellä ei pappilan lisäksi ollut muita taloja. Pappilan pohjoisraja Lyöttilää vastaan lienee jo alunperin määräytynyt Pietari Lyötin alueen (Kanta-Lyöttilä) ra- jana olleeseen Urajokeen eli Kupparinojaan. Idässä Pappila rajoittui Ura- järveen, lännessä Kymijoen Pellinginselkään ja Kirkkojärveen sekä etelässä Radansuuhun. Kokonaisuudessaan Pappilan alue oli alaltaan vaatimaton järvikannas ja siellä oli vain niukasti viljelykelpoista maata ja niittyjä. Sen vuoksi Pappi- lalle ostettiin kirkkoherra Eskilin aikana (»kauan ennen vuotta 1571») osuus Radansuun eteläpuolella olevassa Niinimäen kylässä sijaitsevaan Sakkilan- maahan siis samaan alueeseen, jossa Pietari Eerikinpojan (Löyttinen?) omis- tus oli aikanaan sijainnut. Myyjinä olivat tällä kertaa Okeroisten ja Lahden kylien asukkaat (Curois och Lachtis boer). s Pappilan osuutta Sakkilanmaa- han koskevista tuomioista on säilynyt otteita.9 Sen sijaan muut Pappilan 1500-luvun maaomistuksia koskevat asiakirjat ovat kateissa. Perimätiedon mukaan litin ensimmäinen pappila rakennettiin Kirkko- järven Kuoppalahden soiselle rannalle, lähelle Radansuun rajaa. Myöhemmin pappila siirrettiin Urajärven Pyhälahden rannalle ja vasta kolmannessa vai- heessa nykyiselle paikalleen Kirkkojärven etelärannalle.10 Erään toisen perimä- tiedon mukaan itse kirkko oli alunperin suunniteltu rakennettavaksi Radan- suun rajalla olevalle Torvikalliolle, jolla kerrotaan olleen keskiaikaisen saarna- paikan. Siihen viittaa itse paikan nimikin, sillä se johtunee rukoustorvesta, jolla oli tapana kutsua seurakuntalaisia ehtoohartauksiin.11 Edellä mainitut Pappilaa koskevat perimätiedot antavat aiheen olettaa, että litin kirkon ja pappilan nykyiset sijaintipaikat Kirkonkylän keskei- sin ja edullisin alue olisivat kirkkopitäjää perustettaessa ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin olleet jonkun toisen omistajan hallussa. Vasta tämän 558 väistyttyä olisi kirkko ja pappila voitu rakentaa nykyisille paikoilleen. Eräät 1700-luvun oikeudelliset lähteet osoittavatkin, 1) että maa, jolle litin kirkko ja pappila on rakennettu, on aikaisemmin ollut nimeltään Niemenma a,12 2) että tämä alue ja ympäröivät tilukset on ennen kuulunut siellä olleelle yksinäiselle talolle nimeltä Niemenkylä ja 3) että tämä talo on, alueen siirryttyä kirkon omistukseen, joutunut väisty- mään kirkon ja pappilan tieltä.13 Minne Niemenkylän talo sitten olisi siirtynyt? Lyöttilän vanhimpien, vuodesta 1539 alkavien maakirjojen tarkastelu viittaa siihen, että Niemenkylän talo olisi sisällytetty Lyöttilän taloluetteloon ja mahdollisesti jo siihen aikaan siirtynyt varsinaisen Lyöttilän puolelle (vrt. s. 577). Niemenkylän ja Lyöttilän varhaiseen yhteyteen viittaavat myös eräät Lyöttilän puolella esiintyvät paikannimet. Niinpä Kirkonkylää (Niemenkylä) vastapäätä olevaa Urajärven koillispuolista Lyöttilän aluetta nimitettiin vielä 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuoliskolla Niemistenmaaksi ja tällä sijaitsevaa suota Niemistensuoksi (myöhemmin Niemissillansuo, ny- kyisin Niemissuo). 14 Mikäli Niemenkylä on saanut nimensä Hollolan Niemi-nimisen kylän (Niemis by) mukaan ja kuulunut eräkaudella tämän nautinta-alueisiin, kävisi myös Lyöttilän liittäminen verotuksessa Hollolan hallintopitäjään ymmärrettäväksi. Niemenkylä on saattanut tulla asutuksi aikaisemmin kuin muut Lyöttilän alueet ja viimeksi mainitut tulla siten liitetyksi tähän, Hollolaan hallinnollisesti luettuun alueeseen. Asutuksen leviäminen Pietari Lyötin aikana Niemen- kylän pohjoispuolelle, Kanta-Lyöttilän alueelle, olisi näin ollen tulkittavissa Niemenkylän siirtokylän syntymiseksi. Myös Niinimäen kylännimi on Henrik Klaunpojan tuomiossa kirjoitettu muotoon Niemi- mäki ja eräässä toisessa laamannintuomiossa vuonna 1608 muotoon Niemenkylä. 15 Vii- meksi mainittu on myöhemmin todistettu kirjoitusvirheeksi, jota hyväksi käyttäen Pap- pila yritti saada Radansuulta itselleen kirkkoherra Eerik Peuroniuksen radansuulaisten kanssa vuonna 1602 vaihtaman, Niinimäen kylässä (ei siis Niemenkylässä, vaan eteläm- pänä) sijainneen maa-alueen. 16 Eräässä kihlakunnantuomiossa vuonna 1681 on Niinimäestä käytetty myös nimeä Niemis by. 17 Sen sijaan kameraalisissa lähteissä Niinimäen kylän- nimi on johdonmukaisesti kirjoitettu muotoon Ninimäki , 18 Pappilasta samoin kuin Pappilan ja Lyöttilän välisistä suhteista 1500- luvulla on säilynyt vain hajatietoja. Vuonna 1589 kirkkoherra Pietari Eeri- kinpoika Peuronius oli ottanut kokonaan tai osittain viljeltäväkseen kolme lyöttiläläistä taloa.19 Seuraava kirkkoherra Eerik Pietarinpoika Peuronius osti vuonna 1607 kolme lyöttiläläistä taloa ja otti verolle yhden autiotilan.20 Myös kappalainen Carolus Bartholdi otti verolle yhden lyöttiläläisen autiotilan vuonna 1607.21 Välillisiä viitteitä Pappilan kuulumisesta samaan sarkajakoon Lyöttilän kanssa löytyy sakkoluetteloista. Niinpä kappalainen Carolus Bartholdin kaksivuotias härkä hukkui lyöttiläläisten Erkki Heikinpojan (Alhainen) ja Sipi ja Matti Jaakonpojan (Fiskari) kaivoon vuonna 1595. Papin renki Heikki Heikinpoika joutui samana vuonna riitaan Lyöttilän Perttu Pertunpojan 559 (Tervapää) kanssa kasken kylvöstä ja kirkkoherra Eerik Peuronius Perttu Jaakonpojan (Kinnari) kanssa niityn kaupasta. 22 Vuonna 1607 taas Lyöttilän Erkki Heikinpoika (Alhainen) »ryösti» kappalainen Söyrinki Niilonpojalta peltosaran neljäksi vuodeksi.23 Sakkoluetteloista ei kuitenkaan selviä, koski- vatko nämä kiistat pappien henkilökohtaisia omistuksia Lyöttilässä vai Pap- pilalle kuuluvia Lyöttilän maita. Ensimmäinen varma tieto siitä, ettei Pappila enää ollut Lyöttilän yhtey- dessä, on vuodelta 1610. Tällöin määrättiin tarkastusmiehet suorittamaan katselmus kirkkoherra Carolus Bartholdin ja Lyöttilän kylän välillä, alt bese och ransake om före(nembde) Lötile boar hafuer giordt ägäng pä Prästebools ägor sdsäm Hcrr Carll här för rätten hafuer foregifwit. 24 Että sanamuoto N:s ägor (Prästebools ägor) tässä tarkoittaa erillisen kylän omistusta, käy ilmi kyseisen tuomiokirjan kirjurin muissa yhteyksissä käyttä- mästä tyylistä. Lyöttiläläisten väitettiin siis vuonna 1610 tunkeutuneen Pappilan alueelle. Vuonna 1661 taas kirkkoherran väitettiin ylittäneen Lyöttilän rajat. Tälläkin kertaa määrättiin suoritettavaksi Pappilan ja Lyöttilän välinen rajantarkastus. 25 Tiedot itse katselmuksesta ja rajapaikoista kuitenkin puuttuvat. Luotettavaa selvitystä Pappilan alueista on pyritty etsimään myös kame- raalisista lähteistä. Pappilan verollepanosta on kuitenkin yksityiskohtaisia tietoja vasta vuodelta 1698. Tällöin ilmeni, ettei Pappilaan kuulunut Sakki- lanmaan osuuden lisäksi muuta kuin 8 tynnyrin kylvöä vastaava peltoala sekä veden vaivaamia saraniittyjä ja hiukan halkometsää. Tämän perusteella Pappilan äyriluvuksi määrättiin 1 ja manttaaliluvuksi 1/2.28 Reduktiomaa- kirjassa vuonna 1703 taas Pappilan sanotaan vanhastaan kuuluneen litin seurakunnalle.27 Vuonna 1744 litin kirkkoherra, rovasti Arvid Paulinus valitti eräässä kihlakunnanoikeudelle lähettämässään kirjeessä, ettei Pappilassa ole tallella ainuttakaan »paperilappua», joka luotettavasti selvittäisi Pappilan omistukset ja rajat. 28 Samaan asiaan kiinnitti huomiota rovasti Nils Ursinus vuonna 1773 Porvoon tuomiokapitulille lähettämässään kirjeessä. 29 Hän kertoi litin kirkon ja pappilan tulleen aikanaan perustetuksi lähinnä sijaitsevan kylän maalle, jota nimitetään Lyöttiläksi, ja ilmoitti kuluttaneensa 300 talaria hovioikeuden arkistossa suorittamiinsa tutkimuksiin yrittäessään tuloksetta löytää tähän liittyviä asiakirjoja. Ursinus tiedusteli, olisiko tuomiokapitulin arkistossa Porvoossa tai Viipurissa tallella Lyöttilän kyläläisten ja seurakunnan asukkai- den välistä kirjallista sopimusta siitä, että Pappila on rakennettu Lyöttilästä erotetulle maalle. Hän väitti Pappilan hallussa olevan tuskin 1/2 äyrin maa- alaa ja kuitenkin sitä verotettiin nyt 2 1/2 äyrin edestä. Sen vuoksi Ursinus halusi Pappilalle palautettavaksi sen oikeudet Lyöttilän alueisiin. Ursinus kertoi saaneensa hiljattain tietää lyöttiläläisillä olevan »piilossa» asiaa koskevan dokumentin, jonka he luultavasti olivat saaneet entisen kirkko- herran Arvid Paulinuksen perillisiltä. Tätä dokumenttia Ursinus ei »todistet- tavasti» voinut lyöttiläläisiltä saada. Ursinuksen tarkoittamaa asiakirjaa lyöttiläläisillä tuskin kuitenkaan on ollut. Hänen väitteensä lienee perustunut erään todistajan litin käräjillä 560 esittämään kertomukseen kahden lyöttiläläisen isännän välisestä keskustelusta. Todistajan mukaan isännät olisivat kylläkin sanoneet, että tämän pitäjän pappila sijaitsee Lyöttilän kylän maalla ja sen rajojen sisäpuolella, mutta mis- tään isäntien hallussa olleesta dokumentista todistaja ei tuomiokirjan mukaan ollut kertonut.30 Ursinuksen tiedustelemia asiakirjoja ei löytynyt myöskään tuomiokapi- tulin arkistosta Porvoosta enempää kuin Viipuristakaan. litin seurakunnan perustamista sekä litin Pappilan ja Lyöttilän välisiä omistussuhteita koskevien papereiden ilmoitettiin, kuten muidenkin 1500-luvun asiakirjojen, hävinneen vihollisen toiminnan ja useiden murtojen vuoksi.31 Ursinus lienee suorittanut tuloksettomia tutkimuksia myös Valkealan kirkonarkistossa, sillä otteita siellä säilytetystä, litin kirkkoherrana 1600-luvun alussa toimineen Carolus Bartholdi Padasjokiensiksen muistiinpanoihin perus- tuvasta, Carolus Bartholdi Ithimaeuksen vuonna 1675 aloittamasta »historia- kirjasta» 32 on esitetty litin Pappilan edustajan toimesta litin ja Elimäen maan- jako-oikeudelle Niinimäessä vuonna 1785.33 Aiheena rovasti Ursinuksen suorittamiin perusteellisiin tutkimuksiin oli Pappilan ja Lyöttilän välillä vuonna 1773 syntynyt T ynnyrinmaata koskeva omistusriita.34 Todennäköinen selitys litin kirkkopitäjän perustamista koskevien asiakirjojen häviämi- seen löytyy Elimäen käräjien pöytäkirjoista vuosilta 1687 ja 1690.35 litin silloisen kap- palaisen, Anders Paulinuksen saavuttua Elimäen käräjille edustamaan litin Pappilaa Sakkilanmaata koskevassa omistusriidassa hänet oli juotettu niin humalaan, että tar- vittiin kuusi miestä häntä kantamaan. Samalla arkku, jossa Paulinus säilytti litin Pap- pilan maaomistuksia koskevia papereita, varastettiin. Papereiden anastajaksi epäiltiin Elimäen Fabian Wreden pehtoria Nils Malmia. Kysymyksessä oli ilmeisesti juoni, jolla litin Pappilan oikeudet elimäkeläisten himoitsemaan Sakkilanmaahan pyrittiin mitätöimään. 3. Lyöttilän maakirjakylä 1539—1712 Pohjoismaisessa historiantutkimuksessa keskiajan lasketaan päättyvän ja uudenajan alkavan 1530- ja 1540-lukujen taitteesta. Tämä aikakausijako johtuu siitä, että historiantutkijan käytettävissä olevat lähteet rikastuvat kruunun veronkannon tehostuttua veronmaksajakohtaiseksi. Tämän Kustaa Vaasan aikaansaaman mittavan hallintouudistuksen ansiosta voidaan Hämeen talojen vaiheita vuodesta 1539 alkaen seurata yksityiskohtaisesti, kun taas tätä edeltävältä keskiajalta on säilynyt enimmäkseen vain vaikeasti tulkitta- via rajatuomioita eri kylien omistuksista. Tärkeintä 1500-luvun muuttuneessa lähdetilanteessa oli maakirjojen syn- tyminen. Näihin kirjoitettiin vuosittain verovelvolliset talonpojat kaikkine veroyksikköineen, joista tärkein oli koukku. Tämä ikivanha suomalainen vero- yksikkö mittasi talonpoikien tilusomistuksia; yksi koukku oli niin suuri, että talonpoikien veroluvut olivat poikkeuksetta murtolukuja. Sanana koukku tarkoittaa auraa; termin on selitetty alunperin syntyneen ns. normaalitilasta eli vanhakantaisimmassa verotuksessa jokaisen talon koko olisi ollut yksi koukku. Toinen veroperuste oli savu. Sana johtuu kirjaimellisesti asumuksen räppänästä nousseesta savusta, sillä se tarkoitti asuttua talonpoikaistaloutta. Yleensä suomalaisissa 1500-luvun lähteissä jokainen savu oli samalla yksi 561 talo, mutta kaakkoisimmassa Hämeessä oli verraten runsaasti sellaisia taloja, joihin kuului useampia savuja eli kahdella tai useammalla savulla oli yhteiset maaomistukset. Kolmas veroperuste oli jousi eli täysikasvuinen isäntäväkeen kuulunut mies; rengeistä verottaja ei 1500-luvulla välittänyt. Hämeen vanhimman maakirjan mukaan Lyöttilässä oli vuonna 1539 kaksitoista taloa ja neljätoista savua. 1 Tiedossa ei ole, sijaitsivatko kaikki talot Kanta-Lyöttilän alueella vai olisiko jokin niistä ollut muualla. Talojen varsi- nainen tonttialue lienee kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa hakeutunut Lau* tanlahden eteläpuoliselle »Kylänmäelle», jossa useimmat Lyöttilän kantatalojen tontit sijaitsivat isoajakoa aloitettaessa 1700-luvun lopulla (kuva 11). 2 Kuva 11. Lyöttilän kantatalojen tontit ennen isoajakoa 1778. I =Alhainen, G = Tupasela (Huusila), F = Paavola. H =Tervapää, B = Knaapila, K = Mannila, E = Nikula, A =Fiskari ja C =Kinnari. Fig. 11. Sites offarm houses in Lyöttilä, 1778. 562 Lyöttilän talojen yhteenlaskettu koukkuluku oli vuonna 1539 1 1/4 (15/12) ja jousiluku 28 (kuva 12). Nämä jakaantuivat eri talojen osalle seuraavasti; Koukku- Jousi- luku luku 1/12 Sipi Olavinpoika 1 2 ( Lauri Arvinpoika 1 1 Sipi Arvinpoika 2 1/12 Antti Olavinpoika 2 2 I Olavi Klemetinpoika 2 \ Vilppu Klemetinpoika 1 1/12 Matti Paavonpoika 2 1/8 Kaarle Laurinpoika 2 1/6 Pekka Paavonpoika 3 1/6 Hannu Juhonpoika 4 1/8 Hannu Laurinpoika 2 1/12 Lauri Laurinpoika 2 1/12 Pekka Laurinpoika 2 1/12 Juho Paavonpoika 2 1 1/4 28 Lyöttilän talojen yhteenlaskettu koukkuluku pysyi muuttumattomana vuoteen 1565 saakka, siis lähes kolme vuosikymmentä, mutta lisääntyi sen jälkeen 1 l/3:ksi (16/12). Tämä maaveron vakiintuneisuus 1500-luvulla poik- keaa Hämeen verotusolojen yleiskehityksestä. Tavoitteenahan oli yleensä neljänneskuntien maaveron pitäminen vakiona, kun taas yksittäisten kylien koukkuluvussa esiintyi usein huomattavaakin vuosivaihtelua.3 Kanta-Lyöttilän itäpuolisten alueiden. Pilkanmaan ja Kyöperilän tultua asutuiksi 1500-luvun lopulla luettiin myös näiden koukkuluvut, yhteensä 5/24, aluksi Lyöttilän maakirjakylään kuuluviksi. Pilkanmaan ja Kyöperilän talot eivät kuitenkaan sijainneet Kanta-Lyöttilän alueella, ja ne erotettiin vuonna 1600 erilliseksi maakirjakyläksi (vrt. s. 577). Mahdollisesti myös edellä mainittu koukkuluvun lisääntyminen 1 l/4:sta 1 l/3:ksi johtui erään Kanta-Lyöttilän itäpuolisen alueen, Laurinmaan asutta- misen alkamisesta ja tämän alueen liittämisestä Lyöttilän yhteyteen. Lau- rinmaan asema jäi kuitenkin epäselväksi, eikä sen koukkulukua aina kirjoi- tettu maakirjaan. Osa Laurinmaata liitettiinkin myöhemmin Pilkanmaahan (vrt. s. 585). Kun koukkuluvut 1600-luvulla korvattiin verotuksessa äyriluvuilla, tuli 1 äyri vastaamaan 1/12 koukkua. Lyöttilän äyrilukujen summaksi tuli näin ollen 16, ja tämä summa pysyi muuttumattomana aina isoonjakoon saakka. 1500-luvun loppupuolella alettiin kantaa erilaisia apuveroja uuden vero- perusteen eli manttaalin mukaan. Tämä perustui talon varallisuuteen: poik- keuksellisen hyvän kantokyvyn omistaneen talon manttaali oli 1, muiden sitä pienempi. Aluksi tämä veroperuste vaihteli vuosittain, koska se yritettiin sopeuttaa talon kulloisenkin veronmaksukyvyn mukaiseksi. 1600-luvun alku- 563 puolella talojen manttaaliluvut kuitenkin jäykistyivät muuttumattomiksi. Lyöttilän talojen yhteenlaskettu manttaalimäärä vakiintui 6:ksi. 1600-luvun lopun veronpanoissa manttaalilukuja tarkistettiin ja manttaali määriteltiin vastaamaan kuuden tynnyrin kylvöalaa. Lyöttilän manttaaliluku pieneni tällöin 5 3/4:ksi, mutta suureni jälleen vähän ennen isoajakoa 6 l/12:ksi. 4 Lyöttilän talojen yhteenlaskettu jousiluku eli täysi-ikäisten miespuolisten perheenjäsenten lukumäärä, joka vuonna 1539 oli 28, vastasi varovaisenkin arvion mukaan yli 100 asukkaan yhteisöä. Näin ollen Lyöttilässä on jo Pietari Lyötin aikana eli 23 sukupolvea aikaisemmin täytynyt olla useampia per- heitä ja useampia taloja kuin yksi. Tosin Kaakkois-Hämeen kylien tiedetään uudisasutusvaiheessa kasvaneen ripeästi, mutta näin valtava kasvu yhdestä perhekunnasta niin lyhyessä ajassa ei ole voinut olla mahdollista. Ainoallakaan maakirjaan vuonna 1539 merkityllä neljällätoista isännällä ei ollut sukunimeä. Ensimmäiset sukunimet ilmaantuivat Lyöttilän isäntä- luetteloon vasta 1700-luvulla. Mikäli niitä ylipäänsä käytettiin, ne oli vou- tien kirjanpidossa korvattu patronyymeillä. Ei siis voida varmuudella pää- tellä, polveutuivatko Lyöttilän 1500-luvun isännät Lyöttien suvusta. Asu- tusta on luonnollisesti saattanut kulkeutua kynttilään useammaltakin taholta. Eräänä mahdollisuutena on otettava huomioon mm. Oravalan Masujen suku. Kuva 12. Lyöttilän vanhin maakirja vuodelta 1539. (VA 3668:50 51.) Fig. 12. The oldest list offarms in Lyöttilä, 1539. 564 jonka muinaisiin omistuksiin viittaavia paikannimiä, Hasusmäki, Hasun- pelto jne. esiintyy Kanta-Lyöttilän alueella. Suomaa arvelee myös Kaura- maan Rautiaisten siirtyneen Lyöttilään, mutta tästä ei ole suoranaisia todis- teita.5 Kahdella Lyöttilän talolla oli vuonna 1539 koukkulukuna 1/6, kahdella 1/8 ja muilla 1/12. Talojenkin koukkuluvut pysyivät muuttumattomina vuo- teen 1565 saakka eli lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Tosin kaksi taloa ja- kaantui tänä aikana ja niiden koukkuluvut puoliintuivat osatalojen kesken. Tämän jälkeen Lyöttilän maakirjasta hävisi viisi taloa, joten taloluku, joka välillä oli lisääntynyt 14;ksi, väheni yhdeksään. Hävinneiden talojen koukku- luvut lisättiin jonkin jäljelle jääneen talon koukkulukuun. Pian tämän jälkeen Lyöttilän talojen koukkuluvut alkoivat vaihdella vuodesta toiseen. Eräinä vuosina jotkin talot hävisivät maakirjasta kokonaan- kin ilmaantuakseen taloluetteloon muutaman vuoden kuluttua uudelleen. Niiden koukkuluvut oli tällä välin lisätty toisten talojen koukkulukuihin. Oletettavasti kylän koukkulukua oli ruvettu jakamaan talojen kesken niiden veronmaksukyvyn mukaisessa suhteessa. Mahdollista myös on, että voudit eivät olleet kiinnostuneita yksittäisten talojen koukkuluvuista, kunhan vain kylän verojen yhteenlaskettu summa pysyi muuttumattomana ja vaaditun suuruisena ja kylän koukkuluvun mukaan maksettava vero saatiin perityksi. 1500-luku oli jatkuvaa köyhtymisen aikaa kaikkialla Suomessa. Hämeen verotuslähteissä tämä ilmeni siten, että koukkuluvun mukaisia veroja ei enää saatu perityksi edes jakamalla verokuorma kyläläisten kollektiivisesti kannet- tavaksi. Maakirjaan merkittiin sen vuoksi kolkko termi »öde» eli »autio» sen veronmaksajan nimen kohdalle, jonka verot rästiytyivät. Toinen merkitse- mistapa oli jättää talonpojan nimi kokonaan pois ja kirjoittaa maakirjaan vain koukkuluku ja sanat »ödes jord» eli »autiomaata». Tällainen merkintä tarkoitti sitä, että talon verot jäivät maksamatta, mutta silti talo saattoi olla asuttu. Yleinen tapa oli kirjoittaa tällaiset ilman talonpojan nimea olevat »autiomaat» kylissä viimeisiksi veronsa maksaneiden talonpoikien jälkeen. Samaan aikaan kun autiot erotettiin Lyöttilässä omaksi ryhmäkseen, mui- den talojen äyriluvut koukku muuttui äyriksi vuonna 1607 niin, että yhtä koukkua vastasi 12 äyriä vakiintuivat yhtä poikkeusta (Knaapila/Paavola) lukuunottamatta vuoteen 1610 mennessä. Tällöin maakirjassa oli 9 taloa, joten määrä oli vähentynyt ensimmäisestä maakirjasta kolmella. Näiden lisäksi kylässä oli yksi rälssitila (Vitsakorpi/Kurjala), joka merkittiin maakirjaan vasta vuonna 1625, mutta jo vuonna 1609 kannetun apuveron eli ns. hjonelags- luetteloon ja kirkollisen veron eli kymmenysten kantoluetteloon vuonna 1612. Autioituminen eli verojen rästiytyminen oli kohtalokasta talon historiassa, sillä kolmen vuoden rästeistä talo huudatettiin kruunulle. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että voudilla oli oikeus asettaa taloon sellainen isäntä, joka parhaiten pystyi huolehtimaan talosta. Verojen rästiytymistä tapahtui Lyöt- tilässä siinä määrin, että 4 taloa tuomittiin kruunulle. 1 puoliksi ja muut säilyivät verotiloina eli talonpoikien täydessä omistuksessa. 1600-luvun verohallinnossa syntyi uudenlaista lähdeaineistoa, sillä Hä- meessä alettiin vuosisadan alkuvuosina kantaa viljakymmenyksiä saman pe- rusteen mukaan kuin muualla Suomessa. Toiseksi vuodesta 1634 alettiin kantaa 565 henkirahaa. Näistä uusista veroluetteloista seurasi, että maakirja luuttu melkein muuttumattomaksi: 1630-luvun isäntien nimet kirjoitettiin niihin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Näitä henkilönnimiä voi siis tavallaan pitää talojen niminä, mutta varsinaiset talonnimet ilmaantuivat maakirjaan ja kymmenysluetteloihin vasta vuosina 1704 1705 ja henkikirjoihin 1712. Vuonna 1723 talot saivat myös rekisterinumerot. Talojen järjestys maakirjassa vaihteli 1500-luvulla jonkin verran, mutta vakiintui 1600-luvun alussa. Numeroinnissa tätä järjestystä muutettiin, niin että ensimmäiset rekisterinumerot (I—s) tulivat verotaloille ja seuraavat (6 —9) kruununtiloille. Kummankin taloryhmän sisällä numerointijärjestys pysyi alkuperäisen taloluettelon mukaisena. Viimeisen rekisterinumeron (10) sai Kurjalan kartanon alainen rälssitila. Suomen asutuksen yleisluettelon Uudenkylän niteessä on virheitä Lyöttilän 1500-luvun esityksessä varsinkin sen takia, että maakirjojen vuositietoja taloiksi yhdistettäessä on luotettu liikaa veronmaksajien nimiin ottamatta huomioon talojen koukkulukuja.® Kuva 13. Pietari Lyötin (1458) muistokivi Lyöttilän Kylänmäellä Fig. 15. Monument of Peter hiotti (1458) on the Hill of Lyöttilä. 566 Valitettavasti nämä virheet toistuvat Halilan kirjoittamassa pitäjänhistoriassa. Pyrimme seuraavassa korjaamaan nämä erehdykset käytettävissä olleiden alkuperäisten lähteiden nojalla eli tutkimalla talojen vaiheet kaikista veron- kantolähteistä ja tarvittaessa myös väenottoluetteloista. Näistä lähteistä on selvitettävissä se, minkä niminen isäntä kutakin taloa asui eri vuosina ja se. miten talot jakaantuivat tai yhdistyivät. Joskin jo 1500-luvulla, jolloin talo- kohtaisissa tutkimuksissa on tukeuduttava ainoastaan maakirjoihin, voidaan talojen vaiheista käyttää sanontoja jakaantua ja yhdistyä, on myöhemmin eri lähteitä vertaamalla pääteltävissä, että taloissa asui useampia ruokakuntia niiden silti jakaantumatta osiin. Tuomiokirjoista saa merkittävän paljon verotuslähteitä täydentävää tietoa, mistä esitämme tässä vain asutuksen kannalta olennaisimman aineiston. N:o 1 Kinnari (11/2 äyriä, 1/2 manttaalia) syntyi Olavi ja Vilppu Klemetinpoi- kien 1/12 koukun talosta, jonka veroluku vuonna 1571 suureni 1/8 koukuksi (= 1 1/2 äyriä). Eräinä vuosina tämän jälkeen koukkuluku oli poikkeuksellisesti 5/24 ja toisaalta kolmena vuonna (1581 1583) talo puuttui maakirjasta. Patronyymeistä päätellen talo siirtyi Olavi Klemetinpojan jälkeen sukupolvesta toi- seen isältä pojalle (kuva 14c). Vuonna 1589 kirkkoherra Pietarin (Peuronius) sanotaan ot- taneen viljeltäväkseen osan talon pelloista, koska isännällä itsellään ei ollut mitä kylvää. 7 Vuonna 1598 talon verot olivat läänitettynä kappalainen Carolus Bartholdille.8 Isännistä Perttu Jaakonpoika (1595 1618) tuli tunnetuksi noituuden harjoittamisesta. Muut kylä- läiset ja kirkkoherra haastoivat Pertun useaan otteeseen käräjille ja tämä tunnusti syylli- syytensä. Oikeus kuitenkin vapautti syytetyn kerta toisensa jälkeen ja rankaisi kanteen nostajia sakoilla, koska nämä eivät pystyneet todistamaan väitettään oikeaksi.9 Talo jakaantui kahtia vuonna 1691. Maakirjassa ja kymmenysluettelossa osatalot sai- vat vuodesta 1704 alkaen nimekseen Kinnari ja Pekkala. Edellinen nimi tarkoittaa nahkuria, jälkimmäinen nimi viittaa talon senaikaiseen isäntään, Pekka Tuomaanpoikaan. Henkikirjassa Kinnari-nimi vakiintui koko kantatalon nimeksi vuodesta 1712 alkaen. Pek- kalan osatalon osti kirkkoherra Arvid Paulinus vuonna 1741.10 Kinnarin tontti sijaitsi ennen isoajakoa erillään muiden alkuperäisten kantatalojen tonteista Kylänmäen kaakkoispuolella olevalla Mukmäellä. N;o 2 Alhainen (2 äyriä, 2/3 manttaalia) syntyi Pekka Paavonpojan 1/6 koukun talosta. Vuonna 1552 tässä talossa asui neljä Pekanpoikaa, Paavo, Olavi, Juho ja Nuutti, kukin omassa »savussaan». Seuraavana vuonna (1553) talo jakaantui kahtia. Toiseen puo- liskoon tulivat isänniksi Paavo ja Olavi, toiseen siirtyivät Juho ja Nuutti. Viides Pekan- poika, Antti, tuli samana vuonna (1553) isännäksi Sipi Olavinpojan 1/12 koukun taloon ja tämä taas yhdistettiin vuonna 1568 puoleksi Paavon ja Olavin taloon ja puoleksi Juhon ja Nuutin taloon. Juhon ja Nuutin talo autioitui 1590-luvulla ja hävisi lopullisesti Lyöttilän maakirjasta vuoden 1610 jälkeen. Jo tätä ennen talo oli tuomittu kruunulle ja asukkaat häädetty. Jatkamaan jäi siis tässä vaiheessa vain Paavon ja Olavin talo. Vuonna 1571 siihen yh- distettiin Pekka ja Nuutti Juhonpoikien 1/12 koukun talo, jonka asukkaat olivat muut- taneet Kyöperilään (vrt. s. 579). Paavon ja Olavin talon koukkuluku suureni samalla l/4:ksi. Seuraavan isännän, Heikki Paavonpojan aikana talon koukkuluku vaihteli ja Heikin jälkeen talo jakaantui kahtia. Toiseen puoliskoon tuli vuonna 1585 isännäksi Martti Hei- kinpoika ja toiseen vuonna 1589 Erkki Heikinpoika. Näistä Erkki osoittautui Heikin varsinaiseksi seuraajaksi ja Martin talo uudeksi haarautumaksi. Tästä haarautumasta syn- tyi aikanaan Tupaselan kantatalo (N:o 6). Erkki Heikinpojan koukkuluku suureni vähitellen l/12:sta 5/24:ksi, mikä vastasi 2 1/2 äyriä. Samanaikaisesti aution (ödes jord) osuus kylässä pieneni, joten Erkin veroluvun suureneminen johtui ilmeisesti aution uudelleen verolle ottamisesta. Vuonna 1610 Erkin äyriluku vakiintui lopulliseen arvoonsa 2:ksi. 567 Erkki Heikinpojan jälkeen talo pysyi seuraavien isäntien aikana jakaantumattomana aina vuoteen 1687 saakka, jolloin se puoliintui kahdeksi osataloksi. Toinen puolisko sai maakirjassa ja kymmenysluetteloissa vuodesta 1704 alkaen nimekseen A 1 a s t a lo (nykyi- sin Hietalahti), ilmeisesti tilalle kuuluvien alavien maiden mukaan. Toisen puoliskon ni- meksi tuli Tynn i 1 ä 1600-luvulla isäntänä olleen Tynni Heikinpojan mukaan. Henki- kirjassa koko kantatalon nimeksi vakiintui vuodesta 1712 alkaen Alhainen. Alastalon nimi hävisi vähitellen pois käytöstä ja 1700-luvun lopulla molempien osatalojen isännät käyttivät taloistaan yleisesti niraeä Alhainen. Alhaisten tontti sijaitsi ennen isoajakoa Lyöttilän Kylänmäellä, alkupäästä lukien en- simmäisenä. Muistona siitä oli vielä 1930-luvulla jäljellä »kuninkaan kaivoksi» nimetty Tynnilän kaivo. Kustaa lILn kerrotaan Lyöttilässä käydessään pysähtyneen siinä hevos- taan juottamaan, ja tarinan mukaan erääseen Lyöttilän taloon syntyi tämän tapauksen seurauksena kuninkaallista sukua olevan perillinen. 1 Tämäkin kantatalo siirtyi patronyymeistä päätellen sukupolvesta toiseen isältä pojalle. Isännistä tiedetään Heikki Paavonpojan ennen isännäksi tuloaan toimineen neljännes- kunnan veronkantomiehenä. Vuonna 1565 hän laiminlöi matkustaa Tukholmaan erästä hevosasiaa selvittämään ja tuomittiin tästä rikkomuksesta 3 markan sakkoon. 12 Suurten nälkävuosien aikana 1690-luvulla Alhaisten talot köyhtyivät ja siirtyivät vä- hitellen Mannilan kantatalossa (N:o 8) asuneen Tuomas Yrjönpojan viljeltäviksi. 13 Tämä Kurjalan lampuotien jälkeläinen oli vaurastunut vilja- ja hevoskaupoilla, ja vuonna 1709 hän osti puolet Tynnilästä.l4 Isonjaon jälkeen tämä osatalo sai nimekseen Mukula. Eräs Tuomaan pojista toimi isonvihan aikana nimismiehenä ja otti tällöin sukunimekseen Lyöttelin.15 Isonvihan jälkeen hän sai maaherralta määräyksen kruunun tarkastusmie- hen (uppsyningsman) tehtävään. 16 Lisäksi Lyöttelin toimi kirkonisäntänä ja kirkko- väärttinä. 17 Myös Alastulo siirtyi vuonna 1709 vieraisiin käsiin kirkkoherra Arvid Paulinuksen ostettua siitä 1/2 äyrin osuuden ja huudatettua itselleen toisen 1/2 äyrin osuuden korvauk- sena maksamattomista veroista. 18 Tämän jälkeen Alastulo (Hietalahti) oli lähes sadan vuo- den ajan litin pappien omistuksessa. N:o 3 Knaapila (3 1/4 äyriä. 1 manttaali) syntyi Pekka Olavinpojan 1/12 koukun talosta. Vuonna 1557 tähän taloon tuli isännäksi Lauri Pekanpoika, joka aikaisemmin oli ollut Maunu Pekanpojan kanssa erään toisen talon (Paavola, kantatalo N:o 7) koukku- luvussa. Vuonna 1565 Pekka Laurinpojan taloon yhdistettiin osa Hannu Laurinpojan 1/8 kou- kun talosta, jonka isäntänä silloin oli Pentti Hannunpoika. Yhtyneen 1/6 koukun talon isännäksi tuli Bernhard Laurinpoika, jonka koukkuluku muutaman vuoden kuluessa pieneni takaisin l/12;ksi. Seuraava isäntä oli nimeltään Tuomas Augustinpoika. Tämän aikana talo aluksi vau- rastui, lehmäverovoin määrästä päätellen kylän toiseksi varakkaimmaksi. Vuonna 1585 Tuomaalla oli kuitenkin jo verorästejä, 19 ja vuonna 1589 kirkkoherra Pietarin (Peuronius) sanotaan ottaneen talon pellot viljeltäväkseen. 20 Mahdotonta ei ole, etteikö Tuomas Augus- tinpoika itsekin olisi ollut Pappilan väkeä. litissä oli nimittäin siihen aikaan Augustus- niminen kappalainen, joka tosin itse asui Radansuussa. 21 Tuomas Augustinpojan nimi hävisi maakirjasta vuoden 1589 jälkeen ja hänen seuraa- jakseen tuli Tuomas Jaakonpoika. Tämän aikana talo köyhtyi edelleen ja vuonna 1607 Tuomas Jaakonpoika myi tilansa kirkkoherra Eerik (Pietarinpoika) Peuroniukselle. Samoihin aikoihin maakirjaan ja kymmenysluetteloihin ilmaantui uudelleen Tuomas Augustinpojan nimi 1/24 koukun eli 1/2 äyrin talon isäntänä. Tuomas Augustinpoika oli kuitenkin itse jo kuollut ja talo oli lesken (Anna Laurintytär) hallussa, joka asui yhdessä Tuomas Jaakonpojan kanssa. 22 Myös (leski) Anna Laurintytär myi talonsa Eerik Peuro- niukselle. Lisäksi Peuronius osti Pekka Martinpojan talosta (Paavola) 1/16 koukun (3/4 äyriä) osuuden ja otti verolle autiota (Kyöperilän alkutalon osuudesta) 1/12 koukkua eli 1 äyrin verran perustaen näistä ratsutilan. Peuroniuksen kerrotaan hukkuneen Viialan jokeen jo vuonna 1606 ollessaan paluu- matkalla Mämmälän lohikoskelta. 23 Kauppa on kuitenkin vahvistettu Henrik Jaakon- pojan kihlakunnantuomiolla vasta 14.10. 1607 ja Jöran Boijen laamannintuomiolla 1.2. 568 1608.24 Vuoden 1608 maakirjassa Peuroniuksen ostamat talot ovat vielä entisten omistajien nimissä. Maakirjan marginaaliin on merkitty, että tässä kylässä herra Eerik-vainajan les- kellä, Kaarin-vaimolla on 6 äyrin vero ratsupalvelua vastaan.25 Tämä merkintä on sikäli virheellinen, että kysymys oli kahdesta ratsutilasta, joista toinen sijaitsi Radansuussa eikä suinkaan »tässä kylässä». Seuraavan vuoden (1609) maakirjassa virhe on korjattu ja Kaarin- vaimon Lyöttilässä sijaitsevan ratsutilan äyriluvuksi on merkitty 3.26 Hämeen voudit eivät vielä tähän aikaan käyttäneet 3/4 äyrin (1/16 koukun) yksikköä ja ilmeisesti tästä johtuu, että Martti Pekanpojan myymä osuus (samoin Martin itselleen pidättämä osuus) on maakirjassa laskettu kaupasta poikkeavalla tavalla. Ratsutilan äyri- luvuksi on näin saatu 3 eikä 3 1/4 kuten olisi pitänyt. Vuosina 1616 1621 taas ratsutilan äyriluvuksi on merkitty 4 ja Martti Pekanpojalle ei mitään. Vasta vuodesta 1624 alkaen Knaapilan äyriluku vakiintui 3 l/4;ksi. Erään myöhemmän tiedon mukaan Martti Pekan- pojan talo olisi kuninkaan päätöksellä vuonna 1614 yhdistetty ratsutilaan, mutta ratsu- tilan isännäksi vuonna 1620 tullut Arvi Eerikinpoika olisi siitä luopunut.27 Kaarin-vaimon jälkeen ratsutilan isännäksi tuli kappalainen Söyrinki Nilsinpoika. 28 Kaarin itse lienee muuttanut takaisin pappilaan mentyään naimisiin seuraavan kirkko- herran, Carolus Bartholdin kanssa. Söyrinkiä seurasi ratsutilan isäntänä vääpeli Arvi Eerikinpoika, joka sotilasurallaan yleni asteittain luutnantiksi. Hän oli kirkkoherra Eerik Peuroniuksen poika. Tämä käy välillisesti ilmi eräästä oikeudellisesta lähteestä. Arvin poika, Kaarle, yritti nimit- täin vuonna 1670 myydä puolet tilasta ulkopuoliselle. Oikeuteen saapui tällöin Eerik Peuroniuksen pojanpoika, Nastolan kappalainen Eerik Jordaninpoika Peuronius ja vaati sukuoikeuden nojalla saada lunastaa isoisänsä perustaman ratsutilan itselleen,29 Hän myös sai tilan haltuunsa. Sukuoikeuden nojalla tämä ei olisi ollut mahdollista, jos tila välillä olisi ollut vieraan omistajan hallussa. Ilmeisesti tilaa välillä hallinnut kappalainen Söyrinki Nilsinpoika oli ollut vain tilan vuokraaja sillä aikaa, kun Arvi Eerikinpoika vielä oli ala- ikäinen. Sitä paitsi Söyrinkikin lienee ollut sukulaisuussuhteessa Arvi Eerikinpoikaan. Talossa nimittäin asui Arvin aikana eräs Reko Söyringinpoika, jonka titteliksi on väenotto- luettelossa merkitty »sisarenmies». 30 Eerik Jordaninpoika Peuronius ei itse muuttanut Lyöttilään asumaan, vaikka talo maakirjassa merkittiinkin hänen nimiinsä. Tila jakaantui vuonna 1682 kahdeksi osata- loksi, joista toinen sai nimekseen Lallula ja toinen Knaapila. Viimeksi mainittu johtuu knaappi-sanasta ja tarkoittaa puoliaatelista, jollainen sen upseeri-isäntä oli ollut. Knaapila vakiintui myöhemmin koko kantatalon nimeksi. Osatalojen isänniksi tulivat Arvi Eerikinpojan sukua olevat Klemetti Mikonpoika ja Arvi Klaunpoika, kumpikin suku- oikeudestaan puolet kruunulle menettäneinä. Edellisen isännän, Kaarle Arvinpojan ker- rotaan kuolleen nälkään.32 Arvi Klaunpoika testamenttasi tilansa vuonna 1706 poikapuolilleen. Alhaisten Yrjö ja Tuomas Matinpojille, 33 joista jälkimmäinen tuli Lallulan isännäksi vuonna 1707. Sa- moihin aikoihin Knaapilan puoliskon isännäksi tuli Kaarle Arvinpojan jälkeläinen, Heikki Kaarlonpoika. Knaapilan tontti sijaitsi ennen isoajakoa Kylänmäen perällä kolmanneksi viimeisenä. N:o 4 Nikula (2 äyriä, 2/3 manttaalia) syntyi Martti Maununpojan talon (Paavola) jakaantuessa vuonna 1579. Talon ensimmäiseksi isännäksi tuli Nuutti Laurinpoika, jonka alkuperäinen koukkuluku 1/6 pieneni vuonna 1589 l/B;ksi, mutta palautui 1600-luvun alussa ennalleen l/6:ksi, mikä vastasi 2 äyriä. Talo jakaantui kahtia vuonna 1668, mutta molemmat puoliskot luettiin edelleen sa- maan kantataloon kuuluviksi. Toinen puolisko sai Niilo-nimisen isännän (Niilo Maunun- poika, 1644 1676) mukaan nimekseen Nikula ja toinen puolisko Maunu-nimisen isän- nän (Maunu Maununpoika, 1668 1680) mukaan Maunuksela (nykyisin Mouhu). Koko kantatalon nimeksi tuli Nikula. Talon alkuperäinen tontti sijaitsi ennen isoajakoa Kylänmäen perällä viimeisenä. Lisäksi talolla oli toinen tontti Kylänmäen kaakkoispuo- lella, nykyisen Fiskarin talon paikalla. Nikulan isännistä Maunu Erkinpoika toimi lautamiehenä jo 1620-luvulla.34 Sittemmin useat Maunukselan isännät jatkoivat talon lautamiesperinteitä 1700- ja 1800-luvuilla. 569 Kuva 14 a. Lyöttilän kantatalojen kehitysvaiheet 1539 1700: Alhainen, Tupasela ja Paavola. Asukkaan siirtyminen talosta toiseen on merkitty katkoviivalla, samoin talojen oletettu kehitys vuodesta 1539 taakse päin. 570 Kuva 14 b. Lyöttilän kantatalojen kehitysvaiheet 1539 1700: Tervapää, Knaapila, Mannila ja Nikula. 571 Ennen isonvihaa Nikulan isäntänä ollut Erkki Maununpoika köyhtyi ja joutui luo- vuttamaan talon pojilleen Maunulle ja Pertulle. Maunu kuoli, ja vihollinen vei hänen lap- sensa Venäjälle. Perttu astui armeijaan ja haavoittui Pälkäneen taistelussa. Vuonna 1717 kappalainen Matias Löflund otti venäläisen komissaarin luvalla autioksi jääneen talon haltuunsa ja hankki itselleen seuraavana vuonna kruununvoudin asukkaaksiottokirjeen. Maunun yrittäessä palata kotiinsa Löflund ajoi hänet tiehensä. Maunu muutti tämän jäl- Kuva 14 c. Lyöttilän kantatalojen kehitysvaiheet 1539 1700; Fiskari ja Kinnari. Fig. 14 a—c. The development offarms in Lyöttilä, 1539—1700. Movement ofa person from one farm to another is marked by a dotted line, as well as theproposed developmentoffarms before 1539. 572 keen Inkerinmaalle, mutta isonvihan päätyttyä hän palasi uudelleen kotiinsa ja vaati ta- loa itselleen onnistuen siinä pitkällisen oikeudenkäynnin jälkeen luvattuaan suorittaa talon vuodesta 1713 alkaen maksamatta jääneet verot.35 N:o 5 Tervapää (1 1/2 äyriä, 1/2 manttaalia) syntyi Lauri Laurinpojan 1/12 kou- kun talosta, joka vuonna 1568 suureni 1/8 koukun (= 1 1/2 äyriä) suuruiseksi. Vuosina 1603 1608 talo oli kahtia jakaantuneena Matti Pertunpojan ja Perttu Pertunpojan kes ken. Kun samoihin aikoihin Kinnarin kantatalon (N:o 1) isäntänä oli PerttuJaakonpoika ja kun tämän Pertun äyriluku juuri silloin pieneni, on Tervapää Suomen asutuksen yleis- luettelossa erheellisesti merkitty Kinnarista syntyneeksi.36 Sama virhe toistuu litin his- toria-teoksessa.3'’ Patronyymeistä päätellen talo siirtyi Lauri Laurinpojan jälkeen sukupolvesta toiseen isältä pojalle. Ainoa poikkeus oli Matti Simonpoika, joka vuonna 1654 seurasi Niilo Per- tunpoikaa. Väenottoluettelon marginaaliin vuonna 1653 tehdyn merkinnän mukaan Matti oli sodasta palannut nihti ja Niilon vävy. 38 Vuonna 1685 Tervapäästä päätettiin tehdä vänrikin virkatalo ja tilan sukuoikeus tuo- mittiinkin jo kruunulle menetetyksi, 38 Asian jatkokäsittely siirtyi kuitenkin kamarikolle- giolle Tukholmaan, ja lopputulokseksi jäi. että Tervapään isännät säilyttivät sukuoikeu- tensa.40 Tervapään talonnimi esiintyi oikeudellisissa lähteissä jo 1600-luvun lopulla, siis ennen kuin talonnimet otettiin kameraalisissa asiakirjoissa käyttöön.41 Nimi tuli 1930-luvulla tunnetuksi Lyöttilässä asuneen Hella Wuolijoen kirjailijanimenä. Tervapää jakaantui kahtia 1700-luvun alussa, sen jälkeen kun isäntien sukuoikeus oli selvitetty. Osatalot saivat nimekseen Tervapää ja Tervola. Niiden tontti sijaitsi ennen isoajakoa Kylänmäen keskellä, Paavolan ja Knaapilan tonttien välissä. N:o 6 Tupasela eli Hu u sila (11/2 äyriä. 1/2 manttaalia) sai alkunsa Martti Heikinpojan 1/12 koukun talosta, joka ilmaantui maakirjaan vuonna 1589 Heikki Paavon- pojan jälkeen. Se on Alhaisten kantatalon vanhin eloonjäänyt haarautuma. Martti Heikinpojan talo autioitui vuonna 1603. Neljä vuotta myöhemmin sen otti ve- rolle litin kappalainen, Carolus Bartholdi. 42 Talon äyriluvuksi tuli 1 1/2. Carolus Bartholdin nimi tuli maakirjaan samana vuonna (1609) kuin Kaarin-vaimon (Knaapila). Sen vuoksi maakirjoja vertaamalla ei voida varmuudella päätellä, mikä sa- manaikaisesti hävinneistä taloista oli siirtynyt Carolus Bartholdin ja mitkä Peuroniuksen lesken, Kaarinan nimiin. Vuoden 1609 asukasluettelossa (hjonelags längd) Peuroniuksen ostamat talot esiintyvät kuitenkin vielä entisten isäntien nimellä, mutta Martti Heikin- pojan asemesta tässä luettelossa oli jo Carolus Bartholdia tarkoittava merkintä (Her Carl brukar här under Präsle Boletj , 4:1 Seuraavan vuoden maakirjassa taas Martti Heikinpo- jan nimi esiintyy Carolus Bartholdin asemesta ja vasta tämän jälkeen viimeksi mainittu tuli pysyvästi maakirjaan. Suomen asutuksen yleisluettelo on erehtynyt ilmoittaessaan Tupaselan Martti Maununpojan talosta (Paavola) syntyneeksi. 44 Carolus Bartholdin verolle ottama talo pysyi litin kappalaisten omistuksessa lähes sadan vuoden ajan. Carolus Bartholdi itse muutti pappilaan asumaan, sillä hänestä tuli jo seuraavana vuonna litin kirkkoherra. Talo jäikin pitkäksi aikaa autioksi. Carolus Bartholdin kuoltua vuonna 1630 talon peri hänen poikansa, kappalainen Bartholdus Caroli, joka henki- kirjan mukaan asui Lyöttilässä 1630-luvulla. Bartholdus Carolin tultua nimitetyksi Val- kealan kirkkoherraksi vuonna 1640 talo jäi ensin hänen vaimonsa, Margareta Simontyttären nimiin ja Bartholdus Carolin kuoltua vuonna 1646 lesken sisaren, Anna Simontyttären nimiin. litin seuraava kappalainen, Eerik Ancherus muutti Tupaselaan vuonna 1651, mutta asui siellä henkikirjan mukaan vain vuoteen 1653 saakka eikä liene saanut tilaa omis- tukseensa. Tosin Ancheruksen aikana Alhaisten Heikki Erkinpoikaa syytettiin kaskeami- sesta herra Eerikille »yksityisesti kuuluvalla» ympäriojitetulla metsäpalstalla (hop stycke), joka sijaitsi Lyöttilässä.45 Tämä viittaus lienee kuitenkin tarkoittanut taloa eikä sen asu- kasta. Ancheruksen jälkeen Tupasela oli muutaman vuoden ajan Yrjänä Paroisen nimissä. Tämä oli kotoisin Niinimäen Parolasta, josta 1680-luvulla tehtiin kappalaisen virkatalo. Seuraava kappalainen, Aksel Bartholdi sai tilan haltuunsa isänsä Bartholdus Carolin perin- tönä. Hänen poikansa, Carl Ithimaeus oli niinikään kappalainen ja piti tilaa hallussaan muutaman vuoden 1680 —1690-lukujen vaihteessa. 573 Vuonna 1696 Lyöttilän »kappalaistalosta» muodostettiin vääpelin virkatalo eli puustelli. Tätä lienee alunperin nimitetty Pappilaksi mutta jo vuonna 1712 nimi muuttui Tupaselaksi, tosin alkuaikoina kirjoitettuna muotoon Taposela. 1700-luvun puolivälissä Tupaselan nimi muuttui Huusilaksi, ja tämä nimi esiintyy vieläkin maa- rekisterissä, joskin se muutoin on hävinnyt käytöstä. Tupaselasta vuonna 1705 syntynyt osatalo sai nimekseen Saks i 1 a. Ennen isoajakoa Tupaselan tontti sijaitsi Kylänmäellä Alhaisten tontin oikealla puolella. Isonjaon jälkeen Tupasela sai toisen tontin Kymijoen rannasta, Papinniemen vierestä. Paikalla oli aikaisemmin ollut Tupasclaan kuulunut torppa. Niemen nimestä päätellen sekin oli jo vanhastaan kuulunut Tupaselalle (»kappalaistalollo). N:o 7 Paavola (3/4 äyriä. 1/4 manttaalia) syntyi Pekka Laurinpojan 1/12 koukun talosta, johon vuonna 1549 tuli isännäksi Maunu Pekanpoika. Tämä oli varakas karjan- omistaja. Hänen maksettavakseen määrätty lehmäverovoi kohosi enimmillään 43 nau- laan eli korkeammaksi kuin tiettävästi kenenkään muun talonpojan koko maassa siihen aikaan. 46 Kun lypsylehmästä maksettiin veroa 1 naula ja hiehosta 1/2 naulaa, vastasi tämä vero hiehot ja vasikat mukaan luettuna noin 50 —6O päätä käsittävää karjaa. Maunu Pekanpojassa Lyöttilä oli siis saanut nimensä veroisen isännän ja Pietari Lyötin perintei- den jatkajan. Maunu Pekanpojan kanssa samassa talossa asui jonkin aikaa Lauri Pekanpoika, joka vuonna 1555 irrottautui ja sai oman koukkulukunsa Pekka Olavinpojan 1/12 koukun ta- lon (Knaapila) jatkajana. Vuonna 1567 Maunu Pekanpojan verolukuun lisättiin osa Hannu Laurinpojan 1/8 kou- kun talosta. Seuraavana vuonna toinen Lyöttilän 1/8 koukun taloista, Kaarle Laurin- pojan, yhdistettiin siihen kokonaan. Lisäksi Maunun koukkulukua lisättiin l/24:11ä vuo- sina 1567 ja 1568. Nämä viimeksi mainitut lisäykset eivät tulleet Lyöttilän muiden talo- jen osuuksista, vaan koko kylän koukkulukujen summa suureni vastaavasti. Yhdessä nämä lisäykset nostivat Maunu Pekanpojan koukkuluvun l/3:ksi. Seuraavan isännän, Martti Maununpojan aikana talo jakaantui kolmeksi, Martti ja Erkki Maununpojan sekä Nuutti Laurinpojan kesken. Erkki Maununpojan talosta syntyi Mannilan kantatalo (N:o 8) ja Nuutti Laurinpojan talosta Nikulan kantatalo (N:o 4). Ennen jakaantumista Martti Maununpojan taloon kuitenkin lisättiin 1/24 kouk- kua Heikki Paavonpojalta (Alhainen) ja samoin 1/24 koukkua Nuutti Pekanpojalta (myös Alhainen). Samanaikaisesti kylän koukkulukujen summa suureni l/12:lla. Jakaantuminen tapahtui vuonna 1579 siten, että Martti ja Erkki Maununpoika sekä Nuutti Laurinpoika saivat kukin 1/6 koukkua. Kylän koukkulukujen summan lisäys tuli Nuutti Laurinpojan osalle, jonka kohdalle maakirjan marginaaliin on merkitty här ibland är 1/12förökt. Tämä lisäys näkyi Lyöttilän koukkulukujen summassa vain kahden vuoden ajan. mutta Nuutti Laurinpojan koukkulukuun se jäi pysyvästi. Martti Maununpojalle periytynyt Maunu Pekanpojan suurkarja, joka oli jo alkanut pienentyä, jaettiin näiden kolmen isännän kes- ken. Tämä jako esiintyi lehmäverovoin luettelossa jo vuonna 1578. Martti Maununpoikaa seurasi isäntänä Pekka Martinpoika, joka vuonna 1607 myi 1/8 koukun suuruiseksi pienentyneestä talostaan puolet eli 1/16 koukkua kirkkoherra Eerik Peuroniukselle. 47 Tämä osa taloa liitettiin Knaapilaan. Pekka Martinpojan nimiin jäänyt osa talosta autioitui ja sekin oli väliaikaisesti Knaa- pilaan yhdistettynä vuosina 1616 1621. Talo pysyi autiona aina vuoteen 1659 saakka, jolloin sen otti verolle Perttu Matinpoika.48 Vuonna 1696 talosta tehtiin kersantin puustelli, joka sai nimekseen Paavola. Ta- lossa ei kuitenkaan tiedetä vuodesta 1539 alkaen olleen Paavo-nimistä isäntää. Nimi siis viittaa todennäköisesti johonkin muuhun talon asukkaaseen kuin isäntään. Se saattaa myös olla yhteydessä siihen osuuteen, joka vuosina 1578 ja 1579 liitettiin Martti Maunun- pojan verolukuun Alhaisten (Paavonpoikien) kantatalosta. Paavolan äyriluku vakiintui 3/4:ksi vuodesta 1624 alkaen. Manttaaliluku oli alun- perin 1/2, mutta 1600-luvun lopulla se pieneni l/4:ksi. Talon tontti sijaitsi Kylänmäen kes- kellä, Tupaselan ja Tervapään tonttien välissä, ei siis Mannilan ja Nikulan vieressä, kuten olisi olettanut, vaan Paavonpoikien talojen naapurina. N;o 8 Mannila (2 äyriä, 2/3 manttaalia) syntyi edellä kuvatulla tavalla Martti Maununpojan talon jakaantuessa vuonna 1579. Sen ensimmäiseksi isännäksi tuli Erkki 574 Maununpoika, jonka alkuperäinen koukkuluku 1/6 suureni vuonna 1586 5/24:ksi ja vuonna 1592 l/4:ksi, mutta palautui vuonna 1609 ennalleen l/6:ksi (= 2 äyriä). Talo oli 1500- luvun lopulla Lyöttilän varakkain ja toimi mm. kestikievarina. 49 Seuraavan isännän, Simo Erkinpojan perillinen. Matti Simonpoika, joutui sotaan vuonna 1646 ja kaatui tai kuoli todennäköisesti vuonna 1653. Myös toinen Matin pojista, Jaakko, joutui sotaan ja isännyys jäi hänen veljensä, Erkki Matinpojan nimiin. so Erkki ei pys- tynyt selviytymään veroistaan, ja niinpä autioitunut talo tuomittiin Uudenkylän käräjillä kirkkoherra Eerik Ancherukselle. 51 Tämä ei kuitenkaan saanut taloa haltuunsa, vaan sen otti verolle Kurjalan lampuoti, Nuutti Yrjönpoika vuonna 1662 (vrt. s. 575). 52 Seuraavat isännät olivatkin sitten Nuutti Yrjönpojan jälkeläisiä. Vuonna 1693 talo jakaantui kahtia ja vuonna 1696 siitä tehtiin vänrikin virkatalo, jonka puustelliosa sai nimekseen Maj ori (= suuri). Toista puoliskoa ruvettiin nimit- tämään Mannilaksi, myöhemmin Eskolaksi tämän osatalon ensimmäisen isän- nän, Esko Markunpojan mukaan. Koko kantatalon nimeksi tuli Mannila. Nimi joh- tuu ilmeisesti Maunu Pekanpojasta, jota voitaneen pitää Mannilan varsinaisena perusta- jana. Ennen isoajakoa Mannilan tontti sijaitsi Kylänmäen perällä toiseksi viimeisenä, Niku- lan ja Knaapilan tonttien välissä. N:o 9 Fiskari (1 1/2 äyriä, 1/2 manttaalia) sai alkunsa Lauri, Sipi ja Matti Arvin- poikien 1/12 koukun talosta, johon vuonna 1571 yhdistettiin Matti ja Lauri Paavonpoi- kien 1/12 koukun talo. Vanhimmista isännistä Matti Arvinpoika ja Matti Paavonpoika olivat lautamiehiä. Vuonna 1581 Arvinpoikien koukkuluku suureni 5/24:ksi, mutta kaksi vuotta myöhem- min heidän nimensä hävisivät maakirjasta. Suomen asutuksen yleisluettelo ja litin his- toria ilmoittavat virheellisesti Arvinpoikien seuraajiksi Matti Simonpojan ja Paavo Ola- vinpojan, jotka muuttivat Pilkanmaahan. 53 Arvinpoikien seuraajina on kuitenkin pidet- tävä Nuutti Matinpoikaa ja Jaakko Laurinpoikaa, joiden nimet tosin ilmestyivät maakir- jaan vasta vuonna 1585. Talo oli tällä välin jakaantunut Nuutin ja Jaakon kesken. Vuo- sina 1587 —l6OO Nuutin osatalokin oli jakaantuneena Tuomas ja Nuutti Matinpoikien kesken. Tässä vaiheessa oli siis kolme osataloa. Niiden yhteenlasketuksi koukkuluvuksi vakiintui 1/8, mikä vastasi Fiskarin kantatalon äyrilukua 1 1/2. Osatalot yhtyivät vuonna 1600 ja siirtyivät kaikki Nuutti Matinpojan nimiin aina vuoteen 1625 saakka. Tässäkin Suomen asutuksen yleisluettelo ja litin historia erehtyvät ilmoittaessaan Tuomas Matinpojan talon jatkuvan Pilkanmaassa. Eräässä kuninkaan kirjeessä vuonna 1595 mainitaan ratsumies nimeltä Pekka Matin- poika, jolle myönnettiin toistaiseksi verovapaus Lyöttilässä sijaitsevaan 1/8 koukun ti- laansa korvauksena siitä ratsupalvelusta, jota hän sodassa oli suorittanut ja suoritti edel- leen ilman palkkaa. 54 Maakirjassa Pekan nimeä ei esiinny, mutta kylläkin sakkoluette- lossa vuonna 159555 sekä lautamiesten luettelossa vuonna 1611.56 Todennäköisesti kysy- mys oli juuri tästä tilasta, mutta Pekka Matinpojan poissaolon vuoksi isännäksi oli mer- kitty Nuutti Matinpoika. Toisen kerran Nuutti Matinpojan talo jakaantui vuonna 1625. Syntyneen uuden osa- talon isännäksi tuli Ludvig Rekonpoika. Tämän kerrotaan muutamaa vuotta myöhem- min muuttaneen Savoon. 57 Ludvigin seuraajaksi tuli vuonna 1637 Tuomas Pekanpoika, jota seurasivat vävy Juhana Juhananpoika (1687 1691) ja tämän poika. Matti (1707 1711). Juhana Juhananpoika oli sodasta palannut nihti. 58 Tällä välin Nuutti Matinpojan nimissä ollut osatalo oli autioitunut. Tuomas Pekan- poika otti sen verolle vuonna 166959 ja piti siis jonkin aikaa nimissään molempia osataloja. Hän kuitenkin jätti tämän osatalon uudelleen autioksi jo muutaman vuoden kuluttua. Vuonna 1679 sen otti verolle Tuomas Pekanpojan toinen vävy, Matti Tuomaanpoika.6o Häntä seurasivat isäntinä Jaakko Matinpoika (1693) ja Tuomas Klemetinpoika (1707 1708). Isonvihan alkaessa molemmat Fiskarin puoliskot olivat Juhana Juhananpojan jälke- läisten hallussa. Toisessa hoiti isännyyttä Tuomas Juhananpoika ja toisessa Matti Juha- nanpoika. Tuomas kuoli vuonna 1711 ja Matti pakeni Inkerinmaalle. Vuonna 1715 talon molemmat autioksi jääneet puoliskot otti haltuunsa Tuomas Klemetinpojan jälkeläinen, Arvi Tuomaanpoika. Matti Juhananpojan leski, Anna Paavontytär yritti epätoivoisesti 575 isonvihan jälkeen saada talot takaisin haltuunsa tässä kuitenkaan onnistumatta. 61 Kun Fiskari oli kruununtila, Anna Paavontyttärellä ei luonnollisestikaan ollut siihen suku- oikeutta. Näin ollen väliaikaisesti autioitunut talo voitiin antaa sille, jonka vouti par- haiten katsoi pystyvän selviytymään veroista ja verorästeistä. Fiskarin kävi siis toisin kuin Nikulan, jonka isäntä sukuoikeuden perusteella sai isonvihan aikana autioksi jättä mänsä talon takaisin haltuunsa. Vanhan manttaalin aikana Fiskarin molemmat, vuonna 1625 syntyneet puoliskot luet tiin eri taloiksi. Uuden manttaalin aikana ne yhdistettiin yhdeksi kantataloksi. Alun perin molempien puoliskojen manttaaliluku oli 1/3. Toisen puoliskon manttaaliluku pie- nennettiin kuitenkin 1600-luvun lopulla l/6:ksi, joten koko kantatalon manttaaliluvuksi tuli 1/2 (1/6 -f 1/3). Fiskarin talonnimi esiintyi ensimmäisen kerran eräässä oikeudellisessa lähteessä vuonna 1700. Nimi tarkoittaa kalastajaa. Fiskari oli usein kruunun lohipatojen valvojana. 63 Kymijoen padot olivat kuitenkin yleensä talonpoikien, poikkeuksena vain Ahvenkoski, joten tässä tapauksessa oli kysymyksessä kyläyhteisön kalastaja. Talon tontti sijaitsi ennen isoajakoa Kylänmäen tonttialueelta pohjoiseen olevalla harjulla. Alunperin Fiskarin tontti lienee sijainnut huomattavasti etelämpänä, noin kilometrin verran ennen Kylän- mäkeä olevalla Arvintalon mäellä. Tähän viittaa talon ensimmäisten isäntien, Arvinpoi- kien, esiintyminen 1500-luvun maakirjoissa ensimmäisenä. Arvinpoikien jälkeen järjes- tys maakirjassa muuttui, ja tämä on saattanut johtua tontin siirtämisestä toiseen paikkaan. Isonjaon jälkeen Fiskari sai toisen Nikulan tonteista, sen joka sijaitsi Kylänmäen kaakkois- puolella. N:o 10 Kurjala (1/2 manttaalia) on Kurjalan kartanoon kuulunut, Vitsakorven talosta syntynyt rälssitila, joka alunperin sijaitsi Kymentaustassa, Pellinginselän länsi- puolella (vrt. s. 541). Kruunun tileihin se merkittiin ensimmäisen kerran leski Margareta Lavastin aikana vuonna 1609. Tilan lampuotina oli tällöin Lauri Klemetinpoika. Häntä seurasi vuonna 1617 Martti Klemetinpoika. Kumpikin olivat Käikkälästä siirtyneitä Kur- jalan sikäläisten rälssitilojen lampuoteja.63 Leski Margaretan kuoltua siirtyi Kurjalan kartano vuonna 1617 suoritetussa perin- nönjaossa Sten livarinpoika Lavastin nimiin. 64 Hänen aikanaan toteutettiin Lyöttilässä Kurjalan omistusten uudelleen järjestely. Rälssitila siirrettiin nyt Kymentaustasta Kanta- Lyöttilän alueelle ja liitettiin Kanta-Lyöttilän sarkajakoon. 65 Täällä rälssitilan ensim- mäiseksi lampuodiksi tuli Yrjö Erkinpoika. 66 Hän lienee ollut Lyöttilästä Mannilan talon väkeä. Tähän viittaa se, että Yrjön poika, Nuutti, otti vuonna 1662 verolle autioituneen Mannilan, 67 vaikka tämä talo oli jo tuomittu kirkkoherra Eerik Ancherukselle. 68 Tällai- nen verolle ottaminen tuskin olisi ollut mahdollista ilman maanlakiin perustuvaa suku- oikeutta. Sten livarinpoika Tavast pänttäsi vuonna 1621 Lyöttilän rälssitilansa käskynhaltija Henrik Olavinpojalle (Stubbe), jolta pantti periytyi ratsumestari Jacob Sabelhjärtalle. Tämä luovutti tilan Margareta (Stenintytär) Tavastille vuonna 1681. 69 Margareta jou- tui kuitenkin jo vuonna 1698 antamaan tilan Lammin seurakunnalle pantiksi siitä raha- summasta, joka oli tuomittu Margaretan isän maksettavaksi tämän murhattua luutnantti Georg Bosinin (1643). 70 Pian tämän jälkeen (1703) Kurjala kaikkine rälssitiloineen siir- tyi parin vuosikymmenen ajaksi laamanni Eerik Bosinin nimiin. 7l Tämän kuoltua onnis- tui majuri Gustav Eerik Tavast vuonna 1724 pitkällisen oikeudenkäynnin jälkeen saa- maan tilan haltuunsa. 72 Kurjalan Kanta-Lyöttilässä sijainnut rälssitila jakaantui kahtia 1600-luvun lopulla, mutta molemmat puoliskot luettiin edelleen samaan kantataloon kuuluviksi. Toinen puo- lisko sai ensin nimekseen Yr j ä 1 ä Kanta-Lyöttilään siirretyn talon ensimmäisen lam- puodin, Yrjö Erkinpojan mukaan. Myöhemmin nimi muutettiin Vähä-Kurjalaksi. Toista puoliskoa nimitettiin ensin Kurjalaksi, myöhemmin I so - Kurj alaksi. Molempien tontit olivat ennen isoajakoa Kylänmäeltä sivussa, sen kaakkoispuolella. Hannu Juhonpoj an talo (1/6 koukkua) hävisi Lyöttilän maakirjasta vuonna 1609, joten siitä ei koskaan muodostunut varsinaista kantataloa, eikä se myöskään saa- nut rekisterinumeroa. Vuonna 1539 Hannu Juhonpojan talo oli kuitenkin toinen Lyöt- 576 tilän kahdesta suurimmasta ja väkirikkaimmasta talosta. Se jakaantui vuonna 1543 kahtia. Toiseen puoliskoon tulivat isänniksi Pekka ja Nuutti Juhonpojat. Vuonna 1566 Pekka irrottautui tästä osatalosta ja tuli isännäksi uuteen 1/12 koukun taloon, joka sittemmin siirtyi Kyöperilään ja erotettiin vuonna 1600 Kanta-Lyöttilän yhteydestä (vrt. 579). Nuutti Juhonpojan nimi hävisi maakirjasta vuoden 1568 jälkeen, ja hänen talonsa koukkuluku yhdistettiin Alhaisten koukkulukuun. Hannu Juhonpojan talon jäljelle jääneeseen puoliskoon tuli vuonna 1557 isännäksi Heikki Hannunpoika. Hänen aikanaan tähän puoliskoon yhdistettiin Juho ja Pekka Paavonpojan 1/12 koukun talo ja näin Heikki Hannunpojan koukkuluku lisääntyi jälleen l/6:ksi. Suomen asutuksen yleisluettelo ja litin historia ilmoittavat erheellisesti, että Juho (ja Pekka) Paavonpojan talosta olisivat syntyneet Mannila, Paavola ja Knaapila sekä kaikki Kyöperilän siirtokylän talot. Virolainen, Mikkola, Jaakkola ja Kyöperi. 73 Heikki Hannunpojan talo jakaantui vuonna 1586 ja uuteen puoliskoon tuli isännäksi Enevald Tuomaanpoika. Pian tämän jälkeen molempien osatalojen isännät köyhtyivät ja jättivät tilansa. Vuonna 1589 kirkkoherra Pietarin (Peuronius) sanotaan ottaneen vil- jeltäväkseen Heikki Hannunpojan talon ja Arvid Henrikinpoika (Tavast) otti haltuunsa Enevald Tuomaanpojan talon.74 Enevaldin nimi säilyi kuitenkin maakirjassa vielä muutaman vuoden ajan. Hänen seuraajakseen tuli vuonna 1595 Heikki Heikinpoika, jonka veroluku oli vain 1/24 koukkua eli puolet Enevaldin veroluvusta. Toinen puoli taloa oli ilmeisesti jäänyt autioksi. Heikki Heikinpoika oli papin renki 75 eikä pystynyt kauan maksamaan verojaan. Hä- nen nimensä säilyi maakirjassa vuoteen 1608 saakka. Edellisenä vuonna talo sanottiin otetun verolle, 76 ja vuonna 1609 se hävisi maakirjasta. Ilmeisesti juuri tämä talo oli se 1/12 koukun »autio», jonka Eerik Peuronius otti verolle ja yhdisti perustamaansa Knaa- pilan ratsutilaan (vrt. s. 567). Lyöttilän talojen syntyvaiheista ja niiden kehityshistoriasta ennen vuotta 1539 on asiakirjalähteiden puuttuessa mahdollista esittää vain olettamuksia. Mikäli Kanta-Lyöttilän alkuperäinen koukkuluku on ollut 1, näyttäisi to- dennäköiseltä, että tämä olisi ensin jakaantunut kahdeksi 1/2 koukun taloksi, tai sitten kylään olisi jo alunperin syntynyt kaksi 1/2 koukun taloa, jotka sit- ten olisivat edelleen jakaantuneet neljäksi 1/4 koukun taloksi. Vasta tämän jälkeen olisi jakaantumisprosessin tuloksena syntynyt 1/6 ,1/8 ja 1/12 koukun taloja. Vuoden 1539 maakirjatulojen yhdistyminen (uudelleen?) parittain 1550- ja 1560-luvuilla viittaa siihen, että näin todella olisi tapahtunut. Asukkaan tai koukkuluvun siirtyminen talosta toiseen antaa kuitenkin vain epävarman vihjeen kyseisten talojen yhteisestä alkuperästä. Yhdistyminen on nimittäin saattanut tapahtua alkuperäisestä jakaantumisesta poikkeavalla tavalla. Vertaamalla eri näkökohtia olemme päätyneet olettamukseen, että Kanta- Lyöttilän toisesta 1/2 koukun alkutalosta olisivat jakaantumisen tuloksena syntyneet Alhaisten-Tupaselan osatalo sekä Hannu Juhonpojan-Kyöperilän osatalo, kumpikin koukkuluvultaan 1/4 (1/6 -)- 1/12). Tämän taloryhmän isäntien vanhin patronyymi, Alhaisten Paavo on muita 20—30 vuotta van- hempaa sukupolvea, sillä Pekka Paavonpojan nimi hävisi maakirjasta jo vuo- den 1539 jälkeen. Mikäli kyseinen Paavo edustaisi alkuperäistä 1/2 koukun taloa, sitä voitaisiin perustellusti nimittää Paavontaloksi. Toisesta 1/2 koukun alkutalosta ovat todennäköisesti syntyneet Paavo- lan-Tervapään-Knaapilan osatalo (1/12 + 1/12 + 1/12 = 1/4 koukkua) sekä Mannilan-Nikulan osatalo (1/8 -f 1/8 = 1/4 koukkua). Neljällä tämän talo- ryhmän vanhimmalla isännällä on patronyyminä Lauri. Näistä yksi, Terva- 577 pään Lauri on Lauri Laurinpojan poistumisvuodesta päätellen muita 15—22 vuotta nuorempi ja saattaa kuulua eri sukupolveen. Tästä huolimatta Lau- r i n t a 1 o lienee perusteltavissa tämän 1/2 koukun alkutalon nimeksi. Tonttien järjestys Lyöttilän Kylänmäellä sekä talojen yleisin luetteloimis- järjestys 1500-luvun maakirjoissa tukevat edellä esittämäämme olettamusta. Kylänmäellä ovat äärimmäisinä vasemmalla Paavontalosta syntyneet tontit, ensin Alhaisten ja sitten Tupaselan. Äärimmäisinä oikealla taas ovat Laurin- talosta syntyneet tontit järjestyksessä Paavola, Tervapää, Knaapila, Mannila ja Nikula. Näiden keskinäinenkin järjestys Kylänmäellä on lähes esittämämme jakaantumisjärjestyksen mukainen. Vain Paavola on siirtynyt Knaapilan ja Mannilan välistä Tervapään vasemmalle puolelle. Sen voitaneen tulkita sijoit- tuneen Alhaisten ensimmäisen haarautuman, Juho ja Nuutti Pekanpoikien talon autioituneelle tontille, siis tavallaan Paavonpoikien talon alueelle. Täs- säkin saattaa siis olla luonnollinen selitys Paavolan talonnimen synnylle. Kahdesta jäljellä olevasta vuoden 1539 maakirjatalosta syntyivät Kinnari ja Fiskari. Niiden yhteenlaskettu koukkuluku oli alunperin 1/4 (1/12 + 2 x 1/12 = 1/4), ja ne näyttävät olevan eri alkuperää kuin muut Kanta-Lyöttilän talot. Myös niiden tontit sijaitsivat muiden Lyöttilän alkuperäisten kantata- lojen tonttialueesta erillään, siis samoin kuin useimpien 1600-luvulla synty- neiden osatalojen sekä 1600-luvulla Kanta-Lyöttilään siirtyneen Kurjalan rälssitilan uusi tontti. Mikäli myös Kinnari ja Fiskari ovat myöhäisiä tulok- kaita Kanta-Lyöttilässä, niiden voisi olettaa edustavan sitä Niemenkylän taloa, joka 1500-luvulla joutui väistymään litin kirkon ja pappilan tieltä. Suoranaisia todisteita tästä ei kuitenkaan ole. Molempien talojen nimet, Kinnari ja Fiskari, viittaavat kylään mahdollisesti myöhemmin muuttaneisiin, varsinaisesta maataloudesta poikkeavan ammatin harjoittajiin. 4. Pilkanmaan maakirjakylä 1600—1712 Kanta-Lyöttilän itäpuolisille takamaa-alueille syntyi 1500-luvun jälki- puoliskolla kaksi tytärkylää eli siirtokylää, Kyöperiläja Pilkanmaa. Vuonna 1600 ne erotettiin Lyöttilän yhteydestä erilliseksi maakirjakyläksi. 1 Kun Kyöperilällä ei vielä siihen aikaan ollut nimeä, sai maakirjakylä nimekseen Pilkanmaa, vaikka Kyöperilä olikin näistä kahdesta siirtokylästä hiukan vanhempi. Taloja Pilkanmaan maakirjakylään syntyi 1600-luvun loppuun mennessä yhteensä kuusi. Näistä viisi (1700-luvun rekisteröinnin mukaan numerot 1,3, 4, 5 ja 6) sijaitsi Kyöperilän siirtokylässä ja yksi (N:o 2) Pilkanmaan siirtokylässä. Kyöperilän talot siirrettiin litin kunnasta Kuusankosken kuntaan vuonna 1918.2 Pilkanmaan talo (kartano) ja Kyöperilän (Voikkaan) koski siir- rettiin Kuusankosken kuntaan vuonna 1930.3 Kylän nimi muutettiin Kymenrannaksi vuonna 1922.4 Lyöttilän ja Pilkanmaan (Kymenran- nan) välisestä kylänrajasta tuli 1918 alkaen myös pitäjänraja ja joksikin aikaa lääninraja. 578 a. Kyöperilän siirtokylä Kyöperilän kylännimi on myöhäissyntyinen ja esiintyy vasta 1600-luvun asiakirjoissa. Kymijoessa Kyöperilän kohdalla oleva samanniminen koski (nykyisin Voikkaankoski) on todennäköisesti saanut nimensä aikaisemmin, 1 samoin läheisessä Kouvolan kylässä ollut Kyöperilän kantatalo. 2 Kyöperi johtuu ruotsinkielen köpare- sanasta, joka tarkoittaa ostajaa, kauppiasta. 3 Ensimmäisen kerran Kyöperilän kylännimi tuli esille vuoden 1626 väen- ottoluettelossa, jossa Pilkanmaa ja Kyöperilä mainittiin erillisinä kylinä. 4 Oikeudellisista lähteistä Kyöperilän nimi löytyy vasta vuonna 1632.5 Sen ohella käytettiin aluksi myös Maunu k s e 1 a-nimeä.6 Kylän eräs pelto- alue on niinikään saanut nimekseen Maunukselanpellot, ilmeisesti kylän eteläpuolella sijainneen Keltin Maunukselan mukaan. Kyöperilää koskevia keskiaikaisia asiakirjalähteitä ei tunneta, ei myöskään alueen asutuksen varhaisimpia vaiheita. Tämä tietojen puute saattaa osittain johtua juuri Kyöperilän nimen myöhäissyntyisyydestä. Kyöperilän alueen ympärysrajat määritettiin Kustaa Fincken kihlakun- nantuomiossa 28.8. 1564 seuraavasti: 7 Pitkenojansu, N aukanmäki, Loitenojansu och Paikaniemi rään. Tässä oli siis jälleen neljän rajapaikan tuomio, mutta tällä kertaa 1500- luvulta. Kysymys oli ilmeisesti ns. kuninkaan tahtomaasta, joita 1500-luvulla erotettiin sellaisista jakokunnista, joilla katsottiin olevan takamaita yli oman tarpeen.8 Toinen Viipurintie kulki 1500-luvulla Oravalasta litin kirkolle, 9 ja Kymijoen ylityspaikan kohdalle oli nähtävästi tarpeen perustaa tukikohta myös joen länsirannalle, samaan tapaan kuin etelämpänä Ruotsulaa vasta- päätä perustettiin Keltti.103 Kyöperilän Kylänmäki sijaitsi vastapäätä Oravalan Mattilaa (nykyisin Voikkaa), ja juuri tällä kohdalla on Kymijoessa suvanto- paikka, josta joen ylitys on helpoimmin käynyt päinsä. Jaakko Teitti mai- nitseekin jo vuonna 1556 Lyöttilän »sen toisen» (ylemmän) Viipurintien varrella Elimäen (pro litin) pitäjässä paikkana, johon voudin tehtävänä on asettaa kestikievari. Ilmeisesti Teitti tarkoitti nimenomaan Kyöperilää, jolla ei vielä siihen aikaan ollut nimeä, eikä siis Kanta-Lyöttilää, jonka tonttialue sijaitsi 2 km syrjässä Viipurintiestä. 10b Lyöttilän kohdalla »toinen* Viipurintie kääntyi Ojaisista Laitakorpeen ja eteni täältä nykyisen Mukulan talon maiden halki Pakistoon ja Kuppariin. Uudella ajalla tämä tie tuli tunnetuksi Kyöperilän kirkkotien nimellä. Radansuu on ilmeisesti ollut eräs »toisen» Viipu- rintien varrella olleen yhdystien etappipaikkoja ja saanut tien mukaan nimensä (rata = tie). Kyöperilän kirkkotie haaraantui 1700-luvulla Ojaisten kohdalla ja pohjoinen haara johti Lyöttilän Kylänmäelle. Lyöttilän kirkkotie taas kulki nykyistä reittiä Kylänmäeltä suoraan Kuppariin ja sieltä edelleen kirkolle yhtyen Kyöperilän kirkkotiehen Pakisten koilliskulmassa, hiukan ennen Kupparia. Toinen Kyöperilän aluetta koskeva asiakirja on Pietari Sigfridinpojan kihlakunnantuomio 25.9. 1577. Sillä vahvistettiin Pekka Juhonpojan seu- 579 raajan, Jaakko Pekanpojan, irrottautuminen Lyöttilän kantakylän yhteydestä seuraavin rajoin: ll Luchtaisenswo Pijckimäk i. N aukuanmäenots a, Hedanäian Polf w j, Pirtinkiukas, milt igenom H an g a s w o, Karhumäen ätza opd norra sijdhan Sawi s e n äijän Pijc k i, N irwisenoij a n suu, och sedhan uth med Kijmmene Elf in tili Luchtaisenoijansuu igen. Kyöperilän kylännimi ei vielä tässäkään yhteydessä tullut esille, vaan sen asemesta Jaakko Pekanpojan taloa nimitettiin Lyöttiläksi (Jacob Persson Löttilä ifrän Lötlilä bij). Maakirjaan Jaakon nimi ilmaantui vuonna 1581 Pekka Juhonpojan jälkeen. Pietari Sigfridinpojan tuomion rajat vahvistettiin kyöperiläläisten ja kuu- sanniemeläisten välisen rajakiistan yhteydessä vuonna 165312 ja sittemmin on tuomiossa mainittujen rajapaikkojen sijaintikin selvitetty13 . Luhtasenoja tarkoitti Kymijoen itäpuolella olevaa, Luhtasenniityn halki virtaavaa ojaa. Rajapyykki viisine kivineen sijaitsi tämän ojan suuaukon kohdalla Kymijoen itärannalla. Täältä raja kulki etelään Pylsymäkeen, sitten lounaaseen ja itään Naukuanmäen ja Hietasenojanpolven kautta Pirtinkiukaaseen. Keltin jakokuntaan kuuluneet Maunuksela ja Pöngölänmaa (Kuusanniemi) sijaitsi- vat tämän rajaosuuden kaakkois- ja eteläpuolella. Pirtinkiukaasta raja kään- tyi pohjoiseen kulkien Hangassuon (nykyisin Porrassuo) halki ja eteni sitten koilliseen Savistenojanpyykin kautta Nirvisenojan (nykyisin Kuolemanojan) suuhun, joka sijaitsi Kymijoen länsirannalla, Saukkolankoskesta etelään.14 Nimenmuutoksesta päätellen Nirvinen esiintyy tässä kuolemaa tarkoittavana! Nimen alkuperästä on kuitenkin vaikeata tehdä varmoja päätelmiä. Askolasta Nirvi tunnetaan s-alkuisena (Snirfui), siis ilmeisesti ruotsalaisperäisenä, jo 1500-luvun alkupuoliskolta.15 Lyöttilän Toittulanmaata ruvettiin 1700-luvulla nimittämään Nirvistenmaaksi, ja mah- dollisesti tämä alue on alunperin ulottunut koillisessa Nirvisenojaan saakka. Kustaa Fincken tuomiossa 1564 mainituista rajapaikoista Pitkänojansuu tarkoitti epäilemättä Nirvisen- eli Kuolemanojansuuta ja oli siis jo alunperin ollut Kyöperilän alueen koillisena rajapaikkana. Naukuanmäki taas oli alueen kaakkoisena rajapaikkana. Mahdollisesti Loitenoja tarkoitti Kalliojärven- ojansuuta (vrt. s. 593) alueen lounaiskulmassa ja Paikkaniemi Hangasniemeä alueen luoteiskulmassa (kuva 5). Loitenoja saattaa olla ortografinen väännös Löitenojasta (Lyötinoja). Pietari Sigfridinpojan tuomion 1577 varsinainen sisältö on tulkittavissa paitsi alueen irrottamiseksi kantakylän yhteydestä myös alueen rajojen tarkis- tamiseksi. Jaakko Pekanpoika sai tällä tuomiolla haltuunsa vain osan alku- peräistä Kyöperilän aluetta. 580 Irrottautuessaan kantakylän yhteydestä Jaakko Pekanpojalle myönnettiin oikeus kuuden heinäkuorman osuuteen eräästä »vanhan kylän puolella» (opä gamble bijs sijdhan) sijainneesta saraniitystä nimeltä Palosaarenluhta, koska hänen omalla puolellaan oli niukasti niittyjä. Lisäksi Jaakko sai oikeu- den veroluvun mukaiseen osuuteen kaskimaista yhteisesti vanhan kylän kanssa. Palosaarenluhdan sijaintia ei ole voitu varmuudella määrittää. Epäilemättä sanonta »vanhan kylän puolella» tarkoitti tässä tapauksessa kantakylän aluetta eikä suinkaan kantakylän ja siirtokylän välistä yhteistä maata. Näin ollen tässä tuomiossa mainittu Palosaari ei ole voinut tarkoittaa Pilkanmaan kaak- koiskulmassa ollutta Palosaari-nimistä paikkaa (nykyisin Palomäki), sillä se sijaitsi etäällä Kanta-Lyöttilän rajojen ulkopuolella. Sitä paitsi Pilkanmaan Palosaaressa enempää kuin sen ympäristössäkään ei ole saraniittyä. Myöhem- min kyöperiläläiset väittivätkin Palosaarenluhdan tarkoittaneen P e r ä s a a- re n niittyaluetta, 16 joka käsitti paitsi varsinaisen Peräsaarenniityn myös mm. Hangasniemenniityn ja Paskajärvenluhdan. Peräsaari sijaitsi Pilkanmaan, Kyöperilän ja Kanta-Lyöttilän välisessä kulmauksessa ja luettiin siis tämän tulkinnan mukaan siihen aikaan Kanta-Lyöttilään kuuluvaksi. Kyöperilän talojen tontit sijaitsivat ennen isoajakoa nykyisen Lassilan talon paikalla, Maunukselan peltojen ja Kymijoen välisellä mäellä. Kylän ensimmäinen talo jaettiin Jaakko Pekanpojan jälkeen vuonna 1594 serkusten (bröders barn) Esko Jaakonpojan ja Mikko Laurinpojan kesken. 17 Eskon osuudesta syntyi Lassilan kantatalo ja Mikon osuudesta Mikkolan kantatalo. Lassilan isännäksi tuli Eskon jälkeen Pekka Eskonpoika (1624—1639). Häntä seurasi veljenpoika Sipi (1642—1655) ja sitten tämän veljenpoika Lauri (1662 1682). Seuraavan isännän, Esko Laurinpojan (1687 1705) aikana talosta irtaantui osa, josta syntyi Virolaisen kantatalo. Sen ensimmäiseksi isännäksi tuli Jaakkolan Jaakko Ristonpojan velipuoli, Heikki Sipinpoika (1691 1694). Tämä ei pystynyt selviytymään veroistaan ja talo huudatettiin kolmesti Pilkanmaan säteriratsutilan haltijalle, ratsumestari Aksel Zwillingille. 18 Tämä ei kuitenkaan saanut tilaa haltuunsa, vaan sen isännäksi tuli Heikin velipuolen poika, Jaakkolan Martti Jaakonpoika vuonna 1703, oletettavasti sukuoikeuden nojalla. Mikkola jaettiin vuonna 1622 Mikko Laurinpojan ja Erkki Laurinpojan kesken. Erkin puoliskosta syntyi J aakkolan kantatalo. Mikko Laurin- poikaa seurasi Mikkolan isäntänä Mikko Mikonpoika (1634—1662). Tällä ei ollut lasta eikä perillistä ja niinpä hän testamenttasi talon vaimonsa sisaren miehelle, Heikki Tuomaanpojalle (1663—1676). 19 Tämän jälkeen tulivat vuo- rollaan isänniksi Heikin pojat, Risto (1680—1862) ja Sipi (1687 1703) sekä pojanpoika Juhana (1703—1712). Jaakkolan Erkki Laurinpoika luovutti osan tilastaan pojalleen Eskolle vuonna 1641.20 Isännyyden peri kuitenkin tämän veli Risto (1642 1676). Erkki Laurinpoika murhattiin 1.5. 1644. Murhaaja oli Lassilan Matti Sipin- poika ja murhan aiheena riita humalamaasta.21 Risto Erkinpoika kuoli 5.6. 1675. Hän jätti vanhimman poikansa Erkin perinnöttömäksi huonon käytöksen vuoksi ja testamenttasi talonsa kahdelle nuoremmalle pojalleen, jotka kumpikin olivat Jaakkoja nimeltään.22 Tähän aikaan annettiin joskus useammalle veljekselle sama etunimi verottajan ja armeijaan rekrytoijan pettämiseksi. Toinen Jaakoista oli isäntänä vuosina 1680 1703 ja häntä seurasi Risto Jaakonpoika vuodesta 1704 alkaen. Vaikka Jaakkolan Erkki Ristonpoika jätettiinkin perinnöttömäksi, hän asui ja piti hallussaan talon toista puoliskoa vuosina 1680—1687, ja tästä puoliskosta sai alkunsa Ky öperin kantatalo. Erkkiä seurasivat Kyöperin isäntinä hänen poikansa Erkki (1691 1694) ja Tuomas (1704—1705) ja pojanpoika Arvi vuodesta 1707 alkaen. Kyöperilän ensimmäisen talon koukkuluku oli 1/12, mikä vastasi 1 äyriä. Talon jakaantuessa äyriluku jakaantui osatalojen kesken, niin että kylän äyrilukujen summa pysyi muuttumattomana aina isoon reduktioon saakka (1685). Tämän jälkeen kaksi uutta taloa (Kyöperi ja Virolainen) saivat oman äyrilukunsa ja myöhemmin vielä yhden talon (Mikkola) äyriluku nostettiin Kuva 15. Kyöperilän talojen kehitysvaiheet 1566 1700. Fig. 15. The development of farms in Kyöperilä 1566—1700. 581 582 l/4:sta l/2:ksi. Näiden järjestelyjen seurauksena Kyöperilän lopulliseksi äyri- luvuksi tuli 2. Kylän manttaaliluku vakiintui 5/6:ksi 1620-luvultaalkaen. Eri kantatalojen osalle nämä veroluvut jakaantuivat seuraavasti: N:o 1 N:o 3 N:o 4 N:o 5 No: 6 Jaakkola, Lassila, 1/2 äyriä, 1/2 äyriä, 1/4 äyriä, 1/4 äyriä, 1/2 äyriä, 5/24 manttaalia 5/24 manttaalia 5/48 manttaalia 5/48 manttaalia 5/24 manttaalia Virolainen, Kyöperi, Mikkola, Vuonna 1647 Svean hovioikeuden asessori, Karl Henrik Wrede, joka omisti Hämeenkylän ja Villikkalan kartanot Elimäellä, osti Kyöperilän talot rälssiksi.23 Kruunu siis myi näiden talojen veronkanto-oikeuden Wredelle. Isossa reduk- tiossa Kyöperilän talot palautuivat verotaloiksi.24 Ne liitettiin kuitenkin augmenttitaloina Pilkanmaan ratsutilan, sittemmin säteriratsutilan yhteyteen.25 Ratsutilan haltijat yrittivät 1700-luvulla yhdistää Kyöperilän talot myös itse säteriin siinä kuitenkaan onnistumatta.20 b. Pilkanmaan siirtokylä Ensimmäinen varma tieto Pilkanmaan asuttamisesta on Lasse Torstenssonin laamannintuomio 10.2. 1579, jossa viitattiin Pilkanmaan myyntiä oravalalai- sille koskeviin Björn Klaunpojan ja Kustaa Fincken kihlakunnantuomioihin sekä lueteltiin Pilkanmaan rajat (vrt. s. 539). 1 Näiden rajojen sisäpuolelle, sanottiin tuomiossa, on asetettu asumaan eräs talonpoika, joka maksaa kruu- nulle veroa (fullmans skatt och drächt) laillisen kirjeen nojalla ja tämä kirje on laamannintuomiolla vahvistettu. Lasse Torstensson tuomitsi kuudesosan samasta Pilkanmaasta Martti H annunpojalleja hänen veljilleen ja lapsilleen, jotka asuvat Oravalassa sekä hänen veljelleen Lasse (Hannu) npoj alle, joka on muuttanut heidän luo- taan ja asuu Selänpäässä. Tämä kuudesosa, sanottiin tuomiossa, on se osa Pilkanmaata, jonka Martin veli, joka (oli?) Lassen isä, oli ostanut ja joka oli nimeltään Tuomas Pekanpoika Jusuinen ( Jusujnen). Maakirjan mukaan Oravalassa todellakin asui siihen aikaan eräs Tuomas Pekanpoika, mutta tämän sukunimeksi on merkitty tavallisimmin Ha s u, joskus Hasuinen. Luultavasti kysymyksessä oli sama mies, sillä muuta Tuomas Pekanpoikaa ei Oravalassa tiedetä asuneen. Oravalan Tuomas Pekanpoika oli, kuten Lyöttilän Maunu Pekanpoika, Suomen sen ajan varakkaimpia talonpoikia. Hänen maksettavakseen määrätty lehmäverovoi kohosi enimmillään 42 naulaan, mikä vastasi 42 täysi-ikäistä lehmää, jos hiehot ja vasikat jätetään laskuista pois. 2 Tuomas oli todennäköi- sesti kuollut juuri niihin aikoihin, sillä hänen nimensä esiintyi maakirjassa viimeisen kerran vuonna 1577. Tuomaan Oravalassa sijainnut talo ja karja oli vuoden 1578 maakirjassa jaettu kahden perillisen, Martti Pekanpojan ja Pekka Tuomaanpojan kesken. Myös Lasse Torstenssonin tuomiossa oli todennäköisesti kysymys Tuomaan perinnön jakamisesta, nimittäin hänelle kuuluneesta Pilkanmaan osuudesta. 583 Tässä jaossa olivat kuitenkin osallisina muut perilliset kuin Martti Pekanpoika ja Pekka Tuomaanpoika, nimittäin Martti Hannunpoika veljineen ja lapsineen. Toinen Hasujen vanha sukuhaara löytyy Selänpäästä, jonka maakirjoissa vuodesta 1543 alkaen esiintyi Lasse Hasu eli Lasse, kuten hänen nimensä tavallisimmin lyhennettiin. Patronyymiä ei tälle Lasselle maakirjoista löydy. Oravalan Lasse Hannunpoika hän ei missään tapauksessa voinut olla, sillä tämän nimi, kuten Tuomas Pekanpojankin, esiintyi Oravalan maakirjoissa vuosina 1543—1572.3 Ketään Lasse Torstenssonin tuomiossa mainituista henkilöistä ei maa- kirjassa merkitty Pilkanmaan asukkaaksi, vaan sinne tuli Tuomas Mar- ti n p o i k a, mahdollisesti Martti Hannunpojan jälkeläinen, ja vasta vuodesta 1589 alkaen. Oletettavasti muutto oli kuitenkin tapahtunut jo aikaisemmin, mutta maakirjaan tulo merkittiin vasta tavanmukaisten uudisasukkaalle myön- nettyjen vapaavuosien jälkeen. Tuomas Martinpojan koukkuluvuksi tuli 1/24, mikä vastasi 1/2 äyriä. Entä kuka sitten oli se talonpoika, joka jo oli asetettu Pilkanmaahan asu- maan silloin, kun Lasse Torstensson istui laamanninkäräjiä Oravalassa 1579? Tämä käy ilmi Herman Flemingin laamannintuomiosta Uudessakylässä 24.2. 1580.4 Oikeuteen saapui tällöin Matti Simonpoika, joka kertoi että juuri hän oli asettunut asumaan Pilkanmaahan, jonka Lyöttilän kylä oli myynyt Oravalalle, että suuri Kymijoki erottaa Pilkanmaan ja Oravalan toisistaan Pilkanmaan sijaitessa Hämeen läänissä ja Oravalan Viipurin läänissä ja että Oravalalla on Bengt lydikenpojan tuomion nojalla oikeus Kymijoessa Hämeen (Pilkanmaan) puolella olevaan kalaveteen. Paikalla oli suoritettu katselmus ja katselmusmiehet todistivat että Matti Simonpoika todella oli asetettu asumaan Pilkanmaahan ja että hän maksoi kruunulle veroa. että sille, joka maasta maksaa veron, tulee myös kalaveden nautinnan kuulua vanhan käytännön sitä estämättä, että Bengt Lydikenpojan tuomiolla ei loukattu kenenkään etua silloin, kun Pilkanmaa oli asumaton, mutta nyt kun Pilkanmaassa oli asukas, tuli kalaveden rajan kulkea joen keskeltä, että Pilkanmaa ja Oravala kuuluvat eri lääneihin, eri laamannikuntiin ja eri kihlakuntiin, että Matti Simonpoika on tullut Oravalan kylästä ja kahdeksan muun kanssa perinyt yhteisesti nautintaoikeuden ja että Matti Simonpojan suku on Lyöttilästä, josta Pilkanmaa on erotettuja myyty oravalalaisille. Suoritettuun katselmukseen ja Kustaa Vaasan erämaiden asuttamista koskevaan mandaattiin vedoten Herman Fleming tuomitsi Pilkanmaan sitä ympäröivien rajojen sisällä Matti Simonpojalle sekä määräsi 6 mk:n sakon sille, joka tätä tuomiota vastaan rikkoo. 584 Tuomion sanamuoto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Pilkanmaa nyt olisi kokonaisuudessaan tuomittu Matti Simonpojalle. Kysymys oli vain kalaveden jaosta Pilkanmaan ja Oravalan kesken, ja Matti Simonpoika oli alueen ainoana asukkaana (Tuomas Martinpoika ei vielä ollut muuttanut) esiintynyt oikeu- dessa yksinään Pilkanmaan edustajana. Pilkanmaan sisäinen jako eri talonpoikien kesken käy tuomiosta ilmi vain välillisesti. Matti Simonpojan sanottiin perineen osuutensa yhdessä »kahdek- san muun kanssa», jotka asuivat (Oravalan) kantakylässä. Siihen aikaan Orava- lan kantakylässä oli 12 taloa (ilman myöhemmin irtaantunutta Mattilan siirto- kylää), ja nämä olivat jakaantuneet kolmeksi neljän talon ryhmäksi, joista kukin vastasi veroarvoltaan yhtä täysveroa. Matti Simonpoika, joka oli peri- nyt kahdeksan talon eli kahden täysveron talojen osuuden, sai koukkuluvuk- seen 1/12. Sen sijaan Tuomas Martinpojalle, joka todennäköisesti edusti Tuo- mas Pekanpojan perillisiä, oli jäänyt vain neljän talon eli yhden täysveron talojen osuus ja hänen koukkuluvukseen tuli 1/24. Siis kutakin Oravalan kanta- kylän täysveroa vastasi Pilkanmaassa 1/24 koukkua. (Martti Hannunpojan perimä Tuomas Pekanpojan osuus oli kuitenkin alunperin ollut vain kuu- dennes Pilkanmaasta, joten se oli ilmeisesti vastannut ainoastaan puolta yhden täysveron talojen osuudesta.) Herman Flemingin tuomiolla 1580 sinetöitiin lopullisesti Pilkanmaan koh- talo. Sen jälkeen ei Oravalan enempää kuin Lyöttilänkään miehillä enää pitänyt olla oikeutta Pilkanmaan alueeseen, vaan se oli tulkittava itsenäisty- neeksi siirtokyläksi. Matti Simonpojan nimi oli ilmaantunut Lyöttilän maakirjaan jo vuonna 1571. Samalla oli Lyöttilän koukkulukujen summa lisääntynyt Matin koukku- lukua vastaavalla 1/12:11a. Tämä osoittaa, että kysymyksessä todella oli uudis- tilan verolle ottaminen eikä suinkaan Lyöttilän Arvinpoikien talon jatkuminen, niin kuin Suomen asutuksen yleisluettelo erheellisesti ilmoittaa (vrt. s. 574). Vuonna 1592 Matti Simonpojan talo jakaantui kahtia ja sen toiseen puolis- koon tuli isännäksi Paavo Olavinpoika. Pilkanmaassa oli siis nyt yhteensä kolme 1/24 koukun taloa. Ne kaikki erotettiin Lyöttilän yhteydestä saman- aikaisesti Kyöperilän talojen kanssa Pilkanmaa-nimiseksi maakirjakyläksi vuonna 1600.® Vaikka Pilkanmaa olikin syntynyt Lyöttilän siirtokylänä, se sai ensimmäi- set asukkaansa Oravalasta, ja sen läheiset suhteet oravalalaisiin säilyivät vielä 1600-luvulla. Niinpä Viipurinläänin (Oravalan) talonpoikien sanotaan vuonna 1609 ottaneen viljeltäväkseen Tuomas Martinpojan autioituneen tilan.6 Muis- tona Masujen ajalta Pilkanmaassa oli vielä 1700-luvulla Hasun torppa ja Hasunpelto. Pilkanmaan uudisasukkailla oli kuitenkin sukulaisuussiteitä myös lyötti- läläisiin. Tämä käy ilmi paitsi Herman Flemingin laamannintuomiosta välil- lisesti myös sakkoluetteloista. Niinpä Pilkanmaan Paavo Olavinpoika ja Lyöttilän Erkki Maununpoika yhdessä tuomittiin vuonna 1596 sakkoon, koska eivät olleet erottaneet Marketta Matintyttärelle tälle kuuluvaa perintöä. 7 Sen sijaan Karjalan omistuksiin viittaavaa ei Pilkanmaata koskevista asiakirjalähteistä enää löydy, ei edes Arvid Tavastin tileistä. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä Pilkanmaa oli jo Björn Klaunpojan ja Kustaa Fincken 585 tuomioiden aikana (vrt. s. 539) siirtynyt lyöttiläläisten omistukseen ja kruu- nun tileihin se merkittiin vasta tultuaan pysyvästi asutuksi. Miksi sitten lyöttiläläiset myivät Pilkanmaan? Ilmeisesti heillä oli siihen aikaan takamaita enemmän kuin mitä itse tarvitsivat. Laajat Kymentaustan korvet ja pääosa Toittulanmaata (Nirvinen) olivat vielä maatalouden tarpeita ajatellen käyttämättömänä reservinä. Tällaisissa tapauksissa kruunu pyrki ottamaan takamaat itselleen ja luovuttamaan ne asutustarkoituksiin. Kyö- perilä oli jo tällä tavoin menetetty. Ehkäpä lyöttiläläiset pelkäsivät kruu- nun ottavan Pilkanmaankin ja oli tietenkin edullisempaa myydä Pilkanmaa kuin joutua luovuttamaan se ilmaiseksi kruunulle. Vuonna 1629 Pilkanmaan aluetta laajennettiin Heikki Antinpojan kihla- kunnantuomiolla. 8 Oikeuteen saapui tällöin Martti Paavonpoika Pilkan- maasta ja kertoi, että lyöttiläläiset olivat muinoin ostaneet Korpikylältä Lau r i nm a a -nimisen takamaan ja että Korpikylä (nykyisin Hollolassa) sijaitsi 12 peninkulman päässä Laurinmaasta. Lautakunta todisti. että tällainen erämaa, jota Lyöttilä ja Korpikylä eivät välttämättä tar- vitse, kuuluu kruunulle, että alue on laillisesti annettu Martti Paavonpojalle 1/2 äyrin verotilaksi. että Martti Paavonpojan on määrä tulevasta syksystä alkaen maksaa veronsa kruunulle eikä lyöttiläläisille, kuten hän tähän asti kauan aikaa on tehnyt, että alue on ensi tilassa rajattava ympärysrajoin (kringgäende rdr och rör). Oikeus tuomitsi Laurinmaan Martti Paavonpojalle ja hänen perillisilleen ikuisiksi ajoiksi nautittavaksi, viljeltäväksi ja pidettäväksi sekä määräsi 3 mk;n sakon sille, joka hänen oikeuttaan loukkaa. Martti Paavonpojan nimi oli ilmaantunut Pilkanmaan maakirjaan jo vuonna 1625 Paavo Olavinpojan talon asukkaaksi. Talo oli tällöin väliaikai- sesti jaettuna Paavon poikien, Erkin ja Martin kesken. 9 Martti oli kuitenkin ottanut viljeltäväkseen myös osan Lyöttilälle kuulunutta Laurinmaata ja maksanut siitä veroa lyöttiläläisille. Nyt tämä Laurinmaan alue tuomittiin Martin omistukseen. Näin siis lyöttiläläiset menettivät Kyöperilän ja Pilkan- maan lisäksi osan Laurinmaatakin. Martti Paavonpojan talo ilmaantui maakirjaan vasta vuonna 1637, ilmei- sesti tavanmukaisten, uudisasukkaalle myönnettyjen vapaavuosien jälkeen. Aikaisemmin hallussaan pitämänsä osuuden Paavo Olavinpojan talosta Martti joutui luovuttamaan veljelleen Erkille. 103 Tuomiokirjan mukaan Paavo Martinpoikaa syytettiin jo vuonna 1630 myös Erkki Sipinpojan maalle kylvämisestä. Lisäksi hän ilmoitti aikovansa ottaa verolle Pilkanmaasta 1 1/2 äyrin autiotilan, jonka muka piti näkyä Juhana Ottenpojan autioluettelossa 1607.10,> Tällaista tilaa Pilkanmaassa ei kuitenkaan ollut. Martti Paavonpojan talon veroluvuksi tuli 1/2 äyriä, mikä lisättiin Pil- kanmaan maakirjakylän äyrilukujen summaan. Itsenäistä siirtokylää Lau- rinmaahan ei kuitenkaan jatkossa muodostunut, sillä Martti Paavonpojan talo liitettiin yhdessä Pilkanmaan siirtokylän talojen kanssa Pilkanmaan säteriratsutilaan 1600-luvun lopulla (vrt. s. 588). 586 Mitään Laurinmaata koskevaa rajatuomiota ei myöskään ole säilynyt, vaan ainoastaan määräys rajankäynnin suorittamisesta ja luettelo miehistä, joiden tehtäväksi rajankäynti annettiin.113 Rajojen väitettiin käyneen ilmi maanmittari Joonas Selanderin vuonna 1650 piirtämästä Pilkanmaan kar- tasta (Geometrisk land Tafia ofwer Pilckatna) , joka oikeaksi todistettuna jäl- jennöksenä esitettiin Pilkanmaan ja Lyöttilän välisen Paskajärvenluhtaa kos- keneen omistusriidan yhteydessä vuonna 1733.llb Tähän karttaan ei kuiten- kaan ollut merkitty rajapaikkojen nimiä, joten sen perusteella oli vaikeata tehdä päätelmiä rajojen sijainnista. Niinpä Pilkanmaahan liitetyn Laurinmaan osan rajoista jouduttiin käy- mään perusteellinen oikeudellinen selvitys vuosina 1778—1781.12 Tällöin il- meni, että alue sijaitsi vanhan Pilkanmaan eteläpuolella ja työntyi siis alku- peräisen Pilkanmaan ja Kyöperilän väliin. Tämän seurauksena oli Pilkanmaan eteläraja muuttunut. Vanhoilta ihmisiltä kuultuihin perimätietoihin ja löy- tyneisiin rajamerkkeihin nojautuen esitettiin uudeksi etelärajaksi: Kuva 16. Pilkanmaan talojen kehitysvaiheet 1571 1700. S = säteri; K = ratsutila: SR = säteriratsutila. Fig. 16. The development of farms in Pilkanmaa, 1571—1700. S noble estate; R landed estate under obligation to supply and equip a cavalryman; RS = noble estate under the above obli- gation. 587 Kuolemanjoensu, Savistenkivipycki, Kartu m ä k i, Karjetawuori, Paskajärvenperse. Pilkanmaan puolelle tuli mm. osa Peräsaarensuota, Häkänsuo, Tammiston- niitty, Letkunniitty ja Kylmäojansuo. Puolen äyrin osuuden Laurinmaasta sanottiin kuitenkin jääneen Lyöttilän puolelle. Tämä lienee käsittänyt pää- osan Peräsaarta sekä Äminnen (nykyisin Hietasilta) alueen, joka isossajaossa liitettiin Kyöperilään (vrt. s. 621). Pilkanmaan sisäisissä asioissa tapahtui merkittävä käänne vuonna 1647. Tällöin Karl Henrik Wrede osti Pilkanmaan talot rälssiksi, samoin kuin Kyö- perilänkin talot (vrt. s. 582). Samoihin aikoihin oli Tuomas Martinpojan talon väki joutunut keskinäis- ten riitaisuuksien vuoksi vaikeuksiin. Talo oli 1600-luvun alussa periytynyt ensin Heikki Tuomaanpojalle ja sitten Sipi Tuomaanpojalle. Tämän jälkeen oli isännyyden perinyt Erkki Sipinpoika, jonka kuoltua talon otti haltuunsa hänen veljensä Pekka. Erkin leski Aune Antintytär jäi kuitenkin poikansa Tuomaan kanssa taloon asumaan. Ennen pitkää syntyi Pekan ja Aunen vä- lille riitaa, joka johti ilmitappeluun ja käräjille. 13 Vuonna 1638 oikeus tuo- mitsi Pekan häädettäväksi ja talon yksin Aunen omistukseen.14 Lesken vai- keuksia hyväkseen käyttäen Karl Henrik Wrede osti tilan nimiinsä vuonna 1648 ja perusti siitä säterin.15 Kun talo oli säteriksi pienikokoinen alku- peräiseltä veroluvultaan vain 1/2 äyriä Wrede laajensi sitä ostamalla muilta Pilkanmaan isänniltä Kaulaniityn ja Kortenhtyn vuonna 1952.16 Näiden niittyjen rajat olivat: H awankando up till M a l m e n derifrän till Waskisaari, sädhan tili Kaulanako, dernest till Rijoweraho, derifrän Kijsennijttu och sedhan nedher tili N ijtkämen J er w i. Näistä rajapaikoista vain viimeksi mainittu on enää varmuudella paikannet- tavissa. Henkikirjassa Wreden säteriä nimitettiin, merkillistä kyllä, torpaksi ja taloon asumaan jäänyttä Tuomas Erkinpoikaa torppariksi tai kartanon rengiksi. Erään tiedon mukaan Wreden säteri olisikin siihen aikaan ollut Oravalan kartanon torppa! 17 Asukkaan tittelistä päätellen »säterin» taloutta joka tapauksessa hoidettiin jostakin Wreden kartanosta käsin. Muut Pilkan- maan talot samoin kuin Kyöperilänkin talot luettiin säterin rajapiiriin kuuluviksi. Isossa reduktiossa vuonna 1682 Karl Henrik Wreden poika Fabian luovutti Pilkanmaan säterin ja kaikki Pilkanmaan rälssitilansa kuten Kyöperilänkin 588 rälssitilat takaisin kruunulle.18 Tätä ennen, vuonna 1679, säteri oli palanut19 ja sen jälkeen pantattu »vuokraaja» Henrik Gottsmanille.20 Palon jälkeen paikalle oli vasta saatu rakennustarpeita, ja tulipalon jäljet olivat vielä kor- jaamatta. Säteriä hoidettiin herrasväen omalla karjalla. Ison reduktion jälkeen Pilkanmaan talot yhdistettiin ratsutilaksi, jonka veroluvuksi tuli 2 äyriä ja 7/12 manttaalia. Siihen aikaan tarvittiin raskaan Tanskan sodan vuoksi uusia ratsutiloja entisten köyhtyneiden tilalle. Falc- kenbergin komissio päätti vuonna 1684 antaa Pilkanmaan ratsutilan ratsu- mestari Aksel Zwillingille ratsupalvelua vastaan.21 Kuningas vahvisti komis- sion päätöksen vuonna 168622 ja myönsi ratsutilalle säterivapauden vuonna 1691.23 Perustettuun kruunun säteriratsutilaan kuuluivat kaikki Pilkanmaan talot eikä pelkästään Tuomas Martinpojan (Erkki Sipinpojan) talo, kuten Wreden säteriin. Entisistä Pilkanmaan siirtokylän talonpojista tuli nyt säteriratsu- tilan torppareita! Vuodesta 1693 alkaen säterintarkastusluettelot kertovat, että Pilkanmaa oli hyvin rakennettu, omistaja asui kartanossaan ja viljeli sitä omalla väellään. Pilkanmaan rajoihin tuli kuitenkin muutos vielä 1700-luvun alussa, jol- loin siihen liitettiin Pyhäjärven Salonsaari, tosin kyseenalaisin peruste- luin ja lähinnä siitä syystä, ettei vastapuoli jaalalaiset pystynyt todis- tamaan saaren kuuluneen itselleen.24 Oikeudessa jaalalaiset vetosivat ensin Lasse Torstenssonin tuomioon 1579 ja väittivät, ettei Salonsaari mahdu siinä mainittujen Pilkanmaan rajojen sisäpuolelle. Lisäksi he esittivät »vanhan laamannintuomion vuodelta 1460», jossa mainittiin Kimolan rajoina Suola- joensu, Aitosari, Surikifwi etc. ja väittivät Aittosaaren sijaitsevan Salonsaa- ren eteläkärjessä, johon se oli maan nousemisen vuoksi kasvanut yhteen. Sittemmin ilmeni, että jaalalaiset tarkoittivat vanhalla laamannintuomiolla Eerik Akselinpojan rajatuomiota, jonka vuosiluvuksi tällä kertaa ilmoitet- tiin 1448!25 Pilkanmaata edusti oikeudessa taitava asianajaja Juhana Björklund, joka vetosi mm. maanlakiin väittäen, ettei kahden päärajan väliraja, Aittosaari voinut sijaita Salonsaaressa, koska tällöin Aittosaaren ja Suurenkiven väli- nen rajalinja joutuisi kulkemaan mutkitellen (i buckt och krook), jotta se ei leikkaisi Lyöttilän aluetta (Marjaniemeä). Lisäksi Björklund viittasi Pilkan- maan alueen laajentumiseen vuonna 1629 sekä ratsutilan velvollisuuksiin rat- sumiehen ylläpitäjänä. Tämä viimeksi mainittu näkökohta lieneekin paina- virnmin vaikuttanut asian ratkaisemiseen Pilkanmaan eduksi. Zwilling oli nimittäin perustanut Salonsaareen hevoslaitumen ja piti siellä sotahevosia. Vanhan Pilkanmaan talojen tontit sijaitsivat oletettavasti nykyisen Pil- kanmaan kartanon rakennusten paikalla Kymijoen itärannalla, vastapäätä Oravalaa. Tätä olettamusta tukee se, että itse kartano sai alkunsa yhdestä vanhan Pilkanmaan talosta. Sen sijaan Laurinmaan talon tontti lienee sijain- nut Laurinmaassa, koska alue määrättiin rajattavaksi ympärysrajoin (vrt. s. 585), 589 V. Jakokunnan yhteiset takamaat Vanhimmista asiakirjalähteistä ilmenee, että Lyöttilän jakokuntaan kuu- luivat jo alunperin kaikki ne alueet, jotka siihen myöhemmin luettiin. Tosin vain osa niistä oli lyöttiläläisten omassa hallinnassa, osa kuului Kosken kylän Kurjalalle ja osa nykyisen Kärkölän Maavehmaalle ja Korpikylälle. Lyötti- län jakokunta ei siis syntynyt pala palalta tai lohko lohkolta kasvaen, niin kuin Suomaa on esittänyt.1 Jakokunnan takamaat olivat lyöttiläläisten haltuun siirryttyään jakamatta kylien tai talojen kesken aina isoonjakoon saakka. Niitä käytettiin yhteisinä paitsi poltto- ja tarvepuiden hankintaan mm. kaskeamiseen ja kytöämiseen sekä karjan laiduntamiseen, periaatteessa talojen veroluvun mukaisessa suh- teessa. Eräät takamaalohkot olivat kuitenkin vanhastaan Alhaisten yksi- tyisnautinnassa. Tämäkin viittaa siihen, että juuri Alhainen vastaisi Lyötti- län ensimmäistä alkutaloa tai toista kahdesta ensimmäisestä osatalosta ja tä- män jakaannuttua osa takamaista olisi jäänyt sen hallintaan. Takamaat si- jaitsivat kahdella suunnalla, Kanta-Lyöttilän itä- ja kaakkoispuolella Toittu- lassa sekä Kymijoen länsipuolella eli »Kymen takana». a. Toittulanmaa (N irvi n e n) Toittulanmaa kokonaisuudessaan on aikanaan käsittänyt osan Niinimäkeä ja Radansuuta sekä Radansuun ja Keltin välisen ja Lyöttilän ja Kyöperilän välisen alueen. Juhana Simonpojan kihlakunnantuomiossa 3.7. 1647 kerro- taan Lyöttilän aikoinaan ostaneen osuutensa Toittulanmaahan Vehmaalta ja Korpikylältä. 1 Tästä tuomiosta on kuitenkin esitetty myös toinen versio, jonka mukaan ostajina olisivat olleet lyöttiläläiset ja kelttiläiset yhteisesti. 2 Lyöttilälle kuuluvaa Toittulanmaata ruvettiin 1700-luvulla nimittämään N irvistenmaaksi.3 Sen lounaiset rajapaikat Radansuuta vastaan, Sa- linkivi (Sadinkivi) ja Anhavaistenojansuu mainittiin jo Henrik Klaunpojan laamannintuomiossa 4.8. 1451.4 Salinkivi sijaitsee Salpausselällä Viipurin maantien varrella ja Anhavaistenojansuu Urajärven kaakkoisrannalla. Toit- tulanmaan Keltin vastaisina rajapaikkoina olivat Kustaa Fincken kihlakun- nantuomion 25.8. 1557 mukaan:5 Sillastensilda, Nirvisensaari, Kurikkasaari, Pirtikiuas. Sillastensilda (nykyisin Rajasilta) sijaitsee Toittulanmaan kaakkoiskul- massa. Raja Salinkivestä Sillastensildaan kulkee Salpausselällä pitkin Viipurin maantietä, kääntyy sitten pohjoiseen ja etenee Nirvistensaaren kautta Kurikka- saareen, joka sijaitsee Kalliojärven itärannalla. Täältä raja jälleen kääntyy itään, kohti Kyöperilän sikopiirin rajaa, johon se yhtyy Pirtinkiukaassa. Pohjoisessa Toittulanmaa lienee alunperin rajoittunut Kanta-Lyöttilään ja Laurinmaahan. Viimeksi mainitusta osa liitettiin 1600-luvulla Pilkan- maahan, mutta toinen puoli jäi edelleen jakamattomaksi yhteismaaksi. Tämä 590 Laurinmaan osa käsitti todennäköisesti nykyisen Hietasillan (Aminne) alueen sekä mahdollisesti myös Kangasniemen ja ainakin osan Perä- saarta. Nämä kaikki liittyivät Toittulanmaahan ilman selvää rajaa. Joskin Toittulanmaa ja Laurinmaa ovat historiallisesti eri alkuperää, ne muodostavat maantieteellisesti yhtenäisen takamaavyöhykkeen, jonka eri osien välillä ei maanjako-oikeudelliselta kannalta katsoen enää 1600-luvulta alkaen ollut eroa. Käsittelemmekin seuraavassa koko tämän takamaavyöhyk- keen Toittulanmaahan kuuluvana. Toittulanmaan nautintaa koskevat vanhimmat tiedot perustuvat oikeudel- lisiin lähteisiin. Kyöperilän siirtokylän talomäärän kasvaessa sen yksityisomis- tuksessa olevat niityt ja kaskimaat osoittautuivat pian riittämättömiksi. Kyöperiläläiset siirtyivät tällöin käyttämään myös jakamattomia yhteismaita ja joutuivat kiistelemään niiden nautintaoikeudesta lyöttiläläisten ja Pilkan- maan kartanon kanssa. Jo 1630-luvulla kyöperiläläiset ottivat käyttöönsä Peräsaaren eteläsivulta Hangasniemenniityn. Kihlakunnanoikeus tuomitsi niityn luovutettavaksi Lyöttilälle ja jaettavaksi kyläläisten kesken. 6 Lyöttiläläiset yrittivät sittemmin (1659) kieltää kyöperiläläisiltä myös Toittulanmaan kaskeamisen. Tämän kihlakunnanoikeus katsoi olevan vastoin Kustaa Fincken tuomiota (1557) ja rankaisi lyöttiläläisiä sakoilla. 7 Hangasniemenniittyä koskeva omistusriita uusiutui 1670-luvulla, ja alueella määrättiin suoritettavaksi katselmus. 8 Lyöttiläläiset väittivät kyöperiläläisten käyttäneen yhteisiä maita ja erityisesti niittyjä enemmän kuin mihin heidän verolukunsa edellytti. Vuonna 1684 osapuolet vihdoin sopivat, että Kanta- Lyöttilän peltoalueen raja (hohlbijs äkergrenz) , jonka sisäpuolisille alueille kyöperiläläisillä ei ole asiaa, kulkee seuraavasti:9 Kallion Joensuu, Niemistensuota mijeden, Yldenoian suu och sd till U hrajerfwen. Tämän rajan pohjoispuolinen alue, mm. koko Peräsaari, kuului siis sopi- muksen mukaan yksin Lyöttilälle. »Muu kaskimaa-alue» siis rajan etelä- puolinen Toittulanmaa sovittiin jaettavaksi kruunun maanmittarin toi- mesta kullekin äyrilukunsa mukaisessa suhteessa. Lyöttiläläiset syyttivät kuitenkin kyöperiläläisiä jo samana vuonna sopi- muksen rikkomisesta. He väittivät, ettei Jaakko Pekanpojalle ollut vuoden 1577 tuomion nojalla myönnetty oikeutta »yhteisellä maalla» (i samfälta ägor) enempään kuin kuuden heinäkuorman osuuteen Palosaarenluhdasta ja että kyöperiläläiset olisivat raivanneet niittyjä enemmän kuin mitä heidän veron- lukunsa edellytti. 10 Nyt siis Palosaarenluhdan sanottiin olevan yhteisellä maalla eikä Kanta- Lyöttilän alueella! Tätä lienee pidettävä esimerkkinä senajan oikeudellisissa asiakirjoissa esiintyvistä ristiriitaisuuksista ja epätarkkuuksista. (Peräsaari, jota Palosaarella ilmeisesti tarkoitettiin, sijaitsi kylläkin Kanta-Lyöttilän alkuperäisten, vuoden 1458 rajojen ulkopuolella, siis yhteisellä maalla, mutta 591 vuonna 1684 sovitun Kanta-Lyöttilän peltoalueen rajan sisäpuolella.) Tässä tapauksessa kihlakunnanoikeus totesi, että osapuolet olivat edellisillä käräjillä sopineet siitä, että kumpikin pitää omat sikopiirin eli peltorajan alueensa (swinewalls skogen eller dkergrenzen) ja että niiden ulkopuoliset alueet jäävät yhteisiksi (samfälta) ja jaetaan kruunun maanmittarin toimesta kullekin äyrilukunsa mukaisessa suhteessa, Kuva 17. Lyöttilän ja Kyöperilän yhteinen Toittulanmaa rajoittui idässä Pöngölänmaahan (Kuusanniemi) ja Kelttiin. J. J. Jandolinin kartta vuodelta 1770. (RA Nedre just.rev* utsl. bändi. N:o 85/24. 4.1788.) Fig. 17. Toittulanmaa, owned jointly by Lyöttilä and Kyöperilä, bordered on Pöngölänmaa (Kuusanniemi) and Keltti in the East. 592 että vuoden 1577 tuomio ei kiellä kyöperiläläisiä laajentamasta niittyjä yhteisellä maalla muualla kuin Palosaarenluhdassa, että kyöperiläläiset olivat »aina ja jo monia vuosia sitten» raivanneet ja käyttäneet kyseisiä niittyjä ja että lyöttiläläiset eivät voineet todistaa niitä aikaisemmin käyttäneensä. Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus tuomitsi kyöperiläläisille heidän raivaamansa niityt, siksi kunnes yhteismaat on maanmittarin toimesta jaettu verolukujen mukaisessa suhteessa. Lyöttiläläiset valittivat tästä tuomiosta laamanninoikeuteen, joka katsoi että asiassa olisi kuultava myös vasta perustetun Pilkanmaan ratsutilan edustajaa. 11 Lopullinen tuomio asiassa lienee annettu laamanninkäräjillä 8.10. 1689 ja 8.2. 1694.12 Näitä laamannintuomioita ei kuitenkaan ole säilynyt. Sen sijaan on ilmennyt, että Pilkanmaan ratsutilan haltija, ratsumestari Aksel Zwilling, otti Peräsaarenniityn haltuunsa 1600-luvun lopulla. Vuonna 1700 Kyöperilän Jaakkolan isäntä Erkki Ristonpoika vaati sitä takaisin itselleen vedoten kihlakunnan- ja laamannintuomioihin 1684 ja 1694. Oikeus totesi, että mainituissa tuomioissa puhuttiin vain Palosaarenluhdasta ja Toittulan- maan takamaasta eikä suinkaan Peräsaarenniitystä sekä hylkäsi Erkin vaati- muksen. 13 Kaksi vuotta myöhemmin (1702) ratsumestari Zwillingin leski teki kuitenkin Erkki Ristonpojan kanssa sopimuksen siitä, että tämä saa käyt- töönsä Peräsaaren, jos hän raivaa kartanolle toisen samansuuruisen niityn. Näin myös tapahtui. 1411 Pilkanmaan kartanon seuraava omistaja kapteeni H. G. Heideman vaati vuosina 1723 1724 Peräsaarta takaisin kartanolle tässä kuitenkaan onnistumatta.146 Lyöttiläläiset puuttuivat asiaan uudelleen vasta vuonna 1727 vaatien Toittulanmaan ]a Palosaarenluhdan jakamista.15 Tällä välin olivat kyöperilä- läiset Martti Virolainen ja Lasse Pekkala suuresti laajentaneet viljelyksiään ja kapteeni H. G. Heidemanin luvalla ulottaneet heinäalansa Peräsaaren koillis- osassa sijaitsevaan Paskajärvenluhtaan saakka. Lyöttiläläiset vetosivat nyt Lasse Torstenssonin Pilkanmaata koskevaan laamannintuomioon 1579 väittäen Paskajärvenluhdan jäävän Pilkanmaan rajojen ulkopuolelle. Heideman puo- lestaan esitti oikeaksi todistetun jäljennöksen J. O. Selanderin vuonna 1650 laatimasta Pilkanmaan kartasta ja väitti Paskajärvenluhdan sijaitsevan Pilkan- maan puolella. Selanderin kartasta kuitenkin puuttuivat rajapaikkojen nimet, joten sen perusteella ei voitu varmuudella päätellä, kummalla puolen rajaa kiistanalainen niitty sijaitsi. Kumpikin osapuoli vastusti rajantarkastuksen suorittamista ilmeisesti kalliita kustannuksia peläten. Asiaa käsiteltiin kih- lakunnanoikeudessa viiteen otteeseen, mutta mitään päätöstä ei saatu aikaan. 16 Oletettavasti asianomaiset tällä kertaa sopivat riitansa ilman oikeudellista jatkokäsittelyä. Seuraavan kerran kiista Peräsaaren omistuksesta uusiutui vuosina 1749 1750. Tällöin Kyöperin isäntä Lasse Laurinpoika syytti Lyöttilän Erkki Arvinpoikaa alueelleen tunkeutumisesta. Kihlakunnanoikeus tuomitsi nyt kiistanalaisen niityn puoleksi kummallekin osapuolelle, siksi kunnes selvitetään, kuuluuko niitty Lyöttilälle vai Kyöperilälle. 17 Tämä selvitys tehtiin vasta 1780-luvulla isonjaon rajankäyntien yhteydessä. 593 Tällä välin kyöperiläläisten laajentumispyrkimykset suuntautuivat Perä- saaresta itään, Häkänkulman alueelle. Tämä sijaitsi siinä osassa Laurin- maata, joka vuonna 1629 oli liitetty Pilkanmaahan (vrt. s. 585). Kyöperiläläiset raivasivat ja ottivat viljelykseen Häkänkulman alueelta mm. Tammistonnii- tyn, Savistenmaan, Hasunmaanniityn, Letkunniityn ja Kylmäojansuon. He väittivät alueen kuuluvan Peräsaareen ja olevan Pilkanmaan rajojen ulko- puolella. Lyöttiläläiset pysyttelivät tämän kiistan ulkopuolella. 18 Häkänkulman alueella suoritettiin 1770-luvun lopulla kaksi rajatarkas- tusta ja riidanalainen alue kartoitettiin vuonna 1780. Kiistaa käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa vuosina 1777—1781.19 Lopullinen ratkaisu tapahtui isonjaon yhteydessä vuonna 1784 (vrt. s. 612) jakiistan jälki- selvittely kihlakunnanoikeudessa vuonna 1785.20 Toittulanmaan eteläisimmistä osista olivat ainakin Nirvistensuo (Nirvis- tenniitty) ja Nirvistenmäki (Nirvistensaari) vanhastaan Alhaisten hallinnassa. Alue sijaitsi etäällä kylistä ja oli huonosti viljelykseen sopivaa. Merkittävää kiistaa tämän osan nautinnasta syntyikin vasta kylien taloluvun ja asukas- luvun alkaessa suurentua. Kirkkoherra Arvid Paulinuksen saatua Alhaisten Alastalo-puoliskon haltuunsa vuonna 1709 hän ryhtyi käyttämään myös talon Kirvisissä sijainneita takamaita. Kytöämällä hän otti Kirvistensuota viljelyk- seen 20 kapanalaa. Alastalon entiset asukkaat kertoivat viljelleensä samaa maata jo 40 vuoden ajan.2l Isonvihan jälkeen Lyöttilän kruununtalonpojat ja rälssitalonpojat syyttivät Paulinusta alueen laittomasta haltuun ottamisesta. Oikeus totesi, että Paulinus omisti Lyöttilässä talon (Alhainen), että Nirvistenmaa sijaitsi kylän yhteisellä maalla, että yhteistä maata oli riittävästi kaikille, joten kukaan ei saa riistää toiselta yhteisen maan nautintaoikeutta. Suo tuomittiin toistaiseksi Paulinuksen hallintaan, mutta samalla koko Kirvisten alue määrättiin tangotettavaksi ja jaettavaksi kyläläisille äyri- lukujen mukaisessa suhteessa. Kurjalan senaikainen omistaja, majuri Gustav E. Tavast, huomautti tähän, että ne takamaat (uhrfielder ), jotka muinaisina aikoina on erotettu Kurjalan yksityiskäyttöön, on jätettävä tangotuksen ulkopuolelle. Paulinus puolestaan vastasi, että toisaalta rälssille ei pidä myön- tää osuutta yhteisen maan tangotuksessa.22 Lyöttilän ja Kyöperilän kesken syntyi kiistaa Nirvistensuon nautinnasta vuosina 1757 ja 176723 sekä Keltin jaLyöttilän kesken vuosina 1728 ja 1753.24 Kelttiläiset esittivät Pöngölänmaan (Kuusanniemen) rajankäynnin yhteydessä vuonna 1771 Lyöttilän Toittulanmaan vastaiseksi rajakseen Kustaa Fincken tuomiosta 1557 jonkin verran poikkeavan rajalinjan, jossa Nirvisensaaren asemesta oli tämän länsipuolella sijaitseva Nirvisensuo eli Nurmisuonperä sekä Kurikkasaaren asemesta Kalliojärvenojansuu ja Kalliojärvenpohjoispää (kuva 17). Kalliojärvenojansuun sanottiin sijaitsevan järven eteläpäässä, josta veden väitettiin laskevan Ikolanjärveen (!)25 Käsiteltäessä asiaa kihlakunnan- oikeudessa vuonna 1778 kelttiläiset esittivät Pietari Sigtridinpojan kihlakun- nantuomion 13.4. 1578, jolla vahvistettiin Keltin Pertti Matinpojan irrottau- tuminen Keltin suurkylän yhteydestä seuraavin ympärysrajoin; 26 594 först begynnelserddn Hietaisenojansu, Hietasenoj a möd e n poi v e Pir ti Kuiw a s, Kalliosten Järvi, Nirvistensuo, A lan o j a möd e n och sd til H ietasenoj a ige n. Tässä siis todellakin oli Nirvistensaaren asemesta Nirvistensuo ja Kurikka- saaren asemesta Kalliojärvi. Ero rajapaikkojen sijainnissa oli kuitenkin suh- teellisen vähäinen. Keltin ja Lyöttilän väliset rajakiistat ratkaistiinkin tältä osin suuremmitta vaikeuksitta maanjako-oikeuden tuomiolla isonjaon yhtey- dessä jo vuonna 1781 (vrt. s. 608). Kelttiläiset eivät tästä tuomiosta kuiten- kaan piitanneet, vaan syyllistyivät jatkuviin rajanloukkauksiin vuonna 1782.27 Vielä niin myöhään kuin vuonna 1790 kelttiläiset tunkeutuivat Kirvisten metsiin hankkimaan tukkipuita rakentaakseen uudelleen venäläisten vuonna 1789 polttamat talonsa. Tällä kertaa kiista johti ilmitappeluun ja pitkälliseen jälkiselvittelyyn.28 b. Kymijoen länsipuolinen takamaa Jakokunnan toinen laaja takamaa-alue sijaitsi Pellinginselän länsipuolella. Se rajoittui lännessä Kauramaahan ja Kimolaan, pohjoisessa Pyhäjärven Kimolanlahteen sekä etelässä Kirkkojärven Nuoramonselkään jaVirransalmeen. Kokonaisuudessaan tätä aluetta ruvettiin 1770-luvulta alkaen nimittämään Kymentaustanmaaksi (vrt. s. 613). Kurjalan hallussa ollut Pyhäniemi käsitti tämän alueen pohjoisimman osan Pyhäjoen Vehkakorven —Pyhäkosken linjalle saakka. Täällä sijaitsi- vat laajat Pyhäjoen, Pyhäkosken, Vehkakorven ja Sammallahden niityt. Pyhäniemen eteläpuolella oli K o s k u k s e n m a a, joka käsitti Huhtalammin ja Kurton niittyjen välissä olevat laajat Kosken niityt ja Koskuksensuon (Koskuensuo). Tämän alueen koillisosaan sijoittuivat Sipikoiviston ja Aution (Vitsakorven) niityt. Äärimmäisenä etelässä oli Tynnyrinmaa, johon luettiin Heinlahden, Virran ja Lamminpohjan (Kutalammin) niityt. Kymentaustanmaan länsirajan eteläisin paikka, Lehmäkallio mai- nittiin jo Henrik Klaunpojan laamannintuomiossa vuonna 1451 Kauramaan, Radansuun ja Lyöttilän välisenä rajapaikkana (vrt. s. 555). Länsirajan pohjois- päässä sijainneet Pyhäkoski ja Sammallahdenpohja taas mainittiin Hans Djäknin kihlakunnantuomiossa vuonna 1465 ja Taasianvuolet Eerik Akselin- pojan tuomiokirjaotteessa, joka luultavasti on vuodelta 1408 (vrt. s. 550). Kauramaan Rautiaisen perikunnan ja Pietari Löyttisen maanomistusta kos- kevassa kihlakunnantuomiossa 25.1. 1460 rajapaikkoja ei mainittu (vrt. s. 534). Kauramaalla sanottiin toimitetun sarkajaon (»oikea aurinkojako»), jonka kuninkaalliset tarkastusmiehet totesivat ylittäneen aikaisemmin kihlakunnan- tuomiolla ja laamannintuomiolla vahvistetut rajat. Nämä kaksi viimeksi mai- nittua tuomiota oli siis annettu ennen vuotta 1460 ja mahdollisesti jo ennen vuotta 1458, jolloin Pietari Lyötille tuomittiin Kanta-Lyöttilän alue (vrt. s. 534). Kaikki Rautiaisen perilliset tuomittiin 6 mk:n sakkoon laamannintuo- 595 mion rikkomisesta ja 3 mk:n sakkoon kihlakunnantuomion rikkomisesta. Pietari Löyttinen puolestaan vapautettiin tarkastuskustannuksista ja hän sai pitää korjaamansa vuoden sadon. Mikäli riidanalainen maa sijaitsi Kymi- joen länsipuolella kuten on syytä olettaa osoittaa tuomio, että tätä aluetta viljeltiin jo 1450-luvulla. K u r j a 1 a n ja Lyöttilän eräkautiset intressit alueeseen käy- vät selvästi ilmi Hans Djäknin tuomiosta. Todennäköisesti myös kimolalaiset ovat joskus tätä aluetta käyttäneet. Heidän aluevaltauksiinsa viittavia paikan- nimiä ovat keskellä Pyhäniemeä sijaitsevat Kimolansuo ja Kimolanniitty. 1 Koskuksenmaan (Koskuenmaa, Koskenmaa, Koskuensuo, Koskensuo) nimi taas viittaa Tennilän Koskenkylään. Tosin samannimisiä paikkoja esiintyy muuallakin Kaakkois-Hämeessä. Kymentaustan Koskensuo mainitaan en- simmäisen kerran asiakirjalähteissä vuonna 1680.2 Tynnyrinmaan nimi tarkoit- tanee tynnyrinalan kylvöä ja lienee suhteellisen myöhäisyntyinen. Se maini- taan ensimmäisen kerran asiakirjalähteissä vasta vuonna 1773.3 Pyhäniemen ja Vitsakorven viljelykseenotosta 1500-luvun lopulla oli jo edellä puhe (vrt. s. 540). Muita tietoja Kymijoen länsipuolisten takamaiden nautinnasta 1500-luvulla ei ole, ja 1600-luvulta puuttuvat asiakirjalähteet myös Pyhäniemen ja Vitsakorven osalta. Oletettavasti lyöttiläläiset enempää kuin Kurjalan lampuoditkaan eivät kylän köyhtyessä ja taloluvun pienen- tyessä enää raivanneet niittyjä ja kaskia Kymijoen länsipuolelle yhtä innok- kaasti kuin aikaisemmin. Lisäksi raivausten aitaaminen on saattanut muo- dostua kohtuuttomaksi rasitukseksi, sillä yhteismetsissä yleensä laidunnettiin. Ja kun maata oli xiittävästi, ei siitä myöskään tarvinnut riidellä. Lyöttiläläisten raivauksista Kymentaustanmaalla alkaa tietoja il- maantua asiakirjoihin vasta 1600-luvun lopulla. Koskenniityn raivaamisen aloittivat Nikulan (Maunukselan) Maunu Maununpoika ja Mannilan (Majorin) Matti Yrjönpoika. Vuonna 1680 he jakoivat keskenään raivaamansa alueet. 4 Seuraavana vuonna jakoon tuli osalliseksi Alhaisten Tynni Heikinpoika. 5 Sammallahdenniittyä lyöttiläläisten kerrottiin vuonna 1693 viljelleen jo van- hastaan ja seuraavana vuonna selviteltiin kihlakunnanoikeudessa eri talojen osuuksia.* Tälle etäiselle niitylle lyöttiläläiset olivat rakentaneet ladon. 7 Heinlahdenniittyä viljelivät Lallulan ja Alhaisten isännät ainakin jo vuonna 1712.8 Maanmittari J. J. Winterin vuonna 1794 kirjoittaman todistuksen mukaan Heinlahdenniitty ja Riitaniitty olisivat kuuluneet Alhaisten talolle ikimuistoisista ajoista saakka.9 Aution niityt ja Aution metsät olivat Kurjalan yksityisomistuksessa isoonjakoon saakka. Vuonna 1767 Alhaisten isännät kaatoivat Aution metsistä tukkeja, mutta Kurjalan lampuodit puuttuivat asiaan ja ottivat tukit väkivalloin haltuunsa. Tämä johti ilmitappeluun ja oikeudelliseen jälkiselvittelyyn.1011 Myllyjoen alueen kerrotaan ikimuistoi- sista ajoista kuuluneen Mannilalle. Lallulan isännät ottivat sen haltuunsa vuonna 1735, ja aluetta ruvettiin 1770-luvulta alkaen nimittämään Kurton- maaksi. 10b Kauramaan ja Lyöttilän kesken syntyi vuonna 1666 kiistaa Huhta- lammenniityn omistuksesta, ja puolueettomat katselmusmiehet määrättiin suorittamaan rajantarkastus. He selvittivät Lyöttilän ja Kauramaan välisten »riidattomien rajapaikkojen», Lehmäkallion ja Taasianvuolteen sijainnin sekä 596 esittivät hakattavaksi rajalinjan metsään näiden rajapaikkojen välille. Seu- raavana vuonna (1667) lyöttiläläiset vetosivat kihlakunnanoikeudessa Eerik Akselinpojan tuomioon vuodelta 1464 (!). Tämä tuomio ei kuitenkaan koske- nut Lyöttilää ja Kauramaata vaan Kalkkisia, joten kihlakunnanoikeuden oli luonnollisesti jätettävä se huomioon ottamatta. Lyöttiläläiset esittivät kihla- kunnantuomiosta laillisen vetoomuksen, mutta asia lienee rauennut heidän tarkoittamansa asiakirjan puuttumiseen. 11 Vuonna 1673 lyöttiläläiset syyttivät kauramaalaisia uudelleen Huhtalam- menmaalle tunkeutumisesta ja kauramaalaiset tuomittiin sakkoon. 12 Viisi vuotta myöhemmin lyöttiläläiset syyttivät kauramaalaisia Lehmäkallion —Taa- sianvuolteen rajan ylittämisestä ja vetosivat kihlakunnantuomioihin 26.-28. 2. 1677 ja 29.10. 1677, joiden mukaan rajan tuli kulkea ifrän L äh m ä Kallio til Tasinwuori Linea recta. Nämä kihlakunnantuomiot eivät ole säilyneet. Kauramaalaiset vastasivat syytökseen vaatimalla rajakseen et slälle som dhe kalla Pyhä koski. Kihla- kunnanoikeus hylkäsi kauramaalaisten vaatimuksen ja tuomitsi heidät sak- koon. 13 Kauramaalaiset vetosivat hovioikeuteen, joka vuonna 1779 jätti väli tuksen käsittelemättä sekä määräsi laamanninoikeuden tutkimaan asian ja menettelemään siinä niin kuin laki määrää. Laamanninkäräjillä vuonna 1680 kauramaalaiset vaativat kihlakunnan- tuomion kumoamista sekä Taasianvuolteen hyväksymistä heidän ja lyöttiläläis- ten väliseksi rajaksi. Lyöttiläläiset vastasivat, ettei Taasianvuolet ole mikään raja, vaan oikea raja heidän ja kauramaalaisten välillä kulkee Lehmäkalliosta Taasianvuoreen, kuten kihlakunnantuomio 1677 ja laamannintuomio 1668 osoittavat. Lyöttiläläiset tosin myönsivät, ettei vanhimmissa tuomioissa puhuttu Taasianvuoresta vaan Taasianvuolteesta, mutta heidän mukaansa kumpikin tarkoitti samaa paikkaa. Kauramaalaiset kiistivät tämän ja ilmoit- tivat pystyvänsä osoittamaan, että Taasian wuori ähr ett gott stycke ifrän Taasian wuole. Kun kumpikaan osapuoli ei pystynyt todistamaan väitet- tään oikeaksi, määräsi laamanninoikeus toimitettavaksi uuden rajankatsel- muksen. 14 Kiista lienee ratkaistu lyöttiläläisten eduksi Henrik Davidinpojan laamannintuomiolla 25.10. 1683, jota kuitenkaan ei ole sädynyt. Vuonna 1686 kauramaalaiset ilmoittivat vedonneensa tästä laamannintuomiosta ku- ninkaaseen. 15 Asia ei kuitenkaan tullut uudelleen esille, ennen kuin Kauramaan jakokunnan piirirajankäynnin yhteydessä kahdeksan vuosikymmentä myö- hemmin (1765—1766). Tällöin todettiin, että Lehti- eli Lehmäkallio ja Taasian- vuolet eli Taasian vuori ovat Lyöttilän ja Kauramaan välisiä riidattomia raja- paikkoja. Myös niiden sijainnista olivat Kauramaan, Tapolan, Kausalan ja Sitikkalan edustajat toiselta puolen sekä Lyöttilän edustajat toiselta puolen yksimielisiä. Rajankäyntikartasta ilmenee, että Taasianvuolteella tarkoi- tettiin nykyistä Taasinmäkeä. Täältä lyöttiläläiset esittivät rajan jatkumaan Suureenkiveen, jonka paikaksi he osoittivat Taasinmäestä luoteeseen olevan Pajamäen. Tässä vaiheessa lyöttiläläiset kuitenkin ilmoittivat luopuvansa Suurtakiveä koskevasta vaatimuksesta, mutta pyysivät sen silti merkittä- väksi karttaan. 16 597 Lyöttiläläisiä edusti tässä katselmustilaisuudessa kruunun tarkastusmies (uppsynings- man) Tuomas Lyöttelin. Hän esitti Lehmäkalliota ja Taasianvuolletta koskevan kihla- kunnantuomion vuodelta 1678 ja Henrik Daavidinpojan laamannintuomion vuodelta 1683. Kauramaalaiset puolestaan esittivät Georg Heidemanin oikeaksi todistaman jäljennöksen kihlakunnantuomari Eerik Tigerstedtin kopioimasta alilaamanni Henrik Jaakonpojan tuomiosta 25.9. 1648, siis juuri siitä tuomiosta, joka sisältää otteen Eerik Akselinpojan tuomiosta varustettuna epätäydellisellä vuosilukumerkinnällä CIIX. Pöytäkirjaan tästä asiakirjasta kuitenkin merkittiin vain ne rajapaikat, jotka sivusivat Kauramaata, nimittäin Taasianvuolet ja Soimakallio (warandes i sistnämde dom infört at Tasiawuolet äthskillier Liölilä, Soidinkallio äthskillier Caurama och flere räer desse byar emellan omröres här icke) . Kimolan ja Lyöttilän välisistä Kymentaustanmaan nautintaa koske- vista kiistoista oli jo edellä puhe (vrt. s. 543). Ne koskivat Sammallahden, Pyhäkosken ja Vehkakorven niittyjä ja jatkuivat Pyhäkosken ja Vehka- korven osalta vuosikymmeniä. Turun hovioikeus määräsi 7.3. 1738 Pyhä- koskenniityn toistaiseksi Kimolan ja Vehkakorvenniityn Lyöttilän käyttöön, siksi kunnes alioikeus on uudelleen tutkinut asian. l7 Kiistanalainen alue käsitti yhteensä 61 tynnyrinalaa. Niittyjä kydettäessä kimolalaisilta pääsi vuonna 1759 tu irti ja sen seurauksena paloi metsää yhteensä 32 tynnyrin- alaa. Seuraavana vuonna (1760) Pyhäkosken ja Vehkakorven omistusta kos- keva kiista päättyi ratkaisemattomaan tulokseen syystä, että lyöttiläläiset ja Kurjalan edustaja luopuivat kanteesta peläten korkeita oikeudenkäyntikus- tannuksia.18 Kimolan rajavaatimukset tulivat esille myös Kimolan ja Kauramaan välis- ten Hietasenojanmaata ja Kotikylänmaata (Väärtti) koskevien omistusriito- jen yhteydessä vuonna 1761. Kimolalaisetkin esittivät nyt jäljennöksen Henrik Jaakonpojan tuomiosta 25.9. 1648 ja väittivät sen sisältämän Eerik Akselin- pojan tuomion osoittavan, että Kimolan raja menee suoraan Taasianvuolteesta Soimakallioon. Jäljennöksen oli oikeaksi todistanut Tuomas Lyöttelin. 19 Taasianvuolteen paikaksi kimolalaiset esittivät erästä Lehmäkallion ja Märkä- järven välillä olevaa, nykyiseen Lokonmäkeen liittyvää kalliota.20 Tässäkin kiistassa ratkaisu tapahtui vasta isonjaon rajankäyntien yhteydessä (vrt. s. 616). Pappilan ja Lyöttilän kesken syntyi kiistaa Tynnyrinmaan nautin- nasta 1770-luvulla. Tällöin kirkkoherra Nils Ursinus vaati Pappilalle Tyn- nyrinmaan yhteisnautintaoikeutta lyöttiläläisten kanssa sillä perusteella, että Pappila on perustettu Lyöttilän maalle. Vaatimuksensa tueksi Ursinuksella ei ollut esittää asiakirjoja, mutta useat todistajat vakuuttivat Pappilan van- hastaan käyttäneen Tynnyrinmaata, joko yksin tai yhdessä lyöttiläläisten kanssa. 21 Lyöttiläläiset ja heidän kutsumansa todistajat kiistivät nämä väitteet. He tosin myönsivät, että kirkkoherrat Arvid Paulinus vanhempi ja Arvid Paulinus nuorempi olivat 1700-luvulla ostaneet kaksi taloa Lyöttilästä ja lyötti- läläisinä maanomistajina näillä kirkkoherroilla oli ollut nautintaoikeus Lyöt- tilän jakamattomiin yhteismaihin. Itse Pappilalta tällainen oikeus kuitenkin puuttui. Väitteensä tueksi lyöttiläläiset esittivät Kauramaan ja Lyöttilän välistä rajakiistaa koskevan kihlakunnanoikeuden tuomion vuodelta 1678, jonka mukaan Lyöttilän raja ulottui Lehmäkalliosta suorana linjana Taasinvuoreen, eikä Lyöttilän ja Kauramaan välille jäänyt mitään Pappilan aluetta. Kun 598 Pappila ei myöskään ollut osallistunut tähän rajakiistaan, katsoivat lyöttilä- läiset, ettei Pappila edes kuulunut samaan jakokuntaan Lyöttilän kanssa. Lisätodisteina lyöttiläläiset esittivät jäljennöksen Pappilan verollepanoselvi- tyksestä 1698, kaksi kihlakunnantuomiota vuodelta 1712 ja yhden vuodelta 1765 sekä Pappilan ja Lyöttilän välisen sopimuksen Pappilan karjan laidun- tamisesta vuonna 1765 »Lyöttilän maalla virran toisella puolella». Näiden todisteiden lyöttiläläiset katsoivat kiistattomasti osoittavan, ettei Pappilalla ollut nautintaoikeutta mihinkään Kymentaustanmaan alueeseen. Kihlakunnanoikeus tuomitsi kuitenkin vuonna 1775 Tynnyrinmaan Pappi- lalle ja Lyöttilälle yhteisesti. Lyöttiläläiset vetosivat päätöksestä hovioikeu- teen, joka vuonna 1779 tuomitsi Tynnyrinmaan yksin Lyöttilälle kuuluvaksi. Pappila puolestaan vetosi nyt kuninkaaseen, joka kumosi hovioikeuden pää- töksen vuonna 1780 ja palautti asian uudelleen alioikeuden käsiteltäväksi. 22 Tämän jälkeen kiistan jatkoselvittely siirtyi maanjako-oikeuteen ja sen lopullinen ratkaisu tapahtui vasta isonjaon yhteydessä (vrt. s. 602). VI. Isonjaon toimittaminen Ruotsi-Suomessa alettiin 1740-luvulla miettiä, miten suurta käjdännön haittaa maanviljelykselle aiheutui siitä, että maassa vallitsi sarkajakoinen tilusomistus. Yhdellä talolla saattoi olla jopa satoja sarkoja kylän pelloissa, sillä tilukset oli jaettu vain muutaman metrin levyisiin sarkoihin. Kun yksi- tyiset talonpojat eivät voineet aidata näitä nauhamaisia peltojaan eivätkä vil- jellä niitä itsenäisesti, vaan kaikkien naapureiden oli toimittava s’hdessä, kat- sottiin tarmokkaimpien maanomistajien kärsivän. Haitasta pääsemiseksi ehdotettiin uudistuksia, joissa kunkin talon oli saatava tiluksensa niin suurina kokonaisuuksina, että näitä lohkomaisia kappaleita voi viljellä toisista riippu- matta. Tästä »ison lohkon» ajatuksesta tilusjärjestely sai toteutuessaan »ison- jaon» nimen. Ensimmäinen isojakoasetus annettiin 1757 ja se sai myöhemmin muutaman seuraajan. Tämän tutkimuksen kannalta on olennaisinta tutkia Suomea varten 27.6. 1775 julkistetun asetuksen 3. pykälää: »Jos jokin rajalinja on rii- danalainen, maanmittarin on piirrettävä riitalinjat karttaan. Jos riita ei estä isonjaon toimittamista vaan kiistaomistus voidaan jakaa jakokunnan kesken, isoajakoa ei keskeytetä, mutta jos isonjaon toimittaminen riippuu raja- linjasta, maanjako-oikeuden on ratkaistava riita. Jos riita koskee vain metsää ja takamaata muttei peltoja eikä niittyjä, se ei estä maanmittaria toimitta- masta jakoa näiden osalta.» 1 Isonjaon varsinaisena tarkoituksena oli siis korvata vanhentunut ja epä- käytännöllinen sarkajako. Tämä päätettiin toteuttaa siten, että kullekin talolle tulisi enintään neljä pelto- ja niittypalstaa sekä enintään kaksi metsä- palstaa. Mikäli maata oli enemmän, kuin mitä vanhojen talojen katsottiin tarvitsevan, tuli ns. liikamaalle (overlaps jorden) perustaa kruunun uudistiloja ja riitaisuuksien selvittämistä varten oli perustettava erityisiä maanjako-oi- keuksia (ägodelnings rätt). 599 Esillä olevassa tutkimuksessa olemme tähän asti rajoittuneet tarkastele- maan Lyöttilän asutuksen alkuvaiheita ja asutuksen kehitystä isonvihan aikaan saakka. Kun Lyöttilän rajojen lopullinen vahvistaminen sekä asutuk- sen hajasijoittaminen ja takamaiden asuttaminen toteutettiin vasta isonjaon yhteydessä, kaipaa esityksemme vielä näitä tapauksia selvittävän loppukat- sauksen. 1. Lyöttilän ja Kyöperilän jakokunta Isojako toimitettiin niiden talonpoikaisten omistusyhteisöjen eli jakokun- tien mukaan, jotka olivat syntyneet asutuksen myötä. Monet Suomen jako- kunnat olivat kyliä, mutta oli myös sellaisia jakokuntia, joihin kuului emäkylä ja sen viereen kasvaneita siirtokyliä. Tällöin kaikilla jakokunnan kylillä oli omat peltonsa ja mahdollisesti muutkin lähiomistuksensa, kun taas metsät ja takamaat olivat jääneet yhteisiksi. Tutkimusalueellamme Lyöttilä ja Kyö- perilä luettiin samaan jakokuntaan. Myös Pappila pyrki osalliseksi tähän ja- koon, jotta se olisi saanut osansa takamaista, ja tämä Pappilan vaatimus ai- heutti pitkällisen oikeudenkäynnin. Pilkanmaakin olisi asutuksensa synnyn puolesta kuulunut samaan jakokuntaan, mutta yksinäistalon luontoisena sä- terinä sitä ei otettu huomioon. Isonjaon valmistelut aloitettiin Lyöttilässä ja Kyöperilässä vuosina 1776 —1778. Jaon täytäntöönpanossa mitattiin ja jyvitettiin erikseen jakokunnan yhteiset maat (samfälta ägor) ja kylien yksityiset omistukset (enskilda ägor) eli sikopiirinmaat (swine wald jord). Näiden rajankäynnit suoritettiin maa- herran määräämän maanmittarin johdolla vuosina 1782—1784.1 Osapuolet kutsuttiin rajankäyntineuvotteluihin julkisella kuulutuksella, ja he saivat tällöin esittää omat rajavaatimuksensa perusteluineen. Vaaditut rajalinjat (praetention linie) avattiin ja merkittiin jakokunnan piirirajankäyntikarttaan.2 Erimielisyydet ratkaistiin litin maanjako-oikeudessa 3. —lO. 9. 17843 jahyväk- sytyt rajat pyykitettiin vuonna 1787.4 Pappilan osalta valitukset kuitenkin viivästyttivät rajan vahvistamisen vuoteen 1791 saakka. a. Pappila erotetaan Pappilan ja Lyöttilän välistä isojakoprosessia on Aarno Rinnemaa aikai- semmin (1971) selvittänyt yksityiskohtaisesti. 1 Ensimmäinen Lyöttilän ja Pappilan välinen rajankäyntineuvottelu isoajakoa varten pidettiin maan- mittari Jakob Fredrik Winterin johdolla 26.8. 1782.2 Pappilaa edusti tässä tilaisuudessa tuomiokapitulin valtuuttamana rykmentinpastori Jakob Johan Ursinus sekä silloinen kirkkoherran virkatalon haltija, rovasti Nils Ursinus. Viimeksi mainittu esitti neuvottelussa seuraavat asiakirjat: 1) Jöran Boijen laamannintuomion 1.2. 1608, jonka mukaan kirkkoherra Eerik Peuronius oli 14.10. 1607 ostanut Lyöttilästä useita kappaleita veromaata (flere stycken kr ok jord) sekä ottanut verolle yhden autiotilan, 2) kihlakunnantuomion 8.10. 1661, jolla määrättiin suoritettavaksi Pappilan ja Lyöttilän välinen rajantarkastus, 600 3) kihlakunnantuomion 10.—ll. 11. 1679, jonka mukaan kauramaalaiset oli- vat rikkoneet kihlakunnan tuomiota 21.—23. 3. 1678 vastaan ja ylittäneet Lehmäkallion ja Heinäjoensuun välisen rajan, 4) maanmittari Pehr Westermarckin tarkastuskertomuksen 2.11. 1773 Lyöt- tilän ja Pappilan välisestä rajantarkastuksesta. Lisäksi rovasti Ursinus luki laatimansa kirjallisen lausunnon, jossa hän katsoi laamannintuomion 1608 ja kihlakunnantuomion 1607 osoittavan, »at Ithis socknes Prästebohl egenteligen ifrän aider hördt Lötilä bys allmänning tili och är et stycke af det samma, detta prädikat behäller Prästegärden ännu i denna dag och lärer den väl i de närmast är 1607 följande tider hafva blifvil skild med räer ifrän samfälligheten . . . icke säsom egentliga räskillnader eller utbrytnings räer ifrän Lötilä bys samfällighet ulan endast sosäm svine- valds räer emellan Lötilä och Prästegärden, och är nu värt sluteliga päsläende, at Prästegärden vid skeende storskiftet i Lötilä mätte efter sin skatt gd med de öfrige hemmanen därstädes i ljust och i ledt i lika dels.» Ursinus siis väitti taaskin Pappilan vanhastaan kuuluneen samaan jako- kuntaan Lyöttilän kanssa ja tullen erotetuksi Lyöttilän yhteydestä sikopiirin- rajoin johonkin aikaan vuoden 1607 jälkeen. Vuoden 1679 kihlakunnantuomion Ursinus katsoi osoittavan, että Pappi- lan raja ulottui Lehmä- eli Lehtikallioon, ja Tynnyrinmaata koskevan kunin- kaantuomion 1.8. 1780 todistavan, että Pappilalla oli nautintaoikeus Kymen- taustanmaahan. Ursinuksen rajavaatimus perustui Westermarckin rajantarkastuskertomuk- seen ja käsitti seuraavat rajapaikat: N:o 26 Läh m ä eller Lechtikallio Litt. E. Lechtikallionpä Litt. D. Lamminpohjankallio N:o 22 M anpänkallio N:o 23 Annan niemi u d N:o 24 Kupparinsaaren kallio N:o 29 Saunasaari N:o 30 Anhavais ojan s u Lyöttiläläiset puolestaan esittivät maanmittari Johan Jakob Jandolinin rajantarkastuskertomuksen 19.9. 1774, jonka mukaan Lyöttilän ja Pappilanjonka mukaan Lyöttilän ja Pappilan välisen rajan tuli kulkea seuraavasti: N:o 30 Anhavais ojan s u, Unia recta öfver Noilanniemi udde tili N:o 28 Kupparin ojan su (vid Urajärvi sjö) N:027 Kupparin ojan su (vid Kymmene elfen), därifrän Idngs med vattnet förhi Soroniemi udde igenom Virianniska ström, samt igenom Noramensari strömmen tili N:o 26. 601 Pappilan vaatimus olisi edellyttänyt Tynnyrinmaan ja siitä luoteeseen olevien Kymentaustan alueiden kuulumista yksin Pappilalle aina Annan- niemeen eli nykyiseen Kurton Haanrantaan saakka. Lisäksi Kupparinsaaren (Palmansaari) ja Urajärven Saunasaaren välinen linja olisi leikannut osan Kupparinojan pohjoispuolista Kupparinsuota Pappilan puolelle. Lyöttilä- läläisten mukaan taas Pappilalle ei olisi kuulunut mitään alueita Kymentaus- tanmaalla enempää kuin Kupparinojan pohjoispuolellakaan, vaan rajan tuli kulkea Lehmäkalliosta vettä myöten Virransalmen halki ja Sorronniemen ympäri Kupparinojaan ja sieltä edelleen Urajärven halki Anhavaistenojan- suuhun. Vain osapuolten esittämät pääterajat, Lehmäkallio ja Anhavaisten- ojansuu, olivat riidattomia. Kun yksimielisyyteen ei päästy, oli kiista alistettava maanjako-oikeu- den ratkaistavaksi. Asia otettiin esille litin maanjako-oikeudessa 3.—4.9. 1784.3 Tuomiokapitulin ja Pappilan valtuuttamana esiintyi oikeudessa Jakob Johan Ursinus toistaen isänsä, kirkkoherra Nils Ursinuksen aikaisemmin esit- tämät Pappilan vaatimukset. Lyöttiläläiset puolestaan kiistivät ne ja esittivät käsityksensä tueksi samat perustelut kuin Tynnyrinmaan omistusriidan yhtey- dessä vuosina 1773—1775 (vrt. s. 597). Lisäksi lyöttiläläisten edustaja, kruunun- vouti livar Argillander muistutti hovioikeuden tuominneen 18.3. 1779 Tyn- nyrinmaan yksin Lyöttilälle kuuluvaksi. Ursinus puolestaan huomautti ku- ninkaan kumonneen hovioikeuden tuomion 1.8. 1780 ja palauttaneen asian uudelleen alioikeuden käsiteltäväksi. Maanjako-oikeus antoi tuomionsa 6.9. 1784.4 Pappilan vaatimus jakokun- nan yhteismaihin hylättiin, mutta riidanalainen Kymentaustan eteläosa tuo- mittiin jaettavaksi Lyöttilän ja Pappilan kesken seuraavaa rajalinjaa pitkin: N:o 26 Leh m ä k ali i o rä Litt.ad, Lamminpohja äng Loppuosan rajasta tuli kulkea lyöttiläläisten vaatimusten mukaisesti, siis Kupparinojaa pitkin eikä sen pohjoispuolitse. Lamminpohja sijaitsi Tervolanlahden etelärannalla, nykyisen Luhtaran- nan kohdalla. Tynnyrinmaa kokonaisuudessaan jäi sen etelä- ja länsipuolelle, siis Pappilalle, kun taas Tervolan lahden länsipuoli ja Kurton alue jäivät Lyöttilän puolelle. Tätä tuomiota maanjako-oikeus perusteli sillä, että Pappilalla oli Kymen- taustanraaalla heinäniitty ja suouudisviljelys, jotka ulottuivat Lamminpohjan eteläreunaan saakka. Molemmat osapuolet vetosivat maanjako-oikeuden tuomiosta kuninkaaseen, joka ratkaisi kiistan 16.11. 1785. Kuningas katsoi maanjako-oikeuden mene- telleen mielivaltaisesti ja kumosi maanjako-oikeuden tuomitseman rajan muilta osin paitsi kahden riidattoman pääterajan, Lehmäkallion ja Anhavaisten- ojansuun osalta sekä määräsi riidanalaisen maan jaettavaksi osapuolten kes- ken taloluvun mukaisessa suhteessa ja muutoin meneteltäväksi isojakoase- tuksissa säädetyllä tavalla.5 Kuninkaantuomion jälkeen rovasti Ursinus lähetti maaherralle kirjeen, jossa hän tuomioon viitaten anoi, että maanmittari määrättäisiin isojako- asetuksessa säädetyllä tavalla 602 mittaamaan ja erottamaan se Pappilalle yksityisesti kuuluva alue, joka sijaitsee kahden riidattoman pääterajan, Lehmäkallion ja Anhavaisten- ojansuun välillä, Lyöttilän jakokunnan ympärysrajojen sisällä ja josta Pappila on Lyöttilän kanssa riidellyt, erottamaan Pappilalle jakokunnan yhteismaista taloluvun mukainen osuus sekä erottamaan Pappila Lyöttilän jakokunnan yhteydestä.6 Ursinus siis tulkitsi kuninkaan tuomion siten, että se koski vain Pappilalle »yksityisesti» kuuluvaa aluetta ja että Pappilalla tämän lisäksi olisi oikeus Lyöttilän (ja Kyöperilän) jakokunnan yhteisiin maihin sillä perusteella, että Pappila sijaitsi jakokunnan ympärysrajojen sisällä. Tämän mukaan jakokun- nan piirirajan olisi pitänyt kulkea Anhavaistenojansuusta Lehmäkallioon pitkin Pappilan ja Radansuun välistä rajaa, siis juuri sitä rajaa, joka Henrik Klaunpojan tuomiossa 1451 oli vahvistettu Radansuun ja Lyöttilän väliseksi rajaksi. Maaherra kutsui osapuolet »esikuulusteluun» (förhör), joka pidettiin Hei- nolassa 25.7. 1786. Osapuolten käsitykset kuninkaantuomion oikeasta tul- kinnasta poikkesivat jyrkästi toisistaan. Lyöttiläläisten mielestä tuomio tar- koitti, että vain riidanalainen maa olisi jaettava. Maaherra puolestaan kat- soi, että kuninkaantuomio kylläkin osoitti kiistattomasti, että Pappila sijaitsi Lyöttilän ympärysrajojen sisällä, mutta tuomiosta ei käynyt selville, oliko Pappilalle annettava osuus vain riidanalaisesta maasta vaiko myös muista yhteismaista. Maaherra katsoi vain kuninkaan itse voivan vastata tähän kysymykseen ja päätti pyytää hallitsijalta lisäselvityksen. Vastausta odo- teltaessa hän määräsi suoritettavaksi Lyöttilän ja Pappilan välisen uuden rajatarkastuksen, joka pidettiin 14.8. 1786. Tällöin todettiin, että vain Lehmäkallio ja Anhavaistenojansuu voitiin siinä vaiheessa määrittää. Rajan- tarkastus Pappilan ja Radansuun välillä suoritettiin 27. IL —3O. 12. 1786 ja rajapaikat merkittiin karttaan seuraavasti:7 N:o 30 Anhavais oja n s u N:o 42 Pihlajahuoko N;o 43 K uopalahti N:o 26 Lehmä eller Lehtikallio Kuninkaan selvennys (förklaring) tuomioon saatiin 21.5. 1788. Sen mu- kaan vain riidanalainen maa oli jaettava tuomiossa mainitulla tavalla. Muu yhteismaa kuului siis yksin Lyöttilälle (ja Kyöperilälle). Tällä kuninkaan päätöksellä sinetöitiin lopullisesti Pappilan erottaminen Lyöttilän (ja Kyö- perilän) jakokunnan yhteydestä. Pappilan ja Lyöttilän välinen uusi rajankäyntineuvottelu pidettiin 14.1. 1791 ja kiistan loppuselvittely käytiin kihlakunnanoikeudessa 28.11. 1791. Lopulliseksi Pappilan ja Lyöttilän väliseksi rajaksi kiistanalaisella Kymentaus- tanmaalla tuli: 8 N:o 26 Lähmäkaljo N:o 100 Wirianniska 603 "" " ' (R \ Nedre jultrev. utsl.hancll. N:o 42/16. 11.1785.) - Kuva 18. Pappilan isojakokartta 1785. (K JÄÄT “-'--V .. ~ ~,« S - ÄÄ ‘’• ™ “ D ”“" 7 ' 604 Virranniskasta raja jatkui lyöttiläläisten alkuperäisen vaatimuksen mukaisesti Sorronniemen ympäri vettä pitkin Kupparinojaan ja täältä Urajärven yli Anhavaistenojansuuhun. Näin siis Pappila lopulta sai, mutta vain pienen osuuden, 476 tynnyrin- alaa, Kymentaustanmaan eteläosasta. Tuomion oikeudenmukaisuutta on vaikeata arvostella, koska Pappilan alkuperäisiä maaomistuksia koskevat asia- kirjat ovat kateissa. Lyöttiläläisten aikaisemmin Tynnyrinmaan omistus- riidassa esittämät todisteet »vakiintuneesta käytöstä» viittaavat kuitenkin vahvasti siihen, että Pappilan alue olisi alunperin käsittänyt vain Urajärven, Kirkkojärven ja Pellinginselän välisen järv; kannaksen eli Niemenkylänmaan ilman nautintaoikeutta Kymentaustanmaahan enempää kuin muihinkaan Lyöttilän (ja Kyöperilän) yhteisiin maihin. Tätä käsitystä tukee seuraava, maanmittari Carl Emanuel Winterin kihlakunnan oikeudelle eräässä toisessa yhteydessä, vuonna 1794 siis vasta Pappilan ja Lyöttilän välisen kiistan päättymisen jälkeen antama kirjallinen todistus Kymentaustanmaalla sijaitsevien Heinlahdenniityn ja Riitaniityn omistussuhteista:9 »Alt Hein Lachti och Ritanitu ängar af hwilka den före innehdller tjugu sex tunna land 13 kappaland och den sednare sex tunnaland 8 kappaland, ifrdn urminnestider in UI den 11 Julii 1791 warit Alhais hemmas häfd under hwilken lid samma ägor i nägra är UI följa af Ithis Sochns Ägodelningsrättens dom tillhört Ithis Prästegdrd, men sedermera ater efter Kongliga Majestäts nddige utslag ndgon tid innehaft af Lötilä byamän, till dess de ändteligen under förenämde dag genom storskifte tillfallit samma Kyrckoherde bohl.it Kiistanalainen maa oli siis »ikimuistoisista» ajoista kuulunut Alhaisten ta- lolle. Kun puolet Alhaisista oli vuodesta 1709 alkaen ollut kirkkoherra Arvid Paulinuksen omistuksessa, oli Paulinuksilla luonnollisesti ollut henkilökohtai- nen oikeus alueella sijaitseviin niittyihin. Ilmeisesti myös muu Pappilan väki oli tämän perusteella ruvennut niitä käyttämään luullen niittyjen kuuluvan Pappilalle, mikä todellisuudessa ei pitänyt paikkaansa. Nyt alue kuitenkin tuomittiin Pappilalle ja sangen kyseenalaisin perusteluin. b. Lyöttilän si k opiirinmaa Lyöttilän sikopiirinmaan rajankäynti toimitettiin Winterin johdolla tou- kokuun lopussa 1784.1 Lyöttiläläisten oman ilmoituksen mukaan heidän siko- piirinsä rajat olivat: N:o28 Kuparin Joe n s u vid Urajerfvi sjö, N;o 27 Kuparinjoensu där wattnet utfaller tili Kymmene elf, mill öfver Pellinge siö, Idngs med elfen, mitt pd Hidensaari ström, invid N:o 17 Tynivesi och sd Idngs med Jaala praetention Unien tili Pilkama praetention Unien möter och sd Unien med dem tili N;o 10 Collinjoensu eller Alimmainen Nytkimen Ojansu, och sd ut med den tili N:o 9 Ylimäinen Nytkimen Ojan s u af Pilkama boer kallad, och sd Idngs öfver Kolli sjö tili 605 N:o 6 Paskojerfven Perse af Lötilä boer kallad (Pasko-ojan suu Kollinlammen etelärannalla), vidare längs med den öfver Pasko- jerfvi sjö, Idngs med vattnet tili N:o 5 Paskojerfven Pers e of Pilkama boer kallad (Kontinperän- ojansuu) och ännu vidare öfver Niemissillansuo tili N;o 42 Yldiönojansu, där vattnet frdn Matkuslambi sjö infaller i ofvannemde d mynning, Idngs med den tili N:o 43 Yldiö nojan perse en ä mynning viti Urajerfvi sjö strand där vattnel frdn Matkuslammi insjö flyende längs med den ntfaller i Urajerfvi sjö, och sd Idngs med den öfver Noidanniemi ndde och Urajerfvi sjö tili N:o 28 Kupparin Joensu där svinevaldet rden börjades. Kyöperiläläisten mielestä Lyöttilän sikopiirinmaan rajan olisi pitänyt kulkea kohdasta N:o 5 suoraan kohtaan N:o 43, jota he nimittivät Yltiön- ojansuuksi. Kohtaa N:042 kyöperiläläiset nimittivät Matkuslammenojan- suuksi. He eivät kuitenkaan vaatineet tätä linjaa avattavaksi maastoon, vaan ainoastaan merkittäväksi sen karttaan ja ilmoittivat jättävänsä kiistan maanjako-oikeuden ratkaistavaksi. Asiaa ei kuitenkaan otettu enää maanjako-oikeudessa esille, ilmeisesti siitä syystä, ettei yhteismaan vastaisen sikopiirinrajan sijainnilla ollut tilus- järjestelyjen kannalta merkitystä, sillä maata oli joka tapauksessa enemmän kuin mitä Lyöttilän ja Kyöperilän vanhoille kantataloille voitiin isojakoase- tuksen nojalla antaa. Lyöttiläläisten ilmoittama raja tuli kuitenkin perustaksi laskettaessa koko jakokunnan ja sen osien pinta-alat jakotoimitusten suoritta- mista varten. Sen mukaan Lyöttilän sikopiirinmaan pinta-ala oli 6 426 tyn- nyrinalaa. 2 Arvosteltaessa Lyöttilän sikopiirinmaan rajojen historiallista merkitystä on ensinnäkin todettava, että keskiaikaiset rajatuomiot eivät isoajakoa toimitet- taessa olleet käytettävissä. Silti Lyöttilän sikopiirinmaan rajojen voitaneen katsoa tulleen vastaamaan Pietari Lyötille vuonna 1458 tuomitun alueen rajoja muilta osin paitsi Marjaniemessä, joka oli liitetty Lyöttilän sikopiiriin myö- hemmin. Alkuperäinen Kanta-Lyöttilän raja oli tällä suunnalla kulkenut Saapaslahdesta Lautanlahteen Marjaniemen poikki, mutta nyt se kulki vettä pitkin Marjaniemen ympäri. c. Kyöperilän sikopiirinmaa Kyöperilän sikopiirinmaan ensimmäinen rajankäynti isoajakoa varten toi- mitettiin Jandolinin johdolla. 1 Tätä rajankäyntiä koskevaa pöytäkirjaa ei kuitenkaan ole säilynyt. Kyöperilän sikopiirinmaan Keltin jakokunnan vastaisen rajan avaamiseen ryhdyttiin Winterin johdolla toukokuun lopussa 1784.2 Samassa yhteydessä kyöperiläläiset ilmoittivat vaatimuksensa jakokunnan yhteisen Nirvisten- maan vastaiseksi sekä Pilkanmaan vastaiseksi rajakseen. Kokonaisuudessaan heidän esityksensä oli seuraava: 606 N:o31 Luchtaisen ojan su N:032 Pylsymäki Keltin jakokuntaa vastaanN:033 N aukunmäenotsa N:0 34 H ietaisenojanpolvi N:o 35 Pirtinkjukas | Nirvistenmaata vastaanN:o 36 Hietasilda N:o 37 Kartumäen otsa N:o 2 Savistenpyki N:o 1 Kuolemanojansu | Pilkanmaata j vastaan Lukuunottamatta Hiestasiltaa kyöperiläläisten esitys perustui Pietari Sigfridinpojan tuomioon 1577 (vrt. s. 579). Hietasilta sijaitsi jonkin verran Pirtinkiukaan Kartunmäen linjasta luoteeseen. Näistä rajapaikoista oli maanjako-oikeus vahvistanut Hietasenojanpolven ja Pirtinkiukaan paikat jo 24.8. 1781. Pylsymäki ja Naukuanmäenotsa sijait- sivat kyöperiläläisten esityksessä niiden nykyisillä paikoillaan. Sen sijaan Luhtasenojansuu oli nykyistä sijaintipaikkaa idempänä. Tämän ojan sanot- tiin laskevan Kymijokeen idästä, joten sen suuaukko oli keisarillisen Venäjän puolella. Kyöperiläläiset ehdottivat rajapyykin pystytettäväksi vastaavalle kohdalle Kymijoen länsirannalle. Keltin kylien, Maunukselan ja Kuusanniemen, edustajat eivät esittäneet omaa rajavaatimustaan Jandolinin rajankäynnin yhteydessä eivätkä he osal- listuneet Winterin johdolla suoritettuun rajan avaamiseenkaan. He olivat kuitenkin esittäneet vaatimuksensa Winterille jo vuonna 1782, ja tämä oli merkinnyt ne erilliseen karttaan (kuva 19).4 Kelttiläistenkin mukaan Luhta- senoja laski Kymijokeen idästä, mutta huomattavasti läntisemmässä paikassa, kuin mitä kyöperiläläiset olivat esittäneet. Myös kelttiläiset ehdottivat Luhta- senojansuun rajapyykin pystytettäväksi Kymijoen länsirannalle, paikkaan jota he nimittivät Hirviojansuuksi (Litt. A). Tämä sijaitsi Kyöperilän Kylän- mäen kaakkoispuolella. Hirviojansuusta rajan piti kelttiläisten mukaan kulkea suorana linjana Pirtinkiukaaseen, ei siis Pylsymäen, Naukuanmäen ja Hietasen- ojanpolven kautta. Maunukselan pellot ja koko Kyöperilän kaakkoisosa olisi- vat tämän mukaan jääneet Kuusanniemen ja Maunukselan alueelle. Maanjako-oikeus käsitteli kiistan 6.9. 1784 ja hylkäsi kelttiläisten vaati- muksen sillä perusteella, että maanjako-oikeus oli jo 24.8. 1781 vahvistanut Pirtinkiukaan ja Hie- tasenojanpolven paikat ja kelttiläiset eivät olleet esittäneet mitään selvitystä Pylsymäen ja Naukuan- mäen sijainnista omaan rajalinjaansa nähden. 5 Myös kyöperiläläisten esittämä Luhtasenojansuu hylättiin. Oikean Luhta- senojan katsottiin olevan kelttiläisten ja kyöperiläläisten esittämien paikkojen välissä ja virtaavan Mattilan (nykyisin Voikkaa) kylän kohdalla Luhtasen- niityn halki Kymijokeen. Luhtasenojansuun rajapyykin maanjako-oikeus määräsi pystytettäväksi tämän, ojan suuaukkoa vastapäätä olevalle paikalle (N:o 64) Kymijoen itärannalle. 607 N:o 35-A = Maunukselan ja Kuusanniemen vaatimus The boundary requested by Maunuksela and Kuusanniemi N:o 35-34-33-32-31 = Kyöperilän vaatimus The boundary requested by Kyöperilä N:o 35-34-33-32-64 = Maanjako-oikeuden tuomio 6.9. 1784 The verdict by the Land Division Justice 6. 9. 1784 Kelttiläiset eivät tyytyneet tuomioon, vaan vetosivat kuninkaaseen, joka kuitenkin hylkäsi heidän vaatimuksensa.6 Kyöperilän sikopiirin ja Pilkanmaan väliseksi rajaksi esitti Pilkanmaan kartanon edustaja, kuvernementin sihteeri J. G. Toilet jakokunnan yhteisen Nirvistenraaan rajankäynnin yhteydessä (vrt. s. 609) 4.12. 1782 seuraavan: N:o 4 Kurjetta mäki N:o 3 Kartumäki N:o2 S afvisle n pyki N:o 1 Kuolona jansu Tämä vaatimus perustui kihlakunnantuomioon 26.10. 1781 (vrt. s. 593). Tollet’n esittämä Kartunmäki sijaitsi huomattavasti etelämpänä kuin kyöperi- läläisten esittämä. Maanjako-oikeus hyväksyi Tollet’n esittämän rajalinjan 10.9. 1784.7 Ko- konaisuudessaan Kyöperilän sikopiirinmaan pinta-ala tuli käsittämään 1567 tynnyrinalaa. 8 Kuva 19. Isonjaon rajankäynnit Kyöperilän etelärajalla. (RA Nedre just.rev. utsl.bändi. N:o 50/16. 12.1785.) Fig. 19. The boundary lines ofKyöperilä against Maunuksela and Kuusanniemi in the revisionary land survey, 1785. 608 Kyöperilän itärajana oli luonnollisesti jo alunalkaen ollut Kymijoki. Siinä olleen Kyöperi- län kosken omistuksesta jouduttiin sittemmin käymään ankaraa kiistaa. Vuonna 1784 eräät Kyöperilän talonpojat myivät koskiosuutensa Pilkanmaan kartanon haltijalle J. G. Tolleflle, joka perusti paikalle veromyllyn. Teollisuuden käyttöön Kyöperilän (Voikkaan) koski myytiin vuonna 1893. Kyöperilän ja Lyöttilän taloilla on kuitenkin vielä tänä päi- vänä muistona menneiltä ajoilta vapaa jauhatusoikeus Voikkaan myllyssä. 9 c. Nirvistenmaa (Toittulanmaa) Lyöttilän ja Kyöperilän yhteinen Nirvistenmaa eli entinen Toittulanmaa levittäytyi Lyöttilän sikopiirin rajalta itään ja kaakkoon. Se rajoittui idässä Pilkanmaahan, Kyöperilän sikopiiriin ja Kelttiin, sekä etelässä Kelttiin ja lounaassa Radansuuhun. Nirvistenmaan raja Keltin jakokuntaa vastaan vahvistettiin maanjako- oikeudessa 24.8. 1781.1 Tämä tuomio lienee perustunut Jandolinin suoritta- maan rajatarkastukseen, joka oletettavasti toimitettiin samassa yhteydessä kuin Kyöperilän sikopiirinmaan rajatarkastus. Näihin liittyvät pöytäkirjat eivät kuitenkaan ole säilyneet. Nirvistenmaan Keltin vastaisen ja Radansuun vastaisen rajan avaamiseen ryhdyttiin Winterin johdolla kesäkuussa 1784 samassa yhteydessä kuin Kyö- perilän ja Keltin välinen raja avattiin.2 Keltin edustajat eivät tähänkään tilaisuuteen osallistuneet. Pöytäkirjaan avattu raja merkittiin seuraavasti: N:o 35 Pirtinkiuas N:o 38 Kurickasaari T . , . . , , .... . . Keltin jakokuntaa vastaan N:039 Nirvistenmtu N:o40 Sillaisten sil d a N:o 41 SalinkifviJN:o4l balinatjvt ■nt o n a r ■ ■ ! Radansuuta vastaanN;o30 Anhavais o ] a n s u | Nirvistenmaan Keltin vastaiset rajapaikat perustuivat Kustaa Fincken kihlakunnantuomioon 1557 ja Radansuun vastaiset rajapaikat Henrik Klaun- pojan laamannintuomioon 1451. Salinkivi ja Anhavaistenojansuu osoittautui- vat riidattomiksi. Näistä viimeksi mainittu oli myös Pappilan ja Lyöttilän välinen riidaton pääteraja. Nirvistenmaan Keltin vastainen raja vahvistettiin toistamiseen maan- jako-oikeudessa 10.9. 1784 ja se pyykitettiin samoin kuin Radansuun vastai- nen rajakin keväällä 1787.3 Pyykitystilaisuuteenkaan kelttiläiset eivät suostu- neet osallistumaan, vaan ilmoittivat tulevansa vaatimaan pyykitetyn raja- linjan kumoamista ja sen korvaamista itselleen edullisemmalla rajalla. Tähän heillä ei kuitenkaan enää ollut mahdollisuuksia. Nirvistenmaan rajankäynti Pilkanmaata vastaan aloitettiin Jandolinin johdolla ja sitä jatkettiin Winterin johdolla syksyllä 1782.4 Rajankäynti- neuvottelussa, joka pidettiin 4.12. 1782, esitti Pilkanmaan kartanon haltija, sihteeri Toilet seuraavat asiakirjat: 1) kihlakunnantuomion 5.3. 1629, jonka mukaan kappale takamaata (Laurin- maa), jonka lyöttiläläiset ovat aikoinaan ostaneet Korpikylältä ja Veh- maalta, on erotettava Pilkanmaan kartanolle, 609 2) Lasse Torstenssonin laamannintuomion 10.2. 1579, jossa mainitaan Pil- kanmaan rajan kulkevan Paskajärvenperseestä Ylimmäisennytkimenojan- suuhun ja sitten Alimmaisennytkimenojansuuhun, 3) kihlakunnantuomion 26.10. 1781, jonka mukaan Pilkanmaan kartanon rajana Lyöttilää ja Kyöperilää vastaan ovat Kuolemanojansuu, Savisten- kivipyykki, Kartunmäki ja Karjettavuori. Lyöttiläläiset ja kyöperiläläiset puolestaan ilmoittivat vaativansa Jandoli- nin tätä ennen suorittamaan rajankäyntiin perustuvat ja Jandolinin karttaan merkitsemät rajat. Lisäksi kyöperiläläiset uhkasivat vaatia korvausta joka ainoasta tukista, joka Tollefn vaatimalta rajalta kaadetaan. Sen jälkeen lyöttiläläiset ja kyöperiläläiset poistuivat mielenosoituksellisesti paikalta, ja neuvottelua jatkettiin Pilkanmaan edustajan läsnä ollessa. Kokonaisuudes- saan Tollefn esittämä vaatimus Pilkanmaan rajaksi Lyöttilää ja Kyöperilää vastaan käsitti seuraavat rajapaikat: N:o 1 Kuolonojansu N:o 2 Savistenpyki N:o 3 Kartumäki N:o 4 Karjetanmäki N:o 5 Paskojerfenperse N:o 6 (Paskojoensuu) (K ontinperänojansuu) N:o 9 Ylimmäinen N ytkimen oja n s u N;o 10 Alimmainen Kytkimen ojan s u N:o 13 Aitosaari N:o 15 S uolajoensu Nirvistenmaahan näistä rajapaikoista liittyivät suoranaisesti vain N:o 4, 5 ja 6. Paskojärvenperseen Toilet väitti sijaitsevan Paskojokeen lounaasta laskevan Kontinperänojansuussa. Nytkimenojalla hän tarkoitti Nytkimen- järvestä eli Kollinlammesta luoteeseen virtaavaa Kollinojaa ja Aittosaaren hän väitti sijaitsevan Salonsaaren pohjoispuolella sekä lupasi myöhemmin esittää Aittosaarta koskevat todisteet. Winter merkitsi karttaan ja rajankäyntipöytäkirjaan myös lyöttiläläisten ja kyöperiläläisten Jandolinille aikaisemmin ilmoittamat rajapaikat, ja ne olivat seuraavat: N:o 8 Palosaari N:o 7 Raja s u o N:o 6 Paskojerfenperse (Paskojoensuu) N:oll Ylimmäinen Nytkimän oja n s u N:ol2 Alimmainen N ytkimen ojan s u Tämänkin rajan Winter ulotti jatkumaan Suolajoensuuhun saakka sillä perusteella, että lyöttiläläiset olivat Jaalan piirirajankäynnin yhteydessä 18.—23. 3. 1774 esittäneet Suolajoensuun Jaalan vastaiseksi rajakseen. 5 Nytkimenojaksi lyöttiläläiset olivat esittäneet Kytkimen järven koillis- kulmasta pohjoiseen virtaavan ojan ja Paskojärvenperseeksi Paskajoensuun Kollinlammen etelärannalla. Kokonaisuudessaan lyöttiläläisten ja kyöperi- 611 610 Kuva 20. Lyöttilän jaKyöperilän jakokunnan sekä Pappilan rajankäyntikartta isojakoa varten 1785. Selitys tekstissä. (KLHKA litti 15.1674 mukaan ) Fig. 20. Map of the boundary lines of Lyöltilä. Kyöperilä and Pappila in the revisionary land survey, 17So Osapuolten vaatimuslinjat Lines requested by differentparties Maanjako-oikeuden hyväksymät rajalinjat -'Boundary linies accepted by the Land Division Justice 612 läläisten vaatimus olisi merkinnyt Laurinmaan sekä siihen liittyvän Häkän- kulman ja Peräsaaren alueiden samoin kuin Kollinlammen ja Pyhäjärven välisen suon kuulumista Lyöttilän ja Kyöperilän yhteiseen Nirvistenmaahan. Lisäksi Salonsaari olisi jäänyt Pilkanmaan rajojen ulkopuolelle. Erimielisyyksien selvittely aloitettiin litin maanjako-oikeudessa 6.9. 1784.® Pilkanmaan edustaja esitti tällöin vaatimustensa lisäperusteluna, että 1) Laurinmaasta on vuonna 1629 liitetty Pilkanmaahan 1/2 äyrin osuus ja toinen 1/2 äyrin osuus on jäänyt Lyöttilälle, 2) Pilkanmaalle erotettu Laurinmaan osuus näkyy maanmittari Jonas Selän- derin kartassa vuodelta 1650, jonka Pehr Westermarck on renovoinut vuonna 1773, 3) Aittosaari on tuomittu Pilkanmaan ja Jaalan rajaksi sekä Salonsaari Pilkanmaalle kuuluvaksi kihlakunnantuomiolla 17.—lB. 11. 1702, 4) lyöttiläläiset ovat 18.5. 1736 suoritetussa rajatarkastuksessa hyväksyneet Pilkanmaan esittämän Nytkimenojan. Lyöttiläläiset vastasivat tähän, ettei Pilkanmaan esittämä Nytkimenoja ole mikään oja vaan joki, joten heidän esittämänsä Nytkimenojan täytyy olla oikea. Sihteeri Toilet pysyi kuitenkin vaatimuksessaan. Tosin hän myönsi kartanon edellisen haltijan suurentaneen lyöttiläläisten mainitsemaa ojaa uudisviljelystensä kuivattamiseksi. Maanjako-oikeus keskeytti tämän jälkeen istunnon ja kävi paikan päällä suorittamassa Nytkimenojan tarkastuksen. Pilkanmaan edustajan selitys katsottiin oikeaksi, sillä Kollinlammen koilliskulmasta pohjoiseen johtanut oja ei ollut yhtenäinen. Istuntoa jatkettaessa osapuolet sopivat »ystävällisesti» erimielisyytensä seuraavasti: Pilkanmaan esittämät Nytkimenojaan liittyvät rajapaikat N:o 9ja 10hyväk- sytään, samoin Paskojoen suussa oleva molempien osapuolten esittämä rajapaikka N:o 6, Paskojärvenperseen paikaksi hyväksytään Paskojärvestä kaakkoon työn- tyvä poukama (N: o 63) sillä perusteella, että tämän rajapaikan nimi vastaa suomenkielen puhetavan mukaan järven umpinaista pohjukkaa eikä suin- kaan veden (Paskojoen) lasku- tai poistoaukkoa, Paskojärvenperseen ja Karjetanmäen välillä olevalle mäelle (Peräsuon- teuras eli Karitunmäki) pystytetään ylimääräinen rajapyykki (N:o 62), Pilkanmaan esittämät rajapaikat N:o 1,2, 3 ja 4 hyväksytään, kyöperiläläisille varataan oikeus käyttää niitä Pilkanmaan puolelle jääviä uudisraivauksiaan, jotka sijaitsevat heille vuoden 1703 tuomion perusteella kuuluvalla (Peräsaaren) alueella rajapaikkojen N:o 62 ja 63 välillä, siihen saakka kunnes Pilkanmaan kartanon haltija on ehtinyt raivauttaa kyö- periläläisille vastaavansuuruiset uudisviljelykset heidän omalta puoleltaan rajaa. Maanjako-oikeus vahvisti tämän sopimuksen 10.9. 1784 ja rajan pyykitys aloitettiin 14.5. 1787.7 Pyykityspöytäkirjaan Pilkanmaan raja Lyöttilän ja Kyöperilän jakokuntaa vastaan merkittiin seuraavasti: 613 N:o 1 Kuole m anojansa N:o 2 Savistenpyki N:o 3 Kartu mäenotsa N:o 4 Karjettamäki N:o 62 Peräsuonteuras N:o 63 Paskojerfvenperse N:o 6 Paskojoensuu Kyöperilän sikopiiriä vastaan \ Nirvistenmaata ) vastaan Lyöttilän sikopiiriä vastaanN:o 9 Yli »iäinen Nyt k imenojansu N:ol0 Alimainen N ytkimenoj an s u Pilkanmaan vastaisista Nirvistenmaan rajapaikoista Paskojärvenperse pe- rustui Lasse Torstenssonin laamannintuomioon 1579 (vrt. s. 539) ja Karjetta- mäki kihlakunnantuomioon 1781 (vrt. s. 593), kun taas Peräsuonteuras (nykyi- sin Karitunmäki) ja Paskojoensuu olivat uusia rajapaikkoja. Kokonaisuudessaan Nirvistenmaan pinta-ala tuli käsittämään 4 392 tyn- nyrinalaa. 8 Alue oli kyöperiläläisille erityisen tärkeä, syystä että heidän siko- piirinsä alueella oli viljelykelpoista maata niukasti. Sen sijaan lyöttiläläisillä oli oman sikopiirinsä lisäksi käytettävissään huomattavasti viljelykelpoisem- mat Kymentaustan maat. Tätä taustaa vasten on lyöttiläläisten tyytyminen Nirvistenmaan rajojen sovintoratkaisuihin hyvin ymmärrettävää. Sen sijaan kyöperiläläisten olisi odottanut tiukemmin puolustavan etujaan. Nähtävästi heiltä kuitenkin puuttuivat siihen tarvittavat asiakirjalliset perusteet. d. Kymentaustanmaa Pellinginselän länsipuolella sijainneen Lyöttilän ja Kyöperilän yhteisen Kymentaustanmaan eteläraja Pappilaa vastaan tuli vahvistetuksi Pappilan erottamisen yhteydessä vuonna 1791 (vrt. s. 602). Lännessä Kymentaustanmaa rajoittui Kauramaahan sekä Kimolaan ja sen siirtokylään Väärtiin ja pohjoi- sessa Pyhäjärveen, joka samalla oli myös Lyöttilän sikopiirinraaan ja Pilkan- maan Jaalan vastaisena rajana. Tämän vesirajan tarkastus isoajakoa varten suoritettiin maanmittari Pehr Westermarckin johdolla jo 18.—23.3. 1774 Jaalan piirirajankäynnin yhteydessä ja käsiteltiin alustavasti litin maanjako- oikeudessa 13.6. 1774.1 Jaalalaiset vaativat tällöin Lyöttilän ja Pilkanmaan vastaiseksi rajakseen: N:o 13 Suolajoensu N:o 16 Aitosaari N:o 17 Hijdensallmi Wääräojansuu Suolajoensuu, josta jo aikaisemmin on ollut puhe, oli tämän vesirajan itäi- nen päätepiste, ja se sijaitsi Pyhäjärven koilliskulmassa olevan Lamminlah- den suulla. Läntinen päätepiste, Vääräojansuu, sijaitsi Pyhäjärven luoteis- rannalla, Kimolanlahden suulla. Aittosaarella jaalalaiset tarkoittivat nyt, kuten aikaisemminkin (vrt. s. 588), Salonsaaren eteläkärkeä (Korpinnenä). Hiidensalmen jaalalaiset kertoivat esittävänsä rajapaikaksi Kimolan ratsu- tilan haltijan, ruukinpatruuna Aabraham Nordströmin pyynnöstä ja ilmoitti- 614 vat sen sijaitsevan Tyynivesi-nimisessä paikassa Naislahden suulla. Tyynestä- vedestä Vääräojansuuhun kulkeva rajalinja olisi katkaissut Hiidensaaren kahtia. Jaalalaiset kuitenkin ilmoittivat, ettei heillä ole Hiidensaarta koskevia vaati- muksia. Lyöttiläläiset esittivät Jaalan piirirajankäynnin yhteydessä seuraavan raja- vaatimuksen: N:o 14 Suolajoensu (Lamminlahden pohjoispuolella) N:o 18 Aitosaari (Sikosaari) N:o 19 Suurikifvi (Pajamäki) Suolajoensuu, jolla lyöttiläläiset tarkoittivat erästä Lamminlahden pohjois- puolisen niemen länsirannalla olevaa kohtaa, oli tässäkin vaatimuksessa raja- linjan itäinen päätepiste. Lyöttiläläisten Aittosaareksi nimittämä Sikosaari sijaitsi Kimolanlahden suulla ja Suurikivi heidän aikaisemmin vuonna 1765 ilmoittamassaan paikassa Taasianvuoren luoteispuolella (Pajamäki). Koko- naisuudessaan lyöttiläläisten vaatima raja olisi leikannut huomattavia alueita Jaalasta, Kimolasta ja Väärtistä. Jaalan piirirajankäynnin yhteydessä esitetyt vaatimukset otettiin uudel- leen esille Lyöttilän ja Kyöperilän jakokunnan rajankäynnin yhteydessä 8.12. 1782.2 Molempien osapuolten vuonna 1774 esittämät vaatimukset merkittiin nyt myös Lyöttilän ja Kyöperilän jakokunnan rajantarkastuspöytäkirjaan ja rajankäyntikarttaan. Kymentaustanmaan Kauramaan vastaista rajankäyntiä koskeva neuvot- telu pidettiin Taasianvuorella 10.12. 1782. Kauramaalaiset esittivät tällöin Westermarckin piirtämän Kauramaan jakokunnan piirirajankäyntikartan (1765—1766) ja siihen liittyvän pöytäkirjan. Sen mukaan lyöttiläläiset olivat esittäneet Suurtakiveä (Pajamäki) koskevan vaatimuksen ja sitten luopuneet siitä, mutta pyytäneet maanmittaria kuitenkin merkitsemään sen karttaan. Lyöttiläläisten ja kauramaalaisten käsityksen mukaan Kimolan raja ulottui vain Suureenkiveen saakka. Muu osa Kymentaustanmaan länsirajaa oli siis Lyöttilän jaKauramaan välinen. Molemmat osapuolet olivat nyt, kuten edelli- selläkin kerralla (vrt. s. 596) yksimielisiä tämän rajaosuuden rajapaikoista, ja ne merkittiin rajankäyntipöytäkirjaan seuraavasti: N:o 19 Suurikivi N:o 25 Taasianvuolet eller T aasianvuori N;o 26 Lähmäkallio Kymentaustanmaan Kiniolan jakokunnan vastaista rajankäyntiä koskeva neuvottelu pidettiin 5.-7. 8.1783. Kimolan ja Väärtin edustajat esittivät tällöin seuraavan rajavaatimuksen: N;o 20 Thasianvuolet N:o21 Suurkivi N:o 17 Tynivesi N:o 13 Aitosaari N:o 15 Suolajoensu 615 Taasianvuolteen paikaksi Kimolan ja Väärtin edustajat esittivät jälleen Märkjärven ja Lehmäkallion välillä olevaa, Lokonmäkeen liittyvää kalliota, jonne rajan tuli kulkea suorana linjana Lehmäkallion riidattomasta päärajasta. Tämän vaatimuksensa he olivat esittäneet jo aikaisemmin, vuonna 1761 kau- ramaalaisia vastaan käymässään Kotikylänmaan omistuskistassa (vrt. s. 597). Suurenkiven paikaksi he esittivät erästä Kaurasuon ja Matsunmäen välisellä kalliolla keskellä Kymentaustanmaata olevaa kiveä. Tyynenveden paikan olivat jaalalaiset esittäneet kimolalaisten pyynnöstä jo vuonna 1774. Täältä Kimolan rajan tuli jatkua Pilkanmaan, Jaalan ja Lyöttilän väliseen Aitto- saaren rajapaikkaan, joka kimolalaisten käsityksen mukaan sijaitsi Pyhä- järvessä Salonsaaren pohjoispuolella pilkanmaalaisten esittämässä paikassa (N:o 13). Myöhemmin myös kimolalaiset lisäsivät rajapaikkaluetteloonsa Suolajoensuun (N:o 15). Kokonaisuudessaan Kimolan ja Väärtin vaatimus olisi merkinnyt koko Kymentaustanmaan pohjoispuoliskon ja Hiidensaaren liittämistä Kimolaan. Kymentaustanmaan länsi- ja pohjoisrajaa koskevien erimielisyyksien sel- vittely aloitettiin litin maanjako-oikeudessa 7.10. 1784.3 Lyöttiläläiset toisti- vat rajan tarkastusten yhteydessä esittämänsä vaatimukset. Jaalalaiset eivät olleet paikalla ja kauramaalaiset ilmoittivat, ettei heillä ole Lyöttilän kanssa erimielisyyksiä rajasta. Kimolan ratsutilan haltija Aabraham Nordström esitti Kimolan ja Väärtin rajavaatimusten lisäperusteluksi seuraavat asiakirjat: 1) kihlakunnantuomion 6.7. 1724, jonka mukaan Pyhäkoskenniitty kuului Kimolalle ja sijaitsi Suolajoensuun—Aittosaaren—Suurenkiven—Taasian- vuoren rajan sisäpuolella, 2) kihlakunnantuomion 29.—30. 1. 1695, 3) fragmentin vanhasta laamannintuomiosta 1460, jossa Taasianvuolet mai- nittiin Kimolan rajana. Ilmeisesti tässä oli jälleen kysymys Eerik Akselinpojan tuomiokirjaotteesta. Nyt sen perusteella kuitenkin esitettiin Lyöttilän vastaiseksi rajaksi vain Taa- sianvuolet. Sen sijaan Suurtakiveä, Aittosaarta ja Suolajoensuuta koskevaa vaatimusta perusteltiin vuoden 1724 kihlakunnantuomiolla. Lyöttiläläiset vastasivat Nordströmin perusteluihin esittämällä 1) hovioikeuden tuomion 7.3. 1738, jolla kihlakunnantuomio 1724 kumottiin, 2) kihlakunnan- ja laamannintuomiot 1695 ja 1699, joissa Taasianvuolletta nimitettiin Taasianvuoreksi. Myös kauramaalaiset vastustivat kiivaasti Kimolan ja Väärtin Taasian vuolletta koskevaa vaatimusta. Kimolan ja Väärtin edustajat eivät kuitenkaan perääntyneet vaatimuksis- taan ja ilmoittivat, että heidän esittämässään Taasianvuolteen kalliossa on ve- den hioma ura (rännit), joka viittaa suomenkielen sanaan »vuole» (tälja, höfla). Oikeus keskeytti istunnon ja kävi paikan päällä suorittamassa tarkastuk- sen. Kimolan ja Väärtin edustajien esittämästä kalliosta ei kuitenkaan löy- tynyt vesiuran lisäksi muita rajamerkkejä. Kun Lokonmäki lisäksi sijaitsi lähellä toista päärajaa, Lehmäkalliota, eikä kahta päärajaa vanhan rajan- käyntitavan mukaan ollut tapana sijoittaa lähelle toisiaan, päätti maanjako- oikeus hylätä Kimolan ja Väärtin Taasianvuolletta koskevan vaatimuksen. 616 Myös kauramaalaisten ja lyöttiläläisten esittämä Taasianvuoren (Taasin- mäen) rajapaikka hylättiin, vaikka sieltä oli vuonna 1765 suoritetussa Kaura- maan rajatarkastuksessa löydetty rajakiviä. Hylkäämispäätöstä maanjako- oikeus perusteli sillä, että tämä rajapaikka olisi erottanut Väärtin siirtokylän kantakylänsä Kimolan yhteydestä. Oikeus hylkäsi myös molempien osapuolten Suurtakiveä koskevat vaati- mukset toteen näyttämättöminä sekä katsoi, ettei Taasianvuolteen eli Taasian- vuoren enempää kuin Suurenkivenkään paikkaa enää voitu varmuudella määrittää. Nojautuen vuoden 1734 lain maankaaren XII kappaleen 6§:ään oikeus määräsi 10.9. 1784 antamallaan tuomiolla Kymentaustanmaan länsi- rajan vedettäväksi seuraavasti: N:o 26 Lehmäkallio N:o 60 Märkjärvi N:o 61 Sa m m all a cht i Jaalan vastaisen pohjoisrajan maanjako-oikeus tuomitsi kulkemaan Sam- mallahdesta (N:o 61) vettä pitkin Hopiasaaren länsipuolitse ja Hiidensaaren itäpuolitse Pilkanmaan kartanon rajalle (N:o 10). Aittosaaren ja Suolajoensuun sijain- tiin nähden oikeus ei enää ottanut kantaa, koska ne sijaitsivat Pilkanmaan ja Jaalan eivätkä Lyöttilän ja Jaalan välisellä rajalla. Pilkanmaan ja Jaalan raja määritettiin lopullisesti vasta vuonna 1906 Jaalan vesirajakäyn- nin yhteydessä. 4 Aittosaaren nimeä ei tällöin enää mainittu, joten tältä osin Eerik Akselin- pojan tuomiokirjaotteen virheellinen tulkinta »unohtui» kaikessa hiljaisuudessa huomiota herättämättä. Arvosteltaessa nyt julistetun tuomion historiallista merkitystä on todettava, että se vahvisti kaksi Kymentaustanmaan länsirajan keskiaikaista rajapaikkaa, Lehmäkallion etelässä ja Sammallahden (pohjan) pohjoisessa. Sen sijaan näi- den välinen Märkjärven rajapyykki oli uusi. Se määrättiin pystytettäväksi Märkjärvestä itään työntyvän lahden (Kymentaanlahti) pohjukkaan. Tätä oikeus perusteli sillä, että Märkjärvi ja Kymijoki muodostivat luonnollisen rajan kiistelevien osapuolten välille. Kymentaustanmaan pohjoisrajakin sai nyt oikeudellisen vahvistuksen. Tätä rajaa sivuava Hopiasalmi sijaitsi Ky- mentaustan koillisrannalla olevan Pirunkallion ja Pyhäjärvessä olevan Hopia- saaren välillä. Hiidensaari kokonaisuudessaan jäi Lyöttilän puolelle. Entä oliko tuomio asiallisesti oikea? Suurenkiven hylkäämisen osalta on todettava, että sitä koskevat vaatimuk- set olivat alunperin perustuneet Eerik Akselinpojan tuomiokirjaotteen virheel- liseen tulkintaan, joka nyt tältäkin osin tuli korjatuksi. Sen sijaan Taasianvuolteen eli Taasianvuoren hylkäämistä koskevaa pää- töstä on syytä kritisoida. Tämä rajapaikkahan perustui niinikään Eerik Akselinpojan tuomiokirjaotteeseen. Osapuolten esittämät Taasianvuolteen paikat olivat kuitenkin virheelliset. Ilmeisesti lyöttiläläiset ja kauramaalaiset eivät enää olleet tietoisia Taasianvuolteen oikeasta (alkuperäisestä) sijainnista. 617 Kimolalaiset sen mahdollisesti tiesivät, mutta heidän etujensa mukaista ei ollut sitä ilmaista. Pyhäjärvi muodosti itä-länsisuunnassa kulkevan luonnol- lisen rajan, jollainen sen oletetaan eräkaudella olleen. 5 Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämän rajan läntinen päätepiste, Taasianvuolet, olisi sijainnut Pyhäjärven pohjoispuolella Vääräojansuussa, kuten sen itäinenkin päätepiste Suolajoensuussa. Paikan alkuperäinen nimi, T aasianranta (Tasia strand) on tästä vakuuttavana todisteena (vert. s. 551). 6 Sen sijaan raja Suola- joensuusta Taasianmäkeen tai Lokonkallioon olisi Pyhäjärven ylitettyään kulkenut mielivaltaisesti Kymentaustanmaan halki noudattamatta mitään luonnollista rajaa. Toisaalta Eerik Akselinpojan tuomiokirjaotteen mukaan Kimolan rajan piti kulkea Taasianvuolteesta suoraan Soimakallioon. Jos nyt Taasianvuolet olisi sijainnut Vääräojansuussa, olisi tämä merkinnyt Väärtin sekä Kimolan- lahden eteläpuolisten Kimolan alueiden kuulumista Kauramaahan. Mutta näin on saattanut eräkaudella ollakin. Kimolahan on alkuperäisestä nimestään (Jaalankimola) päätellen asutettu Jaalasta käsin ja todennäköisesti vasta suh- teellisen myöhään laajentunut Kauramaan suuntaan. Väite, että Taasianvuoren hyväksyminen Lyöttilän länsirajaksi olisi erottanut Väärtin ja Kimolan toisistaan, ei pitänyt paikkaansa. Selvittämättä myös jäi, kenen maalle Väärtin siirtokylä todellisuudessa oli perustettu, eikä edes Kauramaan ja Kimolan välillä puhjennut Väärtin aluetta (Kotikylänmaa) koskeva omistusriita vielä ollut ratkennut. 7 Tästä johtui, että rajaa pyykitettäessä vuonna 1787 ei vielä voitu pöytäkirjaan merkitä, missä kohden Kymentaustanmaan länsirajan Kauramaan vastainen rajaosuus päättyi ja Kimolan jako- kunnan vastainen rajaosuus alkoi. Väärtin siirtokylä oli perustettu vuonna 1742 autiotilasta, joka 1500-luvulla oli kuu- lunut Kurjalan omistajille ulkoveromaana. Kameraalisessa käytännössä se oli viety lähim- pään maakirjakylään, Kimolaan kuuluvaksi. Tila oli alunperin muista Kimolan tiloista poiketen luettu Tennilän Käikkälän neljänneskuntaan, kuten Kurjalakin. Väärtin nimi esiintyi oikeudellisissa lähteissä jo ennen siirtokylän perustamista ja viittaa aateliseen (Kurjalan) omistajaan. Merkillepantavaa on myös Pyhäkosken puuttuminen Kymentaustanmaan länsirajan lopullisesta rajapaikkaluettelosta. Tosin sitä ei kukaan osapuolista enää ollut rajaksi esittänytkään, mutta näinhän oli Sammallahdenpohjankin laita ja silti se »luonnollisena» rajana otettiin huomioon. Sattumalta maanjako- oikeuden nyt tuomitsema Kymentaustamaan länsiraja tuli kulkemaan aivan Pyhäkosken vierestä. Tämä eräkautinen rajapaikka sijaitsee Märkjärven ja Sammallahdenpohjan keskivälillä, ja sen huomioon ottamisella olisi kenenkään etuja loukkaamatta tehty kunniaa historiallisille perinteille (vert. s. 543). Kaikki näkökohdat huomioon ottaen näyttää siis todennäköiseltä, että Kymentaustanmaan alkuperäinen eräkautinen länsiraja on kulkenut Lehmä- kalliosta Pyhäkosken ja Sammallahdenpohjan kautta Taasianvuolteeseen eli Vääräojansuuhun. Nyt tuomittu länsiraja ei siitä asiallisesti paljoakaan poi- kennut. Kymentaustanmaan rajojen vahvistamisella oli tärkeä merkitys lyöttilä- läisille. Heidän täällä raivaamansa niityt ja suomidisviljelykset tuomittiin nyt Lyöttilän ja Kyöperilän jakokunnalle kuuluviksi ja alueen asuttamiseen voitiin ryhtyä täydellä teholla. Lyöttilän ja Kyöperilän yhteisen Kymentaus- tanmaan lopulliseksi pinta-alaksi tuli 5 201 tynnyrinalaa. 8 618 2. Kantatalojen tilusjärjestelyt ja liikamaan asuttaminen 1776—1800 Isoajakoa aloitettaessa olivat Lyöttilän ja Kyöperilän vanhat kantatalot pirstoutuneet jatkuvien perinnönjakojen ja talonkauppojen vuoksi monien talo-osakkaiden kesken yhteistiloiksi siten, että yleensä pellot sekä kotiniityt ja kotimetsät olivat jaetut (sarkajaossa), mutta muut tilukset yhteisiä. Kulla- kin osatalolla oli oma osuutensa kantatalon manttaali- ja äyriluvusta. Ison- jaon tilusjärjestelyt oli kuitenkin määrä suorittaa ensin kantatalojen kesken (hela hemman emellan) ja vasta toisessa vaiheessa osatalojen kesken (hemmans delägare emellan). Jakokunnan maanomistajat sopivat peltojen jakoperusteeksi äyriluvun ja maanjako-oikeus vahvisti tämän sopimuksen 19.6. 1780. Myös niittyjen ja suouudisviljelysten jakoperusteeksi sovittiin äyriluku »vanhan nautinnan» asemesta, kuitenkin niin, että mahdollisuuksien mukaan maanomistajille jaettaisiin heidän itse raivaamiaan ja vanhastaan yksityisesti käyttämiään uudisviljelyksiä. Toisaalta kunkin jako-osakkaan tuli saada ne niityt ja uudis- viljelykset, jotka osuivat hänelle jaetun metsäpalstan sisälle ja sen, joka jaossa menetti uudisviljelyksiä, tuli saada tilalle vastaava määrä uudisviljely- kelpoista maata sekä korvaus uudisviljelykustannuksista. Tämä sopimus hyväk- syttiin 13.7. 1783 ja maanjako-oikeus vahvisti sen 10.9. 1784.1 Jakoa valmisteltaessa tilukset mitattiin ja jyvitettiin. Jyvityksen tarkoi- tuksena oli maan luontaisen kasvukunnon arvioiminen, ja sen toimittivat maanomistajat itse maaherran määräämän maanmittarin johdolla. Pelloista käytettiin jyvälukuja I—3 sekä niityistä ja uudisviljelyksistä I—2. Lopulli- sessa jaossa tilusten pinta-ala oli määrä painottaa niiden jyväluvulla. Lyöttilän sikopiirinmaan pellot mitattiin ja jyvitettiin maanmittari Jan- dolinin johdolla vuosina 1778—1779. 2 Maanjako-oikeus vahvisti nämä toimen- piteet 19.6. 1780. Tämän jälkeen Jandolin suoritti peltojen jaon, ja maanjako- oikeus vahvisti sen 24.8. 1781.3 Sikopiirinmaalla sijaitsevien niittyjen ja suouudisviljelysten mittaaminen oli määrä aloittaa maanmittari Winterin johdolla toukokuussa 1782, mutta Kymijoen tulvan vuoksi tämä toimitus lyk- kääntyi kesään 1783. Lyöttilän tonttien tarkastus pidettiin 16.5. 1784. Tonttien jakoon ei tässä vaiheessa puututtu, mutta Kylänmäen ahtauden vuoksi otettiin lisää tonttimaata Mannilan vasikkahaasta. 4 Kyöperilän sikopiirinmaalla isojakotoimitukset aloitettiin tonttien jaolla. Kyöperin (Eerola) talo oli tätä ennen muuttanut Kylänmäeltä, ja sen tontti yhdistettiin muiden talojen tonttialueeseen, joka kokonaisuudessaan jaettiin uudelleen. Jaon toimitti maanmittari Jandolin 9.7. 1776. Kyöperilän siko- piirinmaan pellot mitattiin ja jyvitettiin Winterin johdolla syksyllä 1782. Winter suoritti samalla peltojen jaon sekä mittasi sikopiirinmaan muut ti- lukset. Maanjako-oikeus vahvisti nämä toimenpiteet 9.11. 1782.5 Nirvistenmaan ja Kymentaustanmaan niityt ja uudisviljelykset mittasi ja kartoitti Jandolin 1782 1783. Jyvitys toimitettiin Winterin johdolla touko- kuussa 1784.® Jo tässä vaiheessa oli tiedossa, että maata riitti enemmän, kuin mitä iso- jakoasetuksen mukaan vanhoille kantataloille voitaisiin jakaa. Ylitse jäävälle liikamaalle tulisi siis perustaa uudistiloja. Jandolin laatikin tämän mukaisen 619 jakosuunnitelman jo vuosina 1782—1783. 7 Tämän täytäntöönpano kuitenkin lykkääntyi mm. niittyjen ja uudisviljelysten nautintaa sekä jakokunnan rajoja koskevien riitaisuuksien ja lopullisten jako-ohjeiden viipymisen vuoksi. Lyöttilän Kylänmäen ahtauden takia monet maanomistajat olivat haluk- kaita muuttamaan uusille tiluksilleen. Maanjako-oikeus oli vuonna 1780 päät- tänyt, että muuttoon halukkaiden on ilmoittauduttava ennen peltojen jaon vahvistamista. Itse muuttojen tuli kuitenkin tapahtua vasta sitten, kun kantatalojen keskeinen isojako kokonaisuudessaan saataisiin vahvistetuksi. Jakotoimitusten pitkittymisen vuoksi monet lyöttiläläiset anoivat maan- jako-oikeudelta erikoisluvan muuttaa tuleville tiluksilleen jo ennen jaon vah- vistamista. Näiden erikoislupien turvin ensimmäiset muutot Lyöttilän kylän- mäeltä tapahtuivat vuosina 1780 1781. Maaherralle antamassaan tilanne- katsauksessa Winter kertoi 13.7. 1785 seuraavien lyöttiläläisten muuttaneen: 8 Lyöttilän sikopiirinmaalle: kappalainen Leopold Alhaisten verotalosta paikkaan nimeltä Hyrö (Hietalahti); kruununvouti Argillander Kinnarin verotalosta paikkaan nimeltä Muut- toniemi (Marlebäck); Kymentaustanmaalle: kersantti Starck Lallulan kruununtalosta paikkaan nimeltä Kurt t o; Pertti ja Tuomas Lallula Knaapilan kruununtalosta erääseen paikkaan Huhtalammin länsirannalla; Matti ja Petteri Maunuksela Nikulan verotalosta kahteen erilliseen paik- kaan Huhtalammin itäpuolella (Koskus ja Kaidassuo); Antti Nikula Nikulan verotalosta paikkaan nimeltä V ahteristo; Juhana Fiskari Fiskarin kruununtalosta paikkaan nimeltä Mustalam- minm a a ; Nirvistenmaalle: Markus ja Antti Korvala Knaapilan kruununtalosta (N i r v i n e n) »Näiden lisäksi», jatkoi Winter, »ei muita kunnollisia tontinpaikkoja ole enää jäljellä undantagande Sipikoivisto tract ä Kymentaustenma, hvarest K u r - j ai a frälsehemman för 200 är sedan ungefärligen innan det hlifwit till byalaget flyttadt haft sin förra hohlstad!» Tilanne ei kuitenkaan ollut niin huono kuin mitä Winter kirjeessään väitti. Sopivia tontinpaikkoja löytyi vielä niin Lyöttilän sikopiirinmaalta kuin Ky- mentaustanmaaltakin, ja muuttolupia anottiin paitsi maanjako-oikeudelta myös maaherralta. Winterin mainitsemien lisäksi muuttivat vuoteen 1798 mennessä9 Lyöttilän sikopiirinmaalle: Alhaisten verotalosta (Tynnilä) Tuomas Tuomaanpoika Lyöttelin ja Jaakko Tuomaanpoika Kyöperilän kirkkotien varrelle (1786); 620 Alhaisten verotalosta Tuomas Tuomaanpoika ja Risto Ristonpoika Pakis- tonniitylle Kyöperilän kirkkotien varrelle (1794); Alhaisten verotalosta Antti Joosepinpoika ja Juhana Juhananpoika Muku- -lan o jän purolle Pakistonniitylle (1794); Tervapään verotalosta Simo Simonpoika Kuoharinpellolle, paik- kaan johon 1800-luvun lopulla rakennettiin Lyöttilän osuusmeijeri (1788); Fiskarin kruununtalosta Jaakko Joosepinpoika Naislahteen (1794); Fiskarin kruununtalosta Juhana Pertunpoika Oj aistenkankaalle (1796); Kymentaustanmaalle: Tervapään verotalosta Kalle Kallenpoika Lamminpohjan länsipuolelle, Tynnyri (1794); Tervapään verotalosta Erkki Mikonpoika Lamminpohjan luoteispuolelle, Tervola (1798); Tervapään verotalosta vänrikki Gabriel Kniper Sipikoiviston (Vitsakorpi) alueelle, Autio (1798); Erityisen halukkaita lyöttiläläiset olivat muuttamaan Kymentaustanmaan viljaville niityille. He suorastaan kilvan raivasivat sinne uusia viljelyksiä ja pyrkivät todistamaan niiden vanhastaan kuuluneen itselleen yksityisesti. 10 Nimismiehen kuulutuksella 30.1. 1789 kyläläisiä kuitenkin muistutettiin siitä, ettei yhteismaalla olevien tilusten käyttöönotto ennen kantatalojen välisen isonjaon loppuun saattamista ollut luvallista.11 Jakoperusteiden soveltamisesta antoi maaherra 20.10. 1791 seuraavan päätöksen: 12 tulvanalaisista maista jätetään 1/4 mittauksissa huomioon ottamatta; vero- ja kruununtiloille jaetaan heidän keskenään sopimia jakoperusteita noudattaen 1 000 tynnyrinalaa manttaalia kohden eli yhteensä 6 383 tyn- nyrinalaa Lyöttilän kantatalojen 6 1/12 manttaalia kohden; Kurjalan rälssitila saa 734 tynnyrinalaa; ylitse jäävän liikamaan 2 846 tynnyrinalaa jaetaan lldle uudistilalle, joista 10 tulee Lyöttilän puolelle ja 1 Kyöperilän puolelle; Lyöttiläläiset valittivat tästä päätöksestä kamarikollegiolle ja anoivat, että 2/3 tulvanalaisesta maasta jätettäisiin laskuista pois. että 585 tynnyrinalaa tulvanalaisia (oländige) suouudisviljelyksiä jätet- täisiin niinikään laskuista pois, että pinta-alaverotusta alennettaisiin maiden tulvanalaisuuden vuoksi ja että liikamaa jaettaisiin vanhoille taloille.13 Kollegio hylkäsi valituksen 13.3. 1973. Tämän jälkeen lyöttiläläiset valitti- vat kuninkaalle, joka 31.8. 1793 määräsi kamarikollegion hankkimaan asiasta lisäselvityksiä. Saatuaan selvitykset kuningas 9.10. 1794 hylkäsi lyöttiläläisten valituksen jakoperusteiden osalta, mutta ilmoitti hyväksyneensä maanomista- jien toivomuksen saada etuoikeus sellaisiin uudistiloihin, jotka perustetaan heidän kalliilla kustannuksilla raivaamilleen viljelyksille. Jos siis kantatalolla 621 oli vanhastaan yksityisiä raivauksia yhteismaalla, tuli yhden sen osataloista saada haltuunsa kyseiselle alueelle perustettava uudistila, ja tämä uudistila oli liitettävä manttaalilukuineen paikalla jo olevan tai sinne siirtyvän vanhan talon osuuteen ikään kuin lisämaana. Myös kyöperiläiset esittivät maaherralle anomuksen, että liikamaa jaettai- siin kylän vanhoille kantataloille. Heidän anomukseensa ei kuitenkaan suos- tuttu. 14 Lyöttilän ja Kyöperilän kantatalojen välisen ja uudistilojen välisen ison- jaon loppuun saattamisen koko laajuudessaan sai tehtäväkseen maanmittari Gustav Didrik Boisman sen luonnoksen pohjalta, jonka Jandolin oli laatinut vuosina 1782—1783. Jaon pitkittymisen vuoksi kaksi lyöttiläläistä maan- omistajaa, Petteri Kaidassuo ja Ivar Argillander anoi maaherralta, että uudistilat ja Kyöperilän osuus erotettaisiin ensin ja vasta sen jälkeen toteutet- taisiin kantatalojen välinen isojako. 15 Tämä anomus hyväksyttiin 19.10. 1796, ja Boisman suoritti uudistilojen jaon 23.11. 1797. Tässä jakotoimituk- sessa erotettiin alla mainitut uudet tilat (asukkaan muuttovuosi sulkeissa), joiden yhteenlasketuksi pinta-alaksi tuli 5 593 tynnyrinalaa:16 N:o 11 Marlebäck, kruunun uudistila 3/8 manttaalia (1784) + Kinnarin verotalosta 3/8 äyriä N:o 12 Vahteristo, kruunun uudistila 1/4 manttaalia (1781) -f Nikulan verotalosta 1/3 äyriä N;o 13 Koskus, kruunun uudistila 1/4 manttaalia (1780) -j- Nikulan verotalosta 1/4 äyriä N:o 14 Kaidassuo, kruunun uudistila 1/4 manttaalia (1780) -f- Nikulan verotalosta 1/8 äyriä N:o 15 Heinlahti, kruunun uudistila 1/4 manttaalia N:o 16 Huhtalampi, kruunun uudistila 1/4 manttaalia (1783) -f- Knaapilan kruununtilasta 13/32 äyriä N;o 17 Mustasaari, kruunun uudistila 3/16 manttaalia (1785) N:o 18 Kur 11 o, kruunun uudistila 1/4 manttaalia (1781) -(- Knaapilan kruununtilasta 13/32 äyriä N:o 19 Nirvinen, kruunun uudistila 1/4 manttaalia (1782) -f- Knaapilan kruununtilasta 13/64 äyriä kruunun uudistila 3/16 manttaalia -f- Tervapään verotalosta 3/16 äyriä N:o 20 Autio, (1798) N:o 7 Pilkanmaa eli Kyöperilä, kruunun uudistila 1/3 manttaalia Näistä uusista tiloista »Pilkanmaa eli Kyöperilä» sijaitsi Kyöperilän puolella, osaksi sikopiirinmaalla ja osaksi Nirvistenmaalla. Se sai myöhemmin nimek- seen Aminne (nykyisin Hietasilta). Nirvinen sijaitsi kokonaisuudessaan Lyöt- tilän puoleisella Nirvistenmaalla, Marlebäck osaksi Lyöttilän sikopiirinmaalla 622 ja osaksi Kymentaustanmaalla, muut kokonaisuudessaan Kymentaustanmaalla. Vain Heinlahti, Mustasaari ja Aminne jäivät pelkiksi kruunun uudistiloiksi, muihin yhdistettiin osa siitä kantatalosta, jonka raivaamalle alueelle uudistila perustettiin. Heinlahti, Autio ja Aminne olivat vielä vailla asukasta, muut uudistilat oli asutettu perintötalon osuudella jo aikaisemmin. Monet maanomistajat olivat tyytymättömiä tällaiseen jakomenettelyyn, jossa isojako pyrittiin toimittamaan asteittain (stepvis). Kurjalan rälsitilan omistaja, leskirouva Anna Kraftman vaatikin litin maanjako-oikeudessa 4.6. 1798 uusien tilojen erottamista koskevan jaon kumottavaksi sekä kantatalojen ja uudistilojen välisen jaon toimitettavaksi koko laajuudessaan samanaikaisesti. Useat lyöttiläläiset yhtyivät tähän vaatimukseen. Maanjako-oikeus hyväksyi heidän valituksensa 8.6. 1798 ja määräsi Boismanin 20 riikintalarin uhka- sakolla suorittamaan jaon koko laajuudessaan seuraavan vuoden lokakuun loppuun mennessä.17 Määräys täsmennettiin 22.11. 1798 siten, että se koski uusien tilojen lisäksi vain Lyöttilän kantataloja, ei siis Kyöperilän kantataloja. 18 Boisman suorittikin tällaisen jaon 19.7. 1799 ja maanjako-oikeus vahvisti sen 18.11. 1799 muilta osin paitsi eräille lyöttiläläisille uudisviljelysten menettä- misestä maksettavien korvausten osalta, joiden käsittely siirtyi seuraavaan vuoteen. 19 Kyöperilän kantatalojen välisestä jaosta maanjako-oikeus antoi Boismanille määräyksen 18.12. 1799 ja tämä toimitti jaon saamansa tehtävän mukaisesti 30.6. 1800.29 Lyöttilän vanhojen kantatalojen yhteenlasketuksi pinta-alaksi tuli 7 540 ja Kyöperilän 1 539 tynnyrinalaa. Kantatalojen ja uudistilojen väliset talokohtaiset tilusjärjestelyt eivät suinkaan sujuneet kitkattomasti. Useimmilla jako-osakkailla oli kosolti vali- tuksia esitettävänä ja ne käsiteltiin litin maanjako-oikeudessa 4.-8. 6. 1798 ja 13.—22.11. 1799. Kiintoisin näistä valituksista koski Kurjalan ikivanhoja niittyjä, jotka sijaitsivat »järven» toisella puolen (Kymentaustanmaalla). Entiselle Kurjalan Vitsakorven tontille oli perustettu Aution uudistila, jolle pääosa Kurjalan vanhoista niityistä oli jaettu. Tässä yhteydessä ilmeni, että Sipikoiviston ja Aution alueen lisäksi oli Pyhäjoenpuron pohjoispuolinen osa Vehkakorven niitystä ollut jatkuvasti Kurjalan käytössä.21 Uudistilojen tultua perustetuksi niiden asukkaat saivat erityisen asukkaak- siottokirjan ja heille myönnettiin määrävuosiksi verovapaus. Lisäksi he saivat mahdollisuuden lunastaa talonsa perinnöksi. Muuttojen seurauksena Lyöttilän Kylänmäki ei suinkaan tyhjentynyt. Sinne jäi 1700-luvun lopulla vielä jokaisesta kantatalosta vähintään yksi osatalo, ja lopullisesti Lyöttilän »kasakylä» hajosi vasta 1800-luvulla sattu- neen suurpalon jälkeen. 3. Lyöttilän ja Kyöperilän uusi raja 1799 Maanjako-oikeus oli 10.9. 1784 päättänyt, että Kyöperilä menee samaan jakoon Lyöttilän kanssa äyrilukunsa mukaisessa suhteessa ja että Kyöperilän tuli saada osuutensa ensin ja samassa yhteydessä, kun sen sikopiirinmaa erotetaan. Boisman suoritti Lyöttilän ja Kyöperilän välisen jaon 23.11. 1797, ja sen mukaan kylien uuden rajan tuli kulkea seuraavasti: 1 623 Kurikasari ostridige rä röse som dtskilljer Lölilä och Kellis samfälligheter til en antagen punct wid laggen af R i t a k o rfv e n s u o nu d storskifle chartan tecnad wid Lit. Z hwarifrdn stafleden gör ett knä til puncten Lilera A och gär widare i rät sträckning till puncten Lit. Ä wid laggen af Päräsari kärr upodling samt ytterst med en krökning frdn sidstnemde punot til faslrätta rä skillnad puncten Karitanmäki kallad emellan denne samfällighel och Pilkama gdrd. Raja siis ulottui etelä-pohjoissuunnassa Kurikkasaaresta (N:o 38) Karitun- mäkeen ( = N:o 62 Peräsuonteuras) ja teki Riitakorven suon kohdalla pienen polvekkeen (länteen). Kyöperiläläisiä tämä jako ei tyydyttänyt. He vaativat maanjako-oikeu- dessa 5.-8. 6. 1798 rajankorjausta sillä perusteella, että heidän raivaamansa yhteisellä Nirvistenmaalla sijaitsevat Pusarinniitty, Rasinniitty, Niivisten- niitty, Kalliosaarenniitty, Peräsaarenniitty, Nauhanahonniitty ja Riitakydön- eli Heinäsuonniitty olivat jääneet Lyöttilän puolelle. Lyöttiläläiset vastusti- vat kyöperiläisten vaatimusta sillä perusteella, että nämä eivät olleet laillisen ajan kuluessa esittäneet valitusta. Asiaa tarkistettaessa todettiin, että kyöperi- läläiset olivat kylläkin jättäneet maaherralle valituksen, mutta vaatineet vain korvausta raivauskustannuksista, ei siis rajanmuutosta. 2 Maanjako-oikeus käsitteli kiistan 13.—22. 11. 1799 ja tuomitsi Boismanin pyykittämään rajan pysyväksi kylänrajaksi Lyöttilän ja Kyöperilän välille.3 Lyöttiläläiset määrättiin kuitenkin maksamaan kyöperiläläisille korvausta näiden menettämien uudisviljelysten raivauskustannuksista 6 killinkiä kapan- alaa kohden. Tätä tuomiota oikeus perusteli sillä, että kumpikaan osapuoli ei ollut lail- lisen ajan kuluessa valittanut rajasta ja että maanomistajat olivat 13.7. 1783 keskenään sopineet. että jaon perustana on äyriluku, että »vanhasta nautinnasta» riippumatta kukin saa ne niityt, jotka osu- vat hänelle jaetun metsäpalstan sisälle, että sen joka jaossa menettää uudisviljelyksiä, on saatava korvaus raivaus- kustannuksista. Kyöperilän katsottiin saaneen sille kuuluvan 2 äyrin osuuden ja riittävän määrän uudisraivauskelpoista maata. Metsämaata Kyöperilä ei kuitenkaan ollut saanut tarpeeksi ja tästä syystä kyöperiläläiset oikeutettiin vielä kaata- maan Lyöttilän puolelta 300 tukkia rakennuspuiksi. Että Kyöperilä todella jäi näin vähälle yhteisestä jaosta, johtui perimmäl- tään siitä, että Kyöperilän talojen veroluvut olivat tavattoman pieniä. Kiitokset. Paikallishistoriallisen toimiston puheenjohtaja, professori Mauno Jokipii on ystävällisesti lukenut käsikirjoituksen luvut I— V ja tehnyt monia arvokkaita huomau- tuksia, mistä esitämme vilpittömät kiitokset. 624 VII. Lähteet ja Kirjallisuus I. Johdanto 1 Aimo Halila, litin historia. Helsinki 1939, s. 63 65, 136 138, 141 143. 2 Vilho Niitemaa, Hämeen keskiaika. Hämeen historia I. Hämeenlinna 1955, s. 370. 3K. J. Jalkanen, Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620. Hämeenlinna 1892. Arvo M. Soininen, Erämaiden asuttaminen. Hämeen historia II; 1. Hämeen- linna 1957. 4 Hollolan käräjät 13.10. 1458. VA Dombok för Sydöstra Tavastland 1443 1502, s. 48. 5 Halila 1939, s. 64. 6 VA 3668:50-51. 7 VA Dombok för Sydöstra Tavastland 1443 1502. 8 RA Brocmans diplomatarium IV. 9 Bidrag tili Finlands Historia . . . genom Reinhold Hausen I. Helsingfors 1881, s. 3 123. 10 Kauko Pirinen, Suomen keskiaikaiset arkistot. Hist. Ark. 52. Helsinki 1947, s. 68 80. 11 VA Wredeska kopiebok. 12 Finlands medeltidsurkunder I — VIII. Samlade och i tryck utgifna af Finlands Stats- arkiv genom Reinh. Hausen. Helsingfors 1910 1935. 13 RA Arvid Henriksson Tawasts Arkiv, Voi. 3. VA FR 509. 11. Kaakkois-Hämeen asutuksen yleiskehitys keskiajan lopulla 1 Anneli Mäkelä, Hattulan kihlakunnan ja Porvoon läänin autioituminen vuoteen 1607. HYSH, lisensiaattityö 1976, s. 11 14. 2 Niitemaa 1955, s. 445. 3 VA 3668. 4 Uudenkylän käräjät 5.3. 1629 ja 3.7. 1647. VA Wredeska kopiebok, f. 28 —2Bv ja Hol- lola I KOa 5:146. 6 Kuningas Kaarle Knuutinpojan rälssikirje Kurjalan kartanoon 16.8. 1455. RA Brocmans Diplomatarium IV. EMU 2980. 6 Väinö Voionmaa, Kurki-suvun syntymäsijoilta. Hist. Aik. 32. Helsinki 1934, s. 16 17. 7 Kyrcko Räkenskapsbok 1675 1770. Valkealan kirkonark. A XV:I. EMU 5866. 111. Lyötti-sanan alkuperä 1 Harry Stähl, Folke Hedblom ja Ake Granlund, Löt. KHLNM XI. Stockholm 1966, s. 158 165. Elof Hellquist, Löt. Svensk etymologisk ordbok. Stockholm 1922, s. 446. 2 EMU 239 ja 325. 3 Terho Itkonen, ystävällinen tiedonanto. Ericus Schroderus, Lexicon latino-scondicum. Äbo 1637 6 Suomenkielen etymologinen sanakirja 11. Helsinki 1958, s. 305. 6 Sanakirjasäätiön kokoelmat. Lyötty ja loutti. Sanastaja 6:22. Helsinki 1935. 7 VA Tilikirjasarjat ja tuomiokirjat. Brocmans Diplomatarium IV. 8 Uudenkylän ja litin käräjät 18.—l9, 11.1653. VA Hollola I KOa 7:324. 9 Saulo Kepsu, Pohjois-Kymenlaakson kylännimet. Suomen nimiarkisto, lisensiaattityö 1970, s, 139-143. 10 Jalmari Jaakkola, Suomen varhaishistoria. 2. tark. painos. Porvoo 1956, liites. 200. 11 Vehkalahden ja Virolahden käräjät 3.7. 1633. VA Lappee I KOa 1:142. 12 Elimäen käräjät 25.-26. 5, 1668. VA Kymenk.lääni KOa 2:133. 13 Suomen nimiarkisto. 14 Halila 1939, s. 60 ja 64. 625 15 Hollolan käräjät 25.1. 1460. Bidrag I, s. 60. 16 Väinö Suomaa. Erään lohkokunnan ja sen osien historiaa. Maanmittaus. 32. Helsinki 1957, 23-25. 17 Hollolan käräjät 7. 11, 1469. Bidrag I, s. 70. 18 Uudenkylän käräjät 27.8. 1535 ja 24, 2.1580. Vrt. litin ja Elimäen maanjako-oikeus Niinimäessä 20.9. etc. 1785. VA maanjako-oikeudet, Kymenk.lääni 5:129—l92v 19 Heikki Kokkonen, Elimäen pitäjän historia I. Kouvola 1927, s. 75. 20 Halila 1939, s. 121. 21 Kokkonen 1927, s. 75 samaistaa Pietari Eerikinpojan erääseen Sitikkalan Pietariin. Tälle väitteelle ei kuitenkaan löydy asiakirjalähteistä muuta tukea kuin yhteinen etunimi. 22 Hollolan käräjät 13.10. 1458, 29.11. 1460 ja 7.11. 1466. Bidrag I, s. 69-70. 23 Bidrag V, 3456. 24 Uudenkylän käräjät 5.3. 1478. Bidrag I, s. 103. 25 VA 5156:3v. Jääsken käräjät 11.—12. 12.1629. VA Jääski, Ranta, Äyräpää KOa 1:146. Lappeen käräjät 6.-8. 10.1679. VA Jääski, Lappee. Äyräpää KOa 17:78. 26 VA 8768:524. 27 MHA G 139 1/22-39. - VA VvM kirje N:o 753 12.4, 1921 Uudenm. lääninh. IV. Vanhan Lyöttilän asuttaminen 1. Kurjalan eräkautinen vanha jako 1458 1465 a. Kanta-Lyöttilä 1 Vrt. Johdanto, viite N:o 4. 2 Hollolan käräjät 14. 10. 1464. Brocmans Diplomatarium IV. FMU 3243. (Hausen on tässä lukenut Lötile-nimen virheellisesti ja kirjoittanut sen muotoon Lokila). 3 VA 4334a: 26. 4 Laamanninkäräjät Tennilässä 31. 1. 1538. Brocmans Diplomatarium IV. Bidraglll, 103, 5 VA 4334a;26. 6 MH Peruskartta N:o 311306, 1965. 7 VA Paikalliskartat, kuva 66. b. Marjaniemi 1 Vrt. Kanta-Lyöttilä, viitteet N:o 3 ja 4. 2 Vrt. viite N:o 13 luvussa I. Suomen hopeaveroluettelot 1571. HI. Häme. Toimittanut John E. Roos. Suomen Hist. Läht. V:3. Helsinki 1944, s. 107-108. 4 VA Valtak. registr. jälj. 23. 12. 1601. Wilhelm Gabriel Lagus, Finska adels gods och ättor. Helsingfors 1860, s. 316—317. 5 Byteslängd är 1617 emellan Steen Ifwarsson Tawasts arfwingar. HMA Kurjalan kok. 4. c. Pilkanmaa 1 VA 4334a:26 2 Sakari Kuusi, Hollolan pitäjän historia I. Lahti 1935, s. 59—64. Ragnar Rosen, Vehkalahden historia I. Kouvola 1935, s. 37. Halila 1939, s. 141 143. Markus Lehtinen, Nastolan erä- jarajahistoria. Lahti 1950, s. 383. Niiteraaa 1955, s. 371 372. 3 Laamanninkäräjät Uudessakylässä 24.2. 1580. Pilkanmaan kart. ark. VA Wredeska kopiebok, f. 24 —24v. 4 Laamanninkäräjät Tennilässä 31.1.1538. Brocmans Diplomatarium IV. Bidraglll, 103- 5 Laamanninkäräjät Oravalassa 10.2. 1579. Pilkanmaan kartanon arkisto (täydellisenä). VA Wredeska kopiebok, f. 20 21. (Vain alkuosa kopiosta säilynyt.) KLMKA litti 15.167», 167 d, 168. 7 Uudenkylän käräjät 17.—lB. 11.1702. VA Porvoo ja Hollola KOa 22:239—244. 3 litin maanjako-oikeus Lyöttilässä 3.—10.9. 1784. VA maanjako-oikeudet, Kymenk. lääni 4:72 —BBv. d. Pyhäniemi 1 Vrt. viite N:o 13 luvussa I. 2 Mauno Jokipii, Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat. Pori 1956, I. s. 297 303. 3 VA 4403:26, VA 4420:70, VA 4431:138 ja VA 483Eg:57. - RA Svenska donations- kontoret F V. Förbrutna godsaktier N;o 15. 4 Maanmittari Jakob Winterin kirje maaherralle 1785. MMA Kymenk.läänin lääninkanslia, isojakoasiak. A 1/V. 6 VA 4472:145 ja VA 4483:83. 6 Uudenkylän etc. käräjät 29. —3O. 1.1695. VA Porvoo ja Hollola KOa 16:329 332, 332-334. 7 Uudenkylän etc. käräjät 12.2. etc. 1767. VA Hollola II KOa 26:476 486 v ja 512 512v. VA litin maanjako-oikeus Lyöttilässä 6. —B. 6.1798. VA maanjako oikeudet, Kymenk.lääni 16:344 359. 8 Vrt. viite N:o 6. 9 Laamanninkäräjät Vesivehmaalla 24.-26, 1.1699. VA öö 6a:99—ll3. 10 Uudenkylän käräjät 6.—9. 7.1724. VA Porvoo ja Hollola KOa 35:805 —Bl4. Uuden- maanläänin lääninhallituksen kirjekonseptit. VA Uudenm.läänin lääninkanslia Db 1:409 ja 453. 11 Uudenkylän käräjät 6. —9. 7.1724. HMA litin tuomiok. varsinaisas. l:2v —5. 12 Transumpt uthaf under Lagmans Hendrich Jacobssons doom af den 25 September A:o 1648. Pilkanmaan kart. ark. 13 Uudenkylän ja litin käräjät 13.11. 1645. VA Hollola I KOa 5:85v. 14 Vrt. viite N;o 12. Uudenkylän ja litin käräjät 15.6. 1646. VA Hollola I KOa 5: 106v. 15 KLMKA litti 15.167d. 16 litin ja Artjärven käräjät 17.2. etc. 1772. VA Hollola II KOa 38:225 232. MHA G 141 6/12-14. - KLMK A litti 7.71. 17a Vrt. FMU 3076, 3077, 3079, 3080. - Rosen 1935, s. ( 139-152. - Väinö Vaaran kok. A 1:34 46. Valkealan kunnanark. l7b Vrt. Pirinen 1947, s. 70-77. 18 Uudenkylän käräjät 28.-29.5. 1701 ja 17.—lB. 11.1702. VA Porvoo ja Hollola KOa 21:112 115 ja KOa 22:239 244. Laamanninkäräjät Sysmässä 23.-25. 2, 1703. Pilkanmaan kart. ark. 19 Uudenkylän käräjät 29. —3O. 1.1704. VA Porvoo ja Hollola KOa 24:182 183. 20 Uudenkylän etc. käräjät 5. —B. 2.1743. VA Porvoo ja Hollola KOa 66: 121 v —124. 21 litin ja Artjärven käräjät 17.2. etc. 1772 ja 14.10. etc. 1772. VA Hollola II KOa 38: 225-232, 1567 v —1591v. 22 MHA G 141 6/12-14. 23 Vrt. viite N:o 22. 24 Seppo Suvanto, Satakunnan ja Hämeen keskiaikainen rajalaitos. TYHL, Monistesarja B, Suomen historia N:o 3, 1972, s. 45. 25 FMU 5628. 26 Vrt. viite N:o 13 luvussa I. 27 VA 3668:66 ja VA 4286:34. - Väärtin isojakovalitus kuninkaalle 30.11. 1796. RA Nedre just.rev. utsl.handl, N:o 144. 28 VA 4286:66-67. 29 Vrt. viite N:o 10. 30 Uudenkylän etc. käräjät 4. —5. 3.1681. VA Porvoo ja Hollola KOa 7:306—3o6v. ja 26.-27. 11.1701. VA Porvoo ja Hollola31 Uudenkylän etc. käräjät 17.—lB. 2. 1698 KOa 19:356 ja KOa 21:346-346v, 32 HMA Kurjalan kok. 1, 5 ja 7. 33 Turun hovioikeuden tuomio 16.7. 1724. HMA Kurjalan kok. 1 ja 2. 34 Hollolan kihlakunnan laamanninkäräjät 3.—5. 2. 1725, 11.—l6. 7. 1726, 4. —7. 9. 1727 12.-17.8.1728, 16.5.1729 ja 15.6. etc. 1730. VA öö 20:72-74, öö 21:39-39v, öö 22:75-77, öö 23:39-41, öö 24:16-18, 41-43, öö 25:19-20. 35 Turun hovioikeuden tuomio 7.3. 1738. Liite Väärtin isojakovalitukseen kuninkaalle 30.11. 1796. RA Nedre just.rev. utsl.handl. N:o 144. 626 2. 36 Uudenkylän etc. käräjät 26. —3l. 1. 1741, 2.10. etc. 1759, 25.2. etc. 1760, 26.9. etc. 1760 ja 13.2. etc. 1761. VA Porvoo ja Hollola KOa 62:84 v —B9v., Hollola II KOa 12; 449 v 450, 1507-1509, Hollola II KOa 13:479-480v, 1045-1047 ja Hollola II KOa 15:251-253. 37 Vrt. viite N:o 6. 38 Vrt. viite N:o 7. 39 Vxt. viite N:o 35. Niemenkylä (Pappila) 1443—1620 1 Halila 1939, s. 264. 2 Laamanninkäräjät Hollolassa 4.8. 1451. Kts. Uudenkylän etc. käräjät 10.9. etc. 1744. VA Porvoo ja Hollola KOa 68:2523 2534. 3 MHA G 140 2/3. 4 Uudenkylän etc. käräjät 6. —7. 2. 1701, 3.—4. 11. 1703 ja 5. —7. 12.1704. VA Porvoo ja Hollola KOa 23:166 167 ja KOa 24:353 —354v, KOa 68:2523 2534. Laamannin- käräjät Vesivehmaalla 18. —l9. 12.1703. VA öö 9:183 —lB3v. litin maanjako-oikeus Hartolassa 22.9. etc. 1788. VA maanjako-oikeudet, Kymenk.lääni 7:40—48. 6 Kyrcko Räkenskapsbok 1675 1770. Valkealan kirkonark. A XV;I. FMU 5866. 6 Kustaa Vaasan registratuura XII, s. 201. 7 A. G. Fontell, Anteckningar och aktstycken rörande forn-, soi- och hammarskiftet i Fin- land. Helsingfors 1928, s. 7. 8 Elimäen käräjät 7.10. 1690. VA Kymenk. ja Lappee KOa 4:129 —l69v. 9 litin ja Elimäen maanjako-oikeus Niinimäessä 20.9. etc. 1785. VA maanjako-oikeudet. Kymenk.lääni 5:129 192v. 10 Leo Haukkapää, litin ensimmäinen Pappila. Kouvolan Sanomat 18.5. 1974. 11 Niilo Valonen, Rukoustorvi. Satakuntaa ja satakuntalaisia. 11. Pori 1954, s. 169 176. 12 litin käräjät 19.10. etc. 1795. VA Hollola II KOa 45:1295-1332, 1335-1337. 13 litin maanjako-oikeus Radansuussa 9.8. etc. 1785. VA Maanjako-oikeudet, Kymenk. lääni 5:127 —l27v. Vrt. myös viite N:o 9. 14 Uudenkylän etc. käräjät 29.2.—l. 3. 1684 ja 12.2. etc. 1728. VA Porvoo ja Hollola KOa 10:19-20 ja KOa 45:50-51. 15 Laamanninkäräjät Uudessakylässä 1.2. 1608. VA öö 1:55v. 16 Vrt. viite N:o 9. 17 Uudenkylän etc. käräjät 4.2. etc. 1681. VA Porvoo ja Hollola KOa 9:308v. 18 VA Tilikirjasarjat. 19 VA 4294:77v—78. 20 Vrt. viite N:o 15. 21 Halila 1939, s. 138. 22 VA 4334a:24—24v. 23 Uudenkylän käräjät 8.7. 1611. VA Hollola I KOa 1:171. 24 Uudenkylän käräjät 13.8.1610. VA Hollola I KOa 1:70. 25 Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. l.c. 28 Vrt. viite N:o 12. 27 VA 7979:716-717. 28 Uudenkylän käräjät 10.9. etc. 1744. VA Porvoo ja Hollola KOa 68:2523 2534. 29 Kirkkoherra Nils Ursinuksen kirje tuomiokapitulille 9.12. 1773. VA PTA Eb 82. 30 litin käräjät 20. 2, etc. 1775. VA Hollola II KOa 45:507v-537. 31 Tuomiokapitulin kirje kirkkoherra Nils Ursinukselle 1773. VA PTA Da 13. 32 Vrt. viite N:o 5. 33 Vrt. viite N:o 9. 34 litin käräjät 9.7. etc. 1773, 14.2. etc. 1774, 17.10. etc. 1774 ja 20.2. etc. 1775. VA Hollola II KOa 41;663v-665, KOa 43:125-130, KOa 43:899v-913v, KOa 45:507v- -537, 1295-1310v, 1318-1332 ja 1335-1337. 35 Vrt. viite N:o 8. 627 628 3. Lyöttilän maakirjakylä 1339—1712 1 VA 3668:50-51. 2 MHA G 140 8/1-13. - KLMKA litti 15.166 ja 15.167. 3 Mäkelä 1976, s. 11-14. 4 VA Tilikirjasarjat. 6 Suomaa 1957, s. 24 25. 3 VA SAY Nyby (litti) 1539-1712. 7 VA 4294:77 v —7B. 8 VA 4339:46. 9 VA 4326:61, VA 4334a:23v. 10 Uudenkylän etc. käräjät 10.3. etc. 1740, 26.1. etc. 1741, 15.10. etc. 1741, 1.3. etc. 1742 ja 3.2. etc. 1743. VA Porvoo ja Hollola KOb 2:886-890, KOb 4:6-7, 55-59, 79-80 ja 119. 11 SKS Perinnearkisto. 12 VA 4004:37v. 13 Uudenkylän etc. käräjät 16. —l7. 8.1697. VA Porvoo ja Hollola KOa 18:586. 14 Uudenkylän etc. käräjät 22. —23. 6.1711. VA Porvoo ja Hollola KOa 31:55 56. 15 Uudenkylän etc. käräjät 6.-9. 7.1724. VA Porvoo ja Hollola KOa 35:805 814. 16 Uudenkylän etc. käräjät 25.2. etc. 1760. VA Hollola II KOa 13:364. 17 litin pitäjänkokoukset 1724 1727. VA PTA Hf:ls. litin pitäjänkokoukset 1727 1764. litin kirkonarkisto. 18 Uudenkylän etc. käräjät 3.-4. 8. 1709 ja 29. —3O. 7.1710. VA Porvoo ja Hollolan KOa 29:227 v ja KOa 30:91-91v. 19 VA 4244:35. 29 VA 4294:77v—78. 21 Roos 1944, s. 112. 22 VA 4403:25v. 23 Kyrcko Räkenskaps bok 1675 1770. Valkealan kirk.ark. A XV:I 24 VA Laamanninkäräjät Uudessakylässä 1.2. 1608. VA öö 1:55v. 25 VA 4396:30-30v. 26 va 4402:30 —3ov. 27 Uudenkylän käräjät 10.—ll. 2.1672. VA Porvoo ja Hollola Koa 9:67v. Tässä pu- hutaan vuonna 1614 päivätystä kuninkaan kirjeestä, jonka mukaan Niilo Pertunpojan talo (Tervapää) olisi määrätty suorittamaan ratsupalvelua yhdessä Eerik Peuroniuk- sen perustaman ratsutilan kanssa. Maakirjan mukaan kysymys on kuitenkin ollut Perttu Martinpojan talosta (Paavola). 28 VA 4425:38v. 29 Uudenkylän käräjät 29.—30. 7. 1670 ja 8.—lO. 3.1671. VA Porvoo ja Hollola KOa 7:148 —l4Bv ja 276. 30 VA 4510:18. 31 VA 8117;1648v. 32 VA 8103:494v. 33 Uudenkylän etc. käräjät 22. 23.6.1706. VA Porvoo ja Hollola KOa 26:26—26v. 34 Uudenkylän käräjät 5.3. 1629. VA Hollola I KOa 2:140v. 35 Uudenkylän etc. käräjät 18. —2O. 6. 1723 ja 12.—l4. 2.1724. VA Porvoo ja Hollola KOa 34:227 229 ja KOa 35:494 500 Laamanninkäräjät Hollolassa 2.3. etc. 1724 ja 3.5. 1725. VA öö 19:158-161 ja öö 20:51. 36 SAY Nyby (litti) 1539-1639. 37 Halila 1939, s. 137. 38 KRA Hämeenläänin väenottoluettelo 1653. VA WA 769. 39 VA 8099:1987-1989. 40 VA 81375.f. 41 Uudenkylän etc. käräjät 13.—l4. 6.1700. VA Porvoo ja Hollola KOa 20:205 206. 42 Halila 1939, s. 138. 43 VA 4403:25v. 44 Vrt. viite N:o 36. 4. a. 45 Uudenkylän ja litin käräjät 11.3. 1652. VA Hollola I KOa 6:206v. 48 Olemme tarkastaneet lehmäverovoin luettelot vuosilta 1558 1573 ja todenneet Maunu Pekanpojalle vuonna 1573 määrätyn 43 naulaa suurimmaksi koko maassa tänä kau- tena. 47 Vrt. viite N:o 24. 48 Uudenkylän ja litin käräjät 8.4.1659. VA Porvoo ja Hollola KOa 1:11 —Hv. 49 RA KA Finska kameralla 47 (1601). 80 VA 7957:756, VA 7559:538. 81 Uudenkylän ja litin käräjät 26.-27. 1.1660. VA Porvoo ja Hollola KOa 2:18 18v. 82 VA Uudenmaan lääninh. Gm 6:994. 63 SAY Nyby (litti) 1539-1639. - Halila 1939, s. 143. 64 VA Laguksen kokoelma kuninkaan kirjeitä 9:349. 88 VA 4326:61. 68 Uudenkylän käräjät 8.7. 1611. VA Hollola I KOa 1:177. 87 Halila 1939, s. 138. 58 KRA Hämeenläänin väenottoluettelo 1678. VA WA 770. 69 Uudenkylän etc. käräjät 8.—lO. 2.1669. VA Porvoo ja Hollola KOa 5:4. 60 Uudenkylän käräjät 10.— 11.2. 1679. VA Porvoo ja Hollola KOa 9:168. 61 HMA litin tuomiok. vars.as. tuomiokirja s§, (1724). 62 Mauno Jokipii, Satakunnan historia. 111. Pori 1974, s. 288. 63 Vrt. viite N:o 13 luvussa I. 64 Vrt. viite N:o 5 luvussa IV. l.b. 65 Vrt. viite N:o 4 luvussa V. l.d. 66 VA 4472:145v. 67 Vrt. viite N:o 52. 68 Vrt. viite N:o 51. 89 Uudenkylän etc. käräjät 4.—5. 3.1681. VA Porvoo ja Hollola KOa 9:306 —3o6v. 70 Uudenkylän etc. käräjät 26.-27. 11.1701. VA Porvoo ja Hollola KOa 21:346 —346v. 71 Gustav E. Tavastin kirje 23.7. 1704 Turun hovioikeudelle. HMA Kurjalan kok. 7. 72 Turun hovioik. tuomio 15, 7.1724. HMA Kurjalan kok. 7. 73 SAY Nyby (litti) 1539-1639 - Halila 1939, s. 142. 74 VA 4924:77 v —7B. 75 VA 4334a:25v. 78 VA 4387:28. Pilkanmaan maakirjakylä 1600—1712 1 VA 4350:21v. 2 Senaatin määräys 28.12. 1917. 3 Valtioneuvoston päätös 23.1. 1930. Suomen Asetuskok. N:o 35, 1930. 4 VA VvM kirje N:o 292 4.2. 1922 Uudenm. lääninh. Kyöperilän siirtokylä 1 Halila 1939, s. 143. 2 Veikko Talvi, Kouvolan historia. I. Kouvola 1953, s. 71. 3 Viljo Nissilä, ystävällinen tiedonanto. 4 KRA Hämeenläänin väenottoluettelo 1626. VA WA 765. 6 Uudenkylän käräjät 5.6. 1632. VA Hollola I KOa 2:261. 6 Uudenkylän käräjät 10.8. 1633. VA Hollola I KOa 2:309. 7 Uudenkylän ja litin käräjät 18. —l9. 11.1653. VA Hollola X KOa 7:324—324v. 8 Eino Jutikkala, Suomen talonpojan historia. 2. uud. ja lis. laitos. Helsinki 1958, s. 86. 9 VA Acta Historica I. 10a Rosen 1936, s. 140. - Halila 1939, s. 134. - Niitemaa 1955, s. 372, 101> Jakob Teitts klagomälsregister emot adeln i Finland är 1555 1556. Todistuskapp. Suomen Hist. V. Julk. Suomen Hist. Seura, Helsinki 1894, s. 86. 629 630 11 Uudenkylän käräjät 25.9. 1579. VA Wredeska kopiebok, f. 14 16. 12 Vrt. viite N:o 7. 13 Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. l.c. 14 KLMKA litti 15.167°, 15.1674 ja 15,168, 16 Heikki Laurinmäki, Askolan historia. I. Porvoo 1957, s. 497 18 Uudenkylän käräjät 11.—l3. 11.1700. VA Porvoo ja Hollola KOa 20:476. 17 Uudenkylän käräjät 1594. VA 219a:21. 18 Uudenkylän etc. käräjät 14.— 15.6. 1690, 20. —2l. 7. 1691 ja 31.1. —l. 2.1693. VA Porvoo ja Hollola KOa 13:166v, 395 v ja KOa 14:305v. 19 Uudenkylän ja litin käräjät 25.-26. 10.1655. VA Hollola I KOa 7:531 v —532. 20 Uudenkylän käräjät 3.11. 1641. VA Hollola I KOa 4:139. 21 Uudenkylän käräjät 12.11. 1645. VA Hollola I KOa 5;82v. 22 Uudenkylän etc. käräjät 1.—2. 8.1678. VA Porvoo ja Hollola KOa 9:18. Laaman ninkäräjät Tennilän Uudessakylässä 21.1. 1680. VA öö 1:290v—292. 23 VA Valtak. registr. jälj. 15.7. 1647. 24 VA 6979:676-677. 25 Kuninkaallisen komission tarkastus 24.10. 1684. Pilkanmaan kart. ark 26 Vrt, Halila 1939, s. 692 - 694. b. Pilkanmaan siirtokylä 1 Vrt. viite N:o 5 luvussa IV. l.c. 2 VA 5206:41. 3 VA Oravalan ja Selänpään maakirjat vuodesta 1543. 4 Vrt. viite N:o 3 luvussa IV. l.c. 5 VA 4350:25v. 6 VA 4403:25v. 7 VA 4330:59. 8 Uudenkylän käräjät 5, 3.1629. VA Wredeska kopiebok, f. 28 28v. Samasta tuo- miosta on vidimoitu kopio myös Pilkanmaan kartanon arkistossa. Sen sijaan tuomio- kirjoista se puuttuu. 9 VA 4483:22v. 10a Uudenkylän käräjät 18.2. 1630. Hollola I KOa 2:165 v ja 214, 10b VA 7890:18v. lla Uudenkylän käräjät 15.6. 1629. VA Hollola I KOa 2:160. llb Uudenkylän etc. käräjät 14.—l9. 3.1733. VA Porvoo ja Hollola KOa 53:203 v —205. 12 litin etc. käräjät 23, 2. 1778, 16.2. etc. 1781 ja 27.8. 1781. VA Hollola II KOa 51; 347-349 ja KOa 59:1184-1193, 1199-1201, 1884-1907. 13 Uudenkylän käräjät 30.3. 1637. VA Hollola I KOa 3:131. 14 Uudenkylän käräjät 26.2. 1638. VA Hollola I KOa 3:178v. 15 Uudenkylän ja litin käräjät 11.3. 1652, 17.—lB. 8. 1652 ja 18. —l9. 11.1653. VA Hol- lola I KOa 6:207, KOa 6:237, KOa 7:326—326v. Nämä tuomiot koskivat vain yh- den tilan eikä kahden tilan kauppaa (vrt. Halila 1939, s. 249). Aune Antintyttären patronyymiksi on tuomiokirjassa erheellisesti merkitty Erkintytär. 16 Uudenkylän ja litin käräjät 17. —lB. 8, 1652 ja 18. —l9. 11.1653. Hollola I KOa 6: 237 ja KOa 7:329-329v. 17 Uudenkylän etc. käräjät 17.—lB. 11.1702. VA Porvoo ja Hollola KOa 21:239 244. 18 VA 6979:676-677 ja 692-694. 19 VA 6964:252. 20 Pyhtään ja Lapinjärven käräjät 8.-9. 11.1689. VA Kymenk. ja Lappee KOa 3:430 430v. 21 Vrt. viite N:o 25 edellisessä luvussa, 22 Kaarle Xl:n kirje ratsumestari Aksel Zwillingille 15.3. 1686. Pilkanmaan kart. ark. 23 Kaarle Xl:n kirje ratsumestari Aksel Zwillingille 28.7. 1691. Pilkanmaan kart. ark. 24 Uudenkylän etc. käräjät 13,—l4. 6.1700. Porvoo ja Hollola KOa 20:304 305. Vrt. myös viite N:o 18 luvussa IV. l.d. 25 Laamanninkäräjät Vesivehmaalla 18.—l9. 12.1703. VA öö 9:185 v —193. V a b. Jakokunnan yhteiset takamaat 1 Suomaa 1957, s. 25. Toittulanmaa 1 Uudenkylän käräjät 3.7. 1647. VA Hollola I KOa 5:146. 2 litin käräjät 28.4. etc. 1791, 28.11. etc. 1791 ja 16.4. etc. 1792. VA Hollola Kymenk. lääniä KOa 12:166-168, 201v-204v, 337v-340 ja KOa 13:102-103. 3 Vrt. viite N:o 14 luvussa IV. 2. 4 Vrt. viite N:o 2 luvussa IV. 2. 6 Maunukselan, Kuusanniemen ja Pappilan isojakovalitus kuninkaalle 24.4. 1788. RA Nedre just.rev. utsl.handl. N;o 85. (Aktin numero on hakemistossa virheellisesti N:o 84. Vrt. myös VA Paikalliskartat, rulla 7:12). « Uudenkylän käräjät 5.6. 1632 ja 10.8. 1633. VA Hollola I KOa 2:261 ja 309. 7 Uudenkylän ja litin käräjät 8.4,1659. VA Porvoo ja Hollola KOa 1:11 —Hv. 3 Uudenkylän etc. käräjät 21. 22.7. 1671 ja 26. — 28.7. 1673. VA Porvoo ja Hollola KOa 7:326 ja 629v. 9 Uudenkylän etc. käräjät 29.2. —l. 3.1684. VA Porvoo ja Hollola KOa 10:19 20. 10 Uudenkylän etc. käräjät 23.-24. 7.1684. VA Porvoo ja Hollola KOa 10:129—130. 11 Laamanninkäräjät Vesivehmaalla 26. — 27.8. 1686 ja Uudessakylässä 17.—l9. 1.1688. VA öö l:105v—lO6 ja 921-922v. 12 Vrt. viite N:o 5. Vrt. myös viite N:o 8 luvussa IV. l.c. 13 Uudenkylän etc. käräjät 11.—l3. 11.1700. VA Porvoo ja Hollola KOa 20:476. 14a Uudenkylän etc. käräjät 11.—l2. 2.1703. VA Porvoo ja Hollola KOa 23:25. 14t) Uudenkylän etc. käräjät 2. —5. 12. 1723 ja 12. —l4. 2.1724. VA Porvoo ja Hollola KOa 34:581-582, KOa 35:500-502. 15 Uudenkylän etc. käräjät 12.—15.6.1727. VA Porvoo ja Hollola KOa 44:430 431. 10 Uudenkylän etc. käräjät 14.-19.3.1733, 3.-7.10.1733, 25.-29.11.1734, 4.-6. 10. 1736 ja 21.-26.2. 1737, VA Porvoo ja Hollola KOa 53:203v-205, 363v-364v, KOa 54:729-731, KOa 56:1120-1122 ja KOa 57:281-282. 17 Uudenkylän etc. käräjät 19.9. etc. 1749. VA Porvoo ja Hollola KOa 74:759 v —764. Uudenkylän etc, käräjät 21.2. etc. 1759. VA Hollola II KOa 1:361 v —364v. 18 KLMKA litti 15.167A 10 litin käräjät 26.10. etc. 1781 ja litin välikäräjät 27.8. 1781. VA Hollola II KOa 59; 1184 —1196v, 1199-1201 ja 1884-1907. 20 litin käräjät 29.3. etc. 1785 ja 24.10. etc. 1785. VA Hollola Kymenk.lääniä KOa 3: IOSv-113, 115-118, 354 —357v, 374v-376. 21 Uudenkylän etc. käräjät 10. —11.3. 1712. Vrt. litin käräjät etc. 19.10. etc. 1775. VA Hollola II KOa 45:1325v-1327v. 22 Uudenkylän etc. käräjät 12.—l6. 2.1728. VA Porvoo ja Hollola KOa 45:50 51. Ylisen ja alisen Sääksmäen sekä Ylisen ja alisen Hollolan kihlakunnan laamanninkärä- jät 12.-17. 8.1728. VA öö 23:29-31. 23 Uudenkylän etc. käräjät 17.9. etc. 1757 ja 12.10. etc. 1767. VA Hollola II KOa 9: 2658 ja KOa 27;723v. 24 Uudenkylän etc. käräjät 12.—l6. 2. 1728 ja 3.6. 1728, 7.1. etc. 1753 ja 13.8. etc. 1753. VA Porvoo ja Hollola KOa 45:38 38v ja 135, Hollola II KOa 4:104 ja 1015. 25 Vrt. viite N:o 5 (karttaliite). 26 litin käräjät 23.2. etc. 1778, 20.10. etc. 1778 ja 1.11. etc, 1784. VA Hollola II KOa 51:420—429 ja KOa 52:393—401, Hollola Kymenk.lääniä KOa 1:312 313. 27 litin käräjät 17.10. etc. 1782. VA Hollola II KOa 60: 1162 v. 28 litin käräjät 28.4. etc. 1791 ja 16.4. etc. 1792. VA Hollola Kymenk.lääniä KOa 12: 166-168, 201v—204v ja 337v-340, KOa 13:102-103. Kymijoen länsipuolinen takamaa 1 MHA G 140 8/1-13. 2 Uudenkylän etc. käräjät 11.—l2. 10.1680. VA Porvoo ja Hollola KOa 9:176v. 3 litin käräjät 9.10. etc. 1773. VA Hollola II KOa 4:663v. 631 VI, / a. b, 632 4 Vrt. viite N:o 2. 8 Uudenkylän etc. käräjät. 4.-5. 3.1681. VA Porvoo ja Hollola KOa 9:306v. 8 Uudenkylän etc. käräjät 31.1.-1.2.1693, 8.-9.2.1694 ja 10.-11.5.1694. VA Por- voo ja Hollola KOa 14:313—313v, KOa 15:244—246 ja 406—407. 7 Uudenkylän etc. käräjät 29.—30. 1.1695. VA Porvoo ja Hollola KOa 16:329 332, 332-334. 8 Uudenkylän etc. käräjät 26.—27. 5.1712. Vrt. litin käräjät 14.2. etc. 1775. VA Hoi lola II Koa 45:1318-1332. 9 litin käräjät 20.1. etc. 1974. VA Hollola I KOa 16:27v-29. 10a Vrt. viite N:o 7 luvussa IV. l.d. 10b Uudenkylän etc. käräjät 3.2. etc. 1735. VA Porvoo ja Hollola KOa 55:103 v —lO4. litin etc. käräjät 14.2. etc. 1774. VA Hollola II KOa 42:43. 11 Uudenkylän käräjät 26. — 28.2. 1667. VA Porvoo ja Hollola KOa 2:976—976v. 12 Uudenkylän käräjät 6. —B. 2.1673. VA Porvoo ja Hollola KOa 7:550—ssov. 13 Uudenkylän käräjät 21. —23. 3.1678. Vrt. litin käräjät 17.10. etc. 1774. VA Hollola KOa 43:1323v—1324 14 Laamanninkäräjät Tennilän Uudessakylässä 21.1. 1680. VA öö 1;289v—29ov. 15 Laamanninkäräjät Vesivehmaalla 25.-27. 8.1686. VA öö l:105v —lO6. 18 MHA G 140 2/2-5. 17 Vrt. viite N:o 35 luvussa IV. l.d. 18 Vrt. viite N:o 36 luvussa IV. l.d. 19 litin etc. käräjät 13.2. etc. 1761. VA Hollola II KOa 15:247v-251. 20 Väärtin isojakovalitus kuninkaalle 30.11. 1796. RA Nedre just.rev. utsl.handl. N:o 144. VA Paikalliskartat, rulla 14/1—5. 21 litin käräjät 9.7. etc. 1773, 14.2. etc. 1774, 17.10.1774, 20. 2, etc. 1775 ja 19.10. etc. 1775. VA Hollola II KOa 41:663v-665, KOa 42:126-130, KOa 43:899-913v, KOa 45:507v—537, 1395-1410, 1318-1132 ja 1335-1337. 22 Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. l.c. Isonjaon toimeenpano 1 Utdrag utur alla Publique Handlingar 10. Stockholm 1781, s. 261. Lyöttilän ja Kyöperilän jakokunta i KLMKA litti 15.167». 2 KLMKA litti 15.167». - VA Paikalliskartat, rulla 5:7. 3 Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. l.c. 4 KLMKA litti 15,168. Pappila erotetaan 1 Aarno Rinnemaa, Kun Kymentaustaa asutettiin. litin Seutu 12.8.1971. Lahti. 2 Vrt. viite N:o 1 edellisessä luvussa. 3 Vrt. viite N;o 3 edellisessä luvussa. 4 Tämä tuomio puuttuu litin maanjako-oikeuden pöytäkirjasta 3. —lO. 9.1784. (Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. 1.c.). Lyöttilän ja Pappilan isojakovalitus kuninkaalle 16.11. 1785. RA Nedre just.rev. utsl.handl. N:o 142. 5 Vrt. viite N:o 4. 6 Kirkkoherra Nils Ursinuksen kirje maaherralle. VA Kymenk. läänin lääninkanslia AD 1012/1786. 7 Maaherra De Geerin kirje kuninkaalle 21.5. 1788. RA nedre just.rev. utsl.handl.N:o 66. 8 litin käräjät 28.11. etc. 1791. VA Hollola Kymenk.lääniä KOa 12:312v—314v. 9 litin käräjät 20.1. etc. 1794. VA Hollola Kymenk.lääniä KOa 16:27 v —29. Lyöttilän sikopii r i n m a a 1 KLMKA liitti 15.167». 2 KLMKA litti 15.166 ja 15.167. - MHA G 140 8/1-13. c. Kyöperilän sikopiirinmaa 1 Maanjako-oikeus Kyöperilässä 7.-9. 11.1782. VA Maanjako-oikeudet, Kymenk.lääni 1:132—l43v. 2 KLMKA litti 15.167d. 3 Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. 1. c. 4 VA Paikalliskartat, rulla 5:16. 5 Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. 1. c. 6 Maunukselan ja Kuusanniemen isojakovalitus kuninkaalle 16.12. 1785. RA Nedre just. rev. utsl.handl. N:o 50. 7 Vrt. viite N:o 8. IV. 1. c. 8 MHA G 140 8/1-13. 9 Aimo Halila, litin historia. 11. Lahti 1966, s. 31 32. Nirvistenmaa 1 KLMKA 10. 110a Vrt. myös viite N;o 5 luvussa V. a. 2 KLMKA litti115.1611.7 11. 3 KLMKA litti 15.168. 4 Vrt. viite N:o 2. 5 MHA litti G 141 6/12-14. - KLMKA litti 7.71. 6 Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. 1. c. 7 KLMKA litti 15.168. 8 MHA G 140 8/1-13. Kymentaustanmaa 1 Vrt. viite N:o 5 edellisessä luvussa. 2 KLMKA litti 15.167A 3 Vrt. viite N:o 8 luvussa IV. 1. c. 4 MHA G 141 15/18-34. 6 Suvanto 1973, s. 45. 6 KLMKA 15.167A 7 Väärtin isojakovalitus kuninkaalle 30.11. 1796. RA Nedre just.rev. utsl.handl. N:o 144. 8 MHA G 140 8/1-13. d e, 2. Kantatalojen tilusjärjestelyt ja liikamaan asuttaminen 1776—1800 1 litin maanjako-oikeus Lyöttilässä 4.-8. 6.1798. VA Maanjako-oikeudet, Kymenk.lääni 16:344 359. (Maanjako-oikeuden pöytäkirja 19.6. 1780 ei ole säilynyt alkuperäisenä. Lisäksi maanjako-oikeuden pöytäkirjasta 3. —lO. 9. 1784 puuttuu jakosopimuksen vah- vistamista koskeva asia.) Vrt. myös KLMKA litti 15.167d . 2 KLMKA litti 15.166 ja 15.167. 3 Vrt. viite N:o 1. 4 KLMKA litti 15.1674. 5 Vrt. viite N:o 1 luvussa V. l.c. 6 Vrt. viite N:o 4. 7 MHA G 140 8/1-13. 8 Vrt. viite N:o 4 luvussa IV. l.d 9 Vrt. viite N:o 1. 10 Aarno Rinnemaa, Kun Kymentaustaa asutettiin 11. litin Seutu 2.9. ja 9.9. 1971. Lahti. 11 Nimismiehen kirje maanmittari Jakob Winterille 30.1. 1789. MMA Kymenk.läänin lääninkanslia, isojakoasiat A 4/V. 12 Vrt. viite N:o 1. 13 Lyöttiläläisten isojakovalitus kuninkaalle 31.8. 1793/9. 10.1794. RA Kammarkollegium tm Kongi. Maj;t 1794:379. 633 634 14 Kyöperiläläisten kirje maaherralle 1794. MMA Kymenk.läänin lääninkanslia. isojako- asiat A 2/V. 15 Vrt, viite N:o 1. 16 MHA G 140 8/11-12. 17 Vrt. viite N:o 1. 18 Vrt. viite N:o 16. 13 litin maanjako-oikeus Lyöttilässä 13.11. etc. 1799. VA Maanjako-oikeudet, Kymenk, lääni 18:77—92v. 20 MHA G 140 8/13. 21 KLMKA litti 15.170. 1. l.yöitilän ja Kyöperilän uusi raja 1799 1 Vrt. viite N;o 1 edellisessä luvussa. 2 Kyöperiläläisten isojakovalitus maaherralle 19.12.1797/27.6.1798. MMA Kymenk. läänin lääninkanslia, isojakoasiain anomusdiaari A 8/V. 3 Vrt. viite N:o 19 edellisessä luvussa. Lyhenteet Bidrag = Bidrag til Finlands historia FMU = Finlands medeltidsurkunder HMA = Hämeenlinnan maakunta-arkisto HYSH = Helsingin yliopiston Suomen historian laitos KA = Kammararkivet KHLMN = Kulturhistorisk lexicon för nordisk medeltid KLMKA = Kymenläänin maanmittauskonttorin arkisto KOa = Kihlakunnanoikeuden varsinaisasiain renovoitu pöytäkirja KOb = Kihlakunnanoikeuden lainhuudatus- ja ilmoitusasiain pöytäkirja KRA = Krigsarkivet, Stockholm MH = Maanmittaushallitus MHA = Maanmittaushallituksen arkisto MMA = Mikkelin maakunta-arkisto PTA = Porvoon tuomiokapitulin arkisto RA = Riksarkivet, Stockholm SAY = Suomen asutuksen yleisluettelo SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura TYHL =Tampereen yliopiston historian laitos VA = Valtionarkisto VvM = Valtiovarainministeriö öö = Etelä-Suomen laamanninoikeuden pöytäkirja