JOURNAL OF THE SCIENTIFIC AGRICULTURAL SOCIETY OF FINLAND 346 Maataloustieteellinen A ikakauskirja Voi. 49: 346 373, 1977 Maanosituslainsäädäiitö Suomen maatalouden pienviljely- valtaistumiseen vaikuttavana tekijänä Vuoden 1895 maanositusasetuksen synty ja vaikutus Arvo M. Soininen Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitos Vuorikatu 3 A, 00100 Helsinki 10 Legislation concerning partition and its effect in the trend towards small scale farming in Finnish agriculture. The birth and effect of the 1895 Law on partition. Soininen, Arvo M. Institute ofEconomical and Social History, University ofHelsinki Vuorikatu! A, 00100 Helsinki 10 Abstract. The partition of holdings in Finland was severely restricted from the Middle Ages to the end of the 19th century. The restrictions in partition were finally abolished in 1895. The present study aims at explaining the first stages of the 1895 Law and its effect in practice between the years 1896 and 1916. The new law brought about a division of holdings into smaller units, and this procedure took place rapidly. After the 1895 Law had come into force, the number of holdings in Finland doubled in two decades. Johdanto Maamme maatalouden pienviljelyvaltaisuuden lähtökohtana on yleensä pi- detty v:n 1918 torpparilakiin perustuvaa torppien itsenäistämistä sekä sitä seu- rannutta asutuslainsäädäntöön perustuvaa uudistilojen muodostamista. Maati- lojen vapaaehtoiseen jakamiseen ei ole aikaisemmin kiinnitetty paljoakaan huo- miota, vaan se on jäänyt torpparivapautuksen ja asutustoiminnan varjoon. l Vasta viime vuosikymmeninä se on tullut asutustoiminnan hiljennyttyä yhä selvemmin esiin eräänä maataloutemme vaikeimmista ongelmista. Maatilojen vapaaehtoinen jakaminen suuressa mittakaavassa ei ole kuitenkaan mikään uusi ilmiö, vaan sen juuret ulottuvat aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Maatalouden yleisten rakennemuutosten lisäksi maanjakolainsäädännön muut- tumisella on ollut suuri merkitys maatilojen jakamiselle yhä pienemmiksi ja pienemmiksi tiloiksi. Maatilojen osittamista oli rajoitettu jo keskiajalta lähtien. Kun verot olivat etupäässä maanomistukseen perustuvia maaveroja, oli valtiovallalle, kruunulle, https://www.c-info.fi/en/info/?token=DnvfTWkpbZ0r2UK0.V5wXp86UjbU_lYdx0t4RHg.ICty8VXD24pHp6jJF1CwSq7GtNP2qumgIw1zx8Pe_T0ADyr5hqaXJqZRDP-HSbR5ieonzpMlOhCnK_URRZyvmCL9rIOOG8Njv0YfRIBzJxQ7RQDUiyQWjmTTfnW6-yBLU_UAtIj4-cHUT9jIya3lzj8BSbZu8JWf3GUncFY5 347 ensisijaisen tärkeää, että tilat pysyivät tarpeeksi suurina, niin että ne kykeni- vät sekä elättämään viljelijänsä että maksamaan veronsa. Tämä ns. itsekan- nattavuusperiaate tuotiin esiin jo 1500-luvulla ja v. 1684 tilakoon alimmaisra- jaksi määrättiin 1/4 manttaalia. 3 Tiloja sai jakaa vain halkomalla eli osittamal- la ne yhtä suuriin osiin, jotka sisälsivät tasaisesti kaikkia tiluslajeja. Kruunu pyrki estämään erillisten tiluskappaleiden erottamisen tilasta, ja 1670-luvulta alkaen oli voimassa täydellinen tilojen lohkomiskielto. Osittamisehtoja tarken- nettiin vielä myöhemmin, viimeisen kerran v. 1852, jolloin itsekannattavuus sai täsmällisen määritelmän.3 Tilan jakaminen pienemmäksi kuin 1/4 manttaalin kokoiseksi edellytti tarkastusta, että »wähinnänsä wiiden täysikaswuisen ja työhön-kykenewän hengen perhehkunta tawallisina wuosina taitaa warmasti saada elätyksensä ja muut tarpeensa» kustakin muodostettavasta osatilasta, sen jälkeen kun »werot kruunulle ja muut ulosteet niinmyös ruoka tarpeelli- selle luwulle hewoisia, juhtia ja muita raawaita, ja se wanhan eläke eli syytnin- ki, jolla tila saattaa olla raskautettu, poisotetaan». Vain Viipurin läänissä, jon- ka kruununtilojen halkomisesta annettiin eri asetus, itsekannattavuus määri- teltiin pinta-alaperusteella siten, että kunkin osatilan tuli käsittää määrätty vähimmäisala kutakin tiluslajia, peltoa, niittyä ja metsää. Minimipinta-alat voitiin kuitenkin alittaa, jos tilojen asukkailla oli mahdollisuus harjoittaa sivu- elinkeinoja. V:n 1852 halkomisasetuksissa vanhat osittamisrajoitukset saavuttivat huip- pukohtansa. Vanhan perinnäisen maatalouden aika alkoi kuitenkin olla jo lo- pullaan eikä osittamisrajoitusten kiristäminen enää ollut ajan oloja vastaavaa. V;n 1852 halkomisasetukset kuuluivat siihen Lars von Haartmanin johtaman äärikonservatiivisen senaatin taloudelliseen lainsäädäntöön, joka pian osoittau- tui jo syntyessään vanhentuneeksi. Hallitsijanvaihdoksen myötä liberalisoitu- neissa oloissa tuli pian esiin pyrkimys osittamisrajoitusten lieventämiseen. 1. Maanosituslainsäädännön kehitys 1800-luvun loppupuolella. Vuosisataisen kehityksen päätökseen saattaneista v:n 1852 osittamisasetuk- sista ehti kulua vain kymmenen vuotta, kun jo ryhdyttiin puuhaamaan osit- tamisrajoitusten helpottamista. Maanjakolainsäädännön uudistaminen oli ensi kerran virallisesti esillä ns. tammikuun valiokunnassa v. 1862.4 Valtaosa sen jäsenistä vastasi myöntävästi kysymykseen oliko maatilojen osittamista pi- dettävä yleensä hyödyllisenä ja yli 2/3 katsoi osittamisoikeuden edulliseksi sil- loisen verotusjärjestelmän vallitessakin. Jopa täysin vapaata tilojen osittamis- takin ehdotettiin ja se sai taakseen runsaan kolmanneksen valiokunnan jäsen- tenn äänistä. Vaikka valiokunnan enemmistö pitikin osittamisrajoituksia sinänsä tarpeellisina, oltiin selvästi niiden lieventämisen kannalla. Kehitys- suunta kohti vapaampaa maanjakoa ja tilojen osittamista oli alkanut. Suunnanmuutoksen taustalla oli tilattoman väestön määrän suhteellinen kasvaminen ja sen toimeentulon vaikeutuminen Suomen maatalouden silloi- sessa kehitysvaiheessa. Osittamislainsäädännön muuttamisella haluttiin sekä estää uutta tilattoman väestön muodostumista että järjestää tilaisuus tilatto- mille hankkia maata omistukseensa. Myös teollisuuden kehityksessä oli tultu siihen tilanteeseen, ettei kokonaisen itsekannattavuusehdot täyttävän maatilan 348 hankkiminen ollut kaikille maaseudun tehdaslaitoksille tarpeen, joten ositta- misrajoitukset vaikeuttivat niiden maanhankintaa. Yleensäkin näyttää maan- tarve muihin kuin maataloudellisiin tarkoituksiin olleen kasvamassa, jolloin pel- kästään maatalouden edellytykset huomioon ottava maanjakolainsäädäntö haittaisi tarkoituksenmukaista maanhankintaa. Maanhankintatarpeen muuttunut luonne näkyi tammikuun valiokunnan kannan pohjalta laaditussa senaatin esityksessä uudesta osittamissäännöstöstä, joka annettiin v:n 1863—64 valtiopäiville. 5 Halkomisedellytysten lieventämi- sen lisäksi esitys sisälsi kaksi uutta osittamismuotoa, lohkomisen ja palstatilan erottamisen. Tosin esitys ja sen pohjalta v. 1864 annettu asetus eivät vielä käyttäneet nimitystä palstatila, vaan tämä sana tuli lakitekstiin vasta v. 1883.* Vanhassa osittamismuodossa, halkomisessa, oli oleellista se, että halkomalla ositetun tilan jokaisen osan tuli olla yhtä suuri ja sisältää eri tiluslajeja saman määrän. Tosin osatilojen pinta-alat käytännössä harvoin muodostuivat yhtä- suuriksi, mutta tiloista pyrittiin saamaan samanarvoisia jyvitysmenetelmää käyttäen. Samankokoisuuspyrkimyksen takana oli vanhan maataloutemme vil- jelyjärjestelmä, jossa tilan elinkelpoisuus edellytti, että siihen kuului peltoa, niittyä, laidunta ja metsää likimain määrätyssä suhteessa. Osathan tuli lisäksi olla itsekannattava eli kyettävä v:n 1852 asetuksen mukaan elättämään viisi täysikasvuista henkilöä ja lisäksi maksamaan veronsa. Nämä halkomisedelly- tykset säilytettiin muuttumattomina senaatin v. 1863—64 valtiopäiville anta- massa esityksessä. 7 Lohkomisen täytäntöönotto merkitsi luopumista osatilojen samankokoisuus- vaatimuksesta. Lohkotilan ei tarvinnut olla samansuuruinen kantatilansa ja muiden samasta tilasta lohkottujen tilojen kanssa. Sen oli kuitenkin täytettävä sama itsekannattavuusehto kuin halkomalla muodostettujen tilojen. Sekä halkomalla että lohkomalla muodostetut tilat olivat täysin itsenäisiä ja saivat oman manttaalilukunsa, jonka mukaan verot maksettiin. Sen sijaan kolmatta osittamismenettelyä eli erottamista käyttäen muodostettu tila, joka myöhemmin sai nimen palstatila, ei saanut omaa manttaalilukua, vaan sen oli maksettava osuutensa maaverosta ns. palkintoveron muodossa kantatilalle. Palstatilan kohdalla luovuttiin vielä itsekannattavuusperiaatteestakin ja sen koko määriteltiin pinta-alaperusteella. Lakiesityksen mukaan sen tuli käsittää vähintään neljä tynnyrinalaa (n. 2 ha) maata, mutta kaupunkien läheisyydessä ja saaristossa saatiin muodostaa pienempiäkin tällaisia palstatiloja, samoin jos tila muodostettiin teollisuuslaitoksen tarvetta varten. Kun lakiehdotus tuotiin vv. 1863—64 valtiopäiville laki- ja talousvaliokunta totesi ehdotettujen toimenpiteiden merkitsevän maanjaossa vuosisataisten pe- riaatteiden syrjäyttämistä. 8 Pääpainon uudistuksessa katsottiin olevan maan erottamisessa eli palstatilojen muodostamisessa. Palstatiloista kaavailtiin sekä valiokunnassa että säädyissä käydyssä keskustelussa tilattomalle väestölle asuntotiloja, jotka toisaalta tekemällä tilattomista maanomistajia nostaisivat heidän sosiaalista arvostustaan ja antaisivat pienelläkin viljelysmaallaan toi- meentulon lisää ja perheelle työtä. Toisaalta taas palstatiloilla maahan kiinni- tetty työväki takaisi varsinaisten maanviljelystilojen omistajille työvoiman saannin. Palstatilan merkitystä perheen työllistäjänä korostettiin erityisesti, 349 koska tilattomalle perheen katsottiin olevan vain rasitus, mutta maanomista- jalle huomattava apu. Porvarissäädyssä korostettiin lisäksi palstatilojen merki- tystä teollisuuslaitosten maanhankinnassa. Palstatilojen erottaminen sai kaikissa säädyissä yksimielisen myönteisen vastaanoton. Vain joissakin menettelytapa- kysymyksissä oli vähäisiä erimielisyyksiä. Lohkomismenettely jäi valtiopäiväkäsittelyssä täysin palstatilojen erotta- misen varjoon. Periaatekeskustelua syntyi ainoastaan laki- ja talousvaliokun- nassa sekä aatelissäädyssä. Laki- ja talousvaliokunnassa talonpoikaissäädyn edustajana ollut tunnettu maatalousmies Pehr Östring pelkäsi lohkomisen joh- tavan siihen, että kaikilla tiloilla ei tule olemaan riittävästi kaikkia tarpeellisia tiluslajeja, jolloin tilan omistajalla ei ole mahdollisuutta saada tilasta riittävää toimeentuloa. Aatelissäädyssä taas lohkomista ei sinänsä vastustettu, mutta väiteltiin lohkomisen luonteesta maanjakomuotona. 9 Suurinta erimielisyyttä herätti itsekannattavuusperiaate. Senaatin ehdotuk- sessa oli säilytetty vanha määräys, että tilan oli elätettävä viisi täysikasvuista henkilöä. Laki- ja talousvaliokunta oli ehdottanut rajan alentamista kolmeen henkeen. Vaikka kaikissa säädyissä oli sekä vanhojen määräysten että täysin vapaan osittamisen kannattajia, enemmistö jokaisessa säädyssä kannatti valio- kunnan ehdotusta, joka tulikin valtiopäiväpäätökseksi. Senaattikin hyväksyi tämän itsekannattavuusrajan alentamisen, mutta J. W. Snellman vastusti, sitä, koska hänen mielestään maan taloudellinen tila ei ollut niin kehittynyt että pientilalliset voisivat säästyä nälänhädältä ilman valtion apua. 10 Asetus maanosittamisesta annettiin joulukuun 19 p:nä 1864 pääpiirteiltään senaatin esityksen mukaisena.11 Asetus sisälsi määräykset kolmesta osittamis- muodosta, halkomisesta, lohkomisesta ja (palstatilojen) erottamisesta. Tilojen halkomisessa ja lohkomisessa oli noudatettava itsekannattavuusperiaatetta, mutta toimeentuloraja alennettiin kolmeen henkeen. Palstatilojen koon alara- jaksi tuli esityksen mukainen neljä tynnyrinalaa aikaisemmin mainituin poik- keuksin. Uusien osittamismuotojen, lohkomisen ja palstatilojen erottamisen, käyttö osoittautui seuraavina vuosina varsin vähäiseksi. Tosin tilastojen puutteellisuu- den tähden ei ole saatavissa tarkkoja tietoja ajalta 1865 1883, jolloin v:n 1864 asetuksen mukaisia osituksia voitiin suorittaa. Vv. 1877 1883 suoritet- tiin 365 palstatilan erottamistoimitusta ja lohkomistoimituksia jonkin verran vähemmän. 12 Muodostettujen lohkotilojen määrää on vaikea arvioida, mutta palstatiloja lienee muodostettu näinä vuosina n. 400 eli keskimäärin runsaat 50 tilaa vuodessa Vuotta 1877 aikaisemmasta ajasta on vaikea sanoa mitään, mutta silti tuntuu liioitellulta Y. S. Yrjö-Koskisen 1877 esittämä väite, että »kahteentoista vuoteen ei ole tietääkseni syntynyt mitään muuta palstatilaa, kuin mitä muutamat tehtaat teollisia tarkoituksia varten tai muutamat herras- miehet huviloiksensa ovat panneet toimeen». Näyttääkin siltä, että nimenomaan palstatilat tuottivat sekä pienen määränsä että laatunsa suhteen pettymyksen niille, jotka olivat toivoneet tämän uuden osittamismuodon helpottavan vai- keaksi käynyttä tilattoman väestön ongelmaa. Yrjö-Koskinen, jonka mielestä palstatilojen erottamisen esteenä tilattoman väestön osalta oli ’’niiden laillisten temppujen moninaisuus ja kalleus, jotka pals- tatilan laillistuttamisessa vaaditaan,” teki v. 1877-78 valtiopäivillä aloitteen 350 palstatilojen erottamissäännösten yksinkertaistamiseksi. 13 Tuloksena olikin valtiopäiväanomus, että »ryhdyttäisiin sellaisiin toimiin maanpalstoittamisen helpoittamiseksi, joiden kautta voidaan vähävaraisemmallekin hankkia tilai- suus helpommin kuin tähän saakka hankkia oma maapala asuttavakseen». Vuoden 1882 valtiopäiville annettiinkin asiasta esitys ja uusi asetus annet- tiin v. 188314 Erottamismenettelyä yksinkertaistettiin huomattavasti ja pals- tatilan vähimmäiskoko pudotettiin neljästä tynnyrinalasta 1/3 tynnyrinalaan (n. 2 ha:sta 0.16 hauin). Asetukseen sisällytettiin myös eräitä lohkomista hel- pottavia määräyksiä, mutta lohkotilojen itsekannattavuusrajaan ei kajottu. Sekä v. 1864 että 1883 osittamisasetukset koskivat vain perintöluontoisia tiloja. V. 1886 helpotettiin myös kruununluontoisten tilojen osittamista ulotta- malla perintötiloja koskevat säännökset vähäisin muutoksin kruununtiloja kos- keviksi. 15 , Koko maanmittaus- ja maanjakolainsäädäntö oli 1800-luvun loppupuolelle tultaessa muodostunut niin hajanaiseksi, että sen kodifioimiseksi asetettiin 1880-luvulla ns. prinsiippikomitea, jonka työ valmistui v. 1887. Vaikka ositta- mislainsäädäntö muodosti vain pienen osan komitean työstä, se hahmotteli kuitenkin osittamisperusteiden uudistamisen suuntaviivoja. 16 Tärkeimmäksi muodostui kysymys itsekannattavuusperiaatteesta. Komitea piti itsekannattavuuden määrittelemistä viranomaisille ylivoimaisena tehtävänä. »Täysin on jo näytetty, kuinka epäluotettavaa on virkakuntien tutkimuksen kautta josko ja milloin yksi tai useampi omistaja saa elatuksensa jonkun tilan puhtaasta tuotosta. Tässä suhteessa, niinkuin yleensä yksityisessä talouden- hoidossa, lienee aina edullisinta jättää päättämisvalta yksityisille, jotka har- rastuksissaan voivat yksistään asettua sen mukaan miten käytännöllisessä elä- mässä olot ovat milloinkin vaikuttamassa». 17 Komitea päätyi näin suosittele- maan itsekannattavuusperiaatteen poistamista kokonaan. Viranomaisetkin yhtyivät näin jo v. 1862 tammikuun valiokunnassa ensimmäisen kerran esiin- tuotuun itsekannattavuusehdon poistamiseen. Koko maanmittauslainsäädännön uudistamista ei uskallettu heti ruveta yrittämäänkään, mutta osittamislainsäädännön uusiminen katsottiin niin kii- reelliseksi, että siitä annettiin esitys jo v;n 1891 valtiopäiville. Sekä lainvalmis- telukunnan että senaatin oli tunnustettava, että vanhaa itsekannattavuusperi- aatetta ei ollut enää syytä säilyttää. Toisaalta ei kuitenkaan ollut tarvetta sal- lia muodostettavan kuinka pieniä manttaaliinpantuja tiloja hyvänsä, sillä pie- nimmät tilat oli käytännöllisintä muodostaa palstatiloiksi, joilla ei ollut omaa manttaalia. Senaatti kiinnitti erityistä huomiota tilojen verokyvyn säilymiseen. Sekin myönsi itsekannattavuusmääräysten vanhanaikaisuuden, mutta piti tilojen vapaata osittamista niiden veronmaksukyvyn kannalta arveluttavana. Pieniä tiloja voitiin muodostaa sen mielestä vain palstatilamenettelyä käyttäen, jol- loin palstatilan palkintovero voitiin määrätä vastaamaan sen osuutta kantatilan veroista ja rasituksista. Senaatti päätti esittää itsenäisen manttaaliinpannun tilan alarajaa sekä pinta-ala että manttaaliperusteella. Pinta-alarajan tuli sa- malla olla manttaaliinpannun tilan alaraja ja palstatilan yläraja. Manttaali- rajan mukaanottoa perusteltiin lähinnä sillä, että veronkanto kovin pieniltä manttaalin murto-osilta oli suhteettoman hankalaa ja kallista. Pinta-alarajaksi 351 senaatti esitti 10 ha ja manttaalirajaksi 1/100 manttaalia. Esitys sisälsi myös määräykset uudesta maarekisterijärjestelmästä. 18 Paine vanhoja ankaria osittamisrajoituksia vastaan oli kuitenkin ehtinyt kasvaa jo niin suureksi, että nämä itse asiassa mullistavat osittamisrajoitusten lieventämiset eivät enää riittäneet valtiosäädyille. Jo laki- ja talousvaliokunnan enemmistö vaati täysin rajoittamatonta tilojen osittamisoikeutta. Myös kaikissa säädyissä vapaan osittamisoikeuden kannattajat muodostivat selvän enem- mistön. Laki- ja talousvaliokunta katsoi, että taloudelliset lait määräävät, minkä kokoisiksi maatilat milläkin seudulla muodostuvat. Jos lainsäädäntö pyrkii maatilojen kokoa määrittelemään, taloudelliset lait olisivat kuitenkin voimak- kaampia. Tästä oli hyvänä osoituksena se, että tähänastisiakin itsekannatta- vuusehtoja oli aivan yleisesti kierretty. Sovintojakojen avulla oli voitu hallita ja viljellä tiloja, jotka eivät täyttäneet lain määräämiä itsekannattavuusehtoja. Uudenkin lain rajoitusmääräyksiä, etenkin määräystä palstatilojen ylärajasta olisi helppo kiertää. Valiokunnan mielestä kaikki määräykset sekä manttaaliin- pantujen tilojen että palstatilojen pinta-alarajoista olivat tarkoitustaan vas- taamattomia, ja se päätyi esittämään rajatonta osittamisvapautta. 19 Varsinaisessa valtiopäiväkäsittelyssä enemmistö kaikissa säädyissä yhtyi laki- ja talousvaliokunnan käsityksiin. Sekä 10 ha:n pinta-alarajaa että 1/100 manttaalirajaa pidettiin mielivaltaisena, ja manttaalirajasta huomautettiin, että se oli käytännössä jo monin paikoin alitettu. Kaikissa säädyissä korostet- tiin voimakkaasti, että vapaa tilojen ositus oli tarpeellista tilattoman väestön asuttamispyrkimyksille. 23 Osittamisvapaudella oli myös vastustajia, jotka kuitenkin kaikissa säädyissä jäivät vähimmistöksi. He pelkäsivät, kuten senaattikin, pienien tilojen veron- maksukyvyn heikkenemistä ja veronkannon hankaloitumista. Näyttää siltä, että osittamisrajoitusten vastustajat olivat huolissaan lähinnä valtion verotu- loista eivätkä niinkään pientilallisen toimeentulomahdollisuuksista. Vain pari valtiopäivämiestä kiinnitti huomiota siihen mahdollisuuteen, että osittamisvapaus voisi johtaa niin pienten tilojen muodostumiseen, että ne eivät kykenisi kunnolla elättämään viljelijäänsä. 21 Aatelissäädyssä maanviljelystoi- raituskunnan päällikkö, senaattori Georg von Alftan varoitti siitä, että tilat voitaisiin osittamisvapauden vallitessa osittaa niin pieniksi, etteivät ne voisi antaa riittävää toimeentuloa viljelijälleen. Hänelle vastattiin että maanomista- jat osaavat kyllä itse arvostella, kuinka pieniksi talonsa jakavat. Liian pieniä taloja ei tarvinnut pelätä muodostettavan. Ainoan yksityiskohtaisesti perustellun varoituksen tilojen jakamisesta liian pieniin osiin esitti pappissäädyssä professori Herman Räbergh. Perustelut ovat erittäin mielenkiintoisia siksi, että myöhempi kehitys on kulkenut Räberghin ennustamaan suuntaan. Hän huomautti siitä, että kun talollinen perii tilan, hänen on lunastettava pois kanssaperillisensä. Tämä on tehtävä usein halko- malla tai lohkomalla tila perillisten kesken, sillä rahvaaseen kuuluvalla maan- omistajalla on harvoin riittävästi pääomaa muunlaiseen lunastukseen. Tähän asti talollinen on voinut lunastaa tilan kanssaperillisiltään antamalla näille perintötorppia, jotka lisäksi ovat yleensä olleet velvollisia avustamaan emäti- laansa päivätöillä ja täten tehneet mahdolliseksi sen kunnollisen hoidon. Rä- 352 bergh katsoi tilanteen muuttuvan nyt aivan toiseksi. Kun maanomistaja ottaa tilan haltuunsa, hän tahtoo pitää ne rahat mitä hänellä on, jolloin hänellä on houkutus halkomalla tai lohkomalla tila lunastaa pois kanssaperillisensä. Lu- nastus tapahtuu täten ilman, että emätilan omistaja voi varmistaa tilan hoi- dossa tarpeellisen avun saannin. Seurauksena on, että syntyy pieniä tiloja, jot- ka taas seuraavansa polvessa jaetaan vielä pienemmiksi, kunnes ne eivät kykene elättämään viljelijäänsä. Räberghin puheenvuoroon ei näytä kiinnitetyn mi- tään huomiota, sillä se jäi vastausta vaille. Uutta osittamislakia ei kuitenkaan saatu aikaan v:n 1891 valtiopäivien työn tuloksena. Senaatti piti kiinni näkemyksistään osittamisrajoitusten tarpeelli- suudesta ja jätti valtiopäivien päätöksen mukaisen esityksen antamatta. Asia lykkääntyi seuraaville valtiopäiville, joille senaatti antoi uuden esityksen osit- tamislainsäädännöstä.2 2 Keskeisimmäksi kohdaksi uudessa esityksessä muodostui kysymys ositta- misrajoituksista, muutoin esitys noudatteli pääpiirteissään edellisillä valtio- päivillä hyväksyttyä esitystä. Senaatti piti kiinni edelleen siitä, että osittamis- oikeutta oli rajoitettava, mutta taipui kompromissina esittämään manttaaliin- pannun tilan vähimmäiskoon alentamista pinta-alarajan osalta kymmenestä hehtaarista viiteen hehtaariin. Valtiopäivillä oli vapaan osittamisen kannatus ennallaan, mutta vaara, että kiireellisenä pidetty uudistus lykkäytyisi edelleen, sai aikaan kompromissi- halukkuutta. Laki- ja talousvaliokunnan enemmistö ehdotti täyttä osittamisva- pautta vähemmistön esittäessä vastalauseessaan kompromissia, jonka mukaan tilojen vähimmäispinta-ala alennettaisiin viiteen hehtaariin ja manttaaliraja 1/200 manttaaliin. Säädyissä joutuivatkin vastakkain lähinnä valiokunnan ehdotuksen mukainen täysi osittamisvapaus ja vastalauseessa esitetty komro- missiehdotus. Senaatin alkuperäinen ehdotus sai vain harvoja kannattajia. 23 Aatelissäädyssä enemmistö piti jatkuvasti kiinni täydestä osittamisvapau- desta, mutta muissa säädyissä enemmistö asettui komromissiehdotuksen taak- se, tosin suurimmaksi osaksi ilmeisen vastenmielisesti ja vain uudistuksen lyk- kääntymisen pelossa. Manttaaliraja haluttiin talonpoikaissäädyssä alentaa 1/300 manttaaliin. Ainoan taloudellisilla syillä perustellun varotuksen tilojen jakamisesta esitti jälleen pappissäädyssä Porvoon hiippakunnan piispaksi siirtynyt Herman Räbergh, joka toisti varoituksensa liian pienten tilojen syntymisestä perinnön- jaoissa.24 Kun Räberghin puheenvuorosta kävi ilmi, että hän piti vahingollisena sitä, että pientiloilla oli turvauduttava sivuelinkeinojen harjoittamiseen, sai hän aikaan kiivaan väittelyn siitä, oliko sivuelinkeinojen harjoittaminen maatalou- delle vahingollista vai ei. Puheenvuoron ydinsisältöön, siihen että perinnönjako saattaisi pakottaa epätaloudellisiin tilanosittamisiin, ei keskustelussa tälläkään kertaa lainkaan puututtu. Osittamislainsäädännön käsittelyä sekä v:n 1891 että 1894 valtiopäivillä tarkasteltaessa havaitsee palstatilojen ilmeistä väheksymistä. Osittamisvapau- den kannattajat eivät tyytyneet siihen, että pieniä tiloja voitiinmuodostaa pals- tatiloina, vaan vaativat oikeutta tehdä pienistäkin tiloista itsenäisiä manttaa- liinpantuja tiloja. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että palstatilojen vero-osuus eli ns. palkintovero oli v:n 1864 asetuksen mukaan maksettava kantatilan omista- 353 jalle. Palstatilallisen katsottiin tällöin olevan riippuvuussuhteessa kantatilan omistajaan ja siten alempiarvoiseksi maanomistajaksi kuin manttaaliinpannun tilan omistaja. Vaikka v;n 1891 valtiopäiville annetussa esityksessä ehdotet- tiinkin palstatilan palkintovero maksettavaksi suoraan veronkantoviranomai- sille, tämä yksityiskohta laajassa lakiesityksessä tuntuu jääneen huomaamatta eikä se ehtinyt vaikuttaa asenteisiin. Väheksyvä asenne palstatilallisiin näyttää olleen osittamisrajoitusriidan perimmäisenä syynä, sillä senaatin esitysten mu- kaan aivan pienienkin tilojen muodostaminen olisi ollut mahdollista palstatila- menettelyä käyttäen. Osittamisrajoitusriita päättyi kompromissiin, jonka mukaan itsenäisen mant- taaliinpannun tilan vähimmäiskooksi määrättiin viisi hehtaaria ja 1/300 mant- taalia ja tämän mukainen asetus annettiin kesäkuun 12 p:nä 1895, 25 Palstatilan enimmäiskooksi säädettiin 10 ha, mutta vähimmäiskokoa ei määrätty. Palsta- tilan erottamisen jälkeenkin sen kantatilalla tuli olla manttaaliinpannulle ti- lalle määrätty vähimmäiskoko. V;n 1895 asetus teki osittamisen käytännössä lähes kokonaan vapaaksi. Kokonaispinta-alaltaan 5 ha:n tila oli jo kovin pieni maanviljelystilaksi. Sitä- paitsi pienempiäkin tiloja voitiin muodostaa palstatiloina. Maataloudelle laki- uudistus merkitsi äkillistä siirtymistä ankarasti rajoitetusta osittamisesta käy- tännöllisesti katsoen täysin vapaaseen osittamiseen. V;n 1895 maanositusasetus oli voimassa vuoteen 1916, jolloin maanmittaus- lainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä osittamisrajoitukset poistet- tiin halkomalla ja lohkomalla muodostettujen tilojen osalta kokonaan. Vain palstatilan kantatila jäi rajoitusten alaiseksi. Muodollisesti osittaminen tuli täysin vapaaksi vasta v. 1926, jolloin palstatilat maaveron v. 1924 tapahtuneen poistamisen jälkeen olivat tulleet maanluontona tarpeettomiksi ja muutettiin lohkotiloiksi.26 2. Maanositustilastot ja niiden käyttökelpoisuus vin 1895 maanosittamisasetuksen vaikutuksia on tutkittu ajalta 1896 1916, jolloin asetus oli muutoksitta voimassa. Oleellisia muutoksia tapahtui tosin vasta v. 1918, jolloin torpparivapautuslaki antoi mahdollisuuden valtio- vallan toimesta tehtyihin ja maanomistajan tahdosta riippumattomiin osituk- siin, mutta jo v. 1917 on levottomien aikojen aiheuttamien häiriöiden vuoksi jätetty tutkimuksen ulkopuolelle. Vanhan lainsäädännön ajasta on vertailu- kohteena otettu mukaan ajanjakso 1885 1895, sillä v. 1885 varhaisemmalta ajalta ei ole saatavissa riittävästi vertailukelpoisia tietoja. Tutkimus perustuu maanmittaushallituksen vuosikertomustilastoon, jota monipuolistettiin ja alettiin julkaista painettuna v. 1885.27 Tässä tilastossa on tietoja vain tilojen kokonaispinta-aloista, mutta ei eri tiluslajien alasta, joten tiloja ei maataloustilaston tapaan voi jaotella viljellyn maan pinta-alojen mu- kaan. Samoin ei tehdä eroja eri tarkoituksiin käytettyjen tilojen välillä, mutta käytännössä olivat tähän aikaan kaikki halotut tilat ja melkein kaikki lohko- tutkin tilat maataloutta harjoittavia tiloja. Muihin kuin maataloudellisiin tar- koituksiin käytetyt tilat muodostettiin pääasiassa palstatiloina, joskin paista- 354 tilojen joukossa oli myös pieniä maanviljelystiloja. Tilaston avulla voi seurata tilojen lukumäärän ja ositettujen tilojen kokonaispinta-alojen kehitystä. Maanmittaushallituksen vuosikertomustilastojen laatimistapa on 1860-lu- vulta 1920-luvulle muuttunut kolmasti, mikä vaikeuttaa pitkien aikasarjojen laatimista. Jakotoimituksissa muodostettujen uusien tilojen osalta tiedot ovat epätäydellisiä aina vuoteen 1908 saakka. Vaikka lohkomisesta ja palstatilan erottamisesta säädettiin jo v. 1864, nämä uudet jakomuodot tulevat vuosiker- tomustilastoihin vasta v. 1885. Tämänkin jälkeen tilastoista puuttuvat isojaon ja sen järjestelyjen yhteydessä muodostetut uudet tilat. Halkomisen ja lohko- misenkin osalta uusien tilojen määrää ei suoraan ilmoiteta, mutta se on lasket- tavissa toimituksissa mukana olleiden tilojen ja muodostettujen tilojen erotuk- sena. Vuodesta 1909 ilmoitetaan tilaluvun lisääntyminen ja tietoja on saata- vissa kaikista uusista tiloista, myös isojaon ja sen järjestelyn yhteydessä muo- dostetuista. Isojaon ja sen järjestelyn yhteydessä ositetut tilat muodostavat kuitenkin niin suuren osan eräiden läänien halotuista jalohkotuista tiloista, että tilaluvun kehityksestä saa vääristyneen kuvan, jos nämä puuttuvat. Tämä koskee eten- kin Vaasan lääniä, jossa n. 2/3 uusista tiloista on muodostettu isojaon järjes- telyn yhteydessä. Myös Uudenmaan, Turun ja Porin, Hämeen ja Oulun lääneis- sä vinoutuvat uusien tilojen muodostamista koskevat luvut, jos isojaossa ja sen järjestelyissä muodostetut tilat jäävät pois. Viipurin läänin osalta tilanne jää epäselväksi, mutta mahdollista on että lahjoitusmaiden isojakojen yhteydessä muodostettiin v. 1886—1897 uusia tiloja tilastollisesti merkittävässä määrässä. Tämä pakottaa yrittämään vv. 1885 1908 isojaon ja sen järjestelyn yhtey- dessä muodostettujen uusien tilojen lukumäärän arvioimista. Tällöin on ollut pakko lähteä olettamuksesta, että jakotoimituksissa on ennen v. 1909 muodos- tettu suhteellisesti yhtä paljon uusia tiloja kuin vv. 1909—16. Uusien tilojen suhteellinen osuus on laskettu lääneittäin prosentteina kaikista jakotoimituk- sessa olleista tiloista. Täten on saatu seuraavat suhdeluvut, joiden mukaan uusien tilojen lukumäärä on isojaon ja sen järjestelyjen osalta arvioitu: Uudenmaan lääni 9.2% Turun ja Porin lääni 9.5% Hämeen lääni 2.7 % Vaasan lääni 49.5% Oulun lääni 32.9 % Kun Vaasan ja Oulun lääneissä erillisiä halkomis-ja lohkomistoimituksia suo- ritettiin kuten taulukosta 3 ilmenee suhteellisen vähän, on isojaon ja sen järjestelyjen yhteydessä ositettuja tiloja koskevilla arvioluvuilla suuri merkitys tilaluvun kehitystä tarkasteltaessa. Toisaalta on kuitenkin muistettava, että ar- violukujen tarkkuus vähenee taaksepäin mentäessä. Vanhan lainsäädännön val- litessa ennen v. 1895 osittamisrajoitukset pakostakin vähensivät halkomisten määrää v:n 1909 jälkeiseen aikaan verrattuna, joten vv. 1885—95 arvioluvut ovat todennäköisesti liian suuria. Taulukossa 1 on esitetty tilojen määrän lisääntyminen koko Suomessa vv. 1885—1895 ja 1896—1916 maanmittaushallituksen vuosikertomustilaston mu- kaan. Sarakkeessa 5 esitetyt luvut isojaossa ja sen järjestelyissä muodostetuista 355 tiloista ovat vuoteen 1908 saakka arviolukuja. Täten myös summasarakkeissa 6 ja 8 esitetyt luvut sisältävät nämä arvioluvut, joten ositettujen tilojen koko- naismääriä esittävät luvut ovat jossain määrin epätarkkoja aina vuoteen 1908 saakka. Luvuissa on virhetekijöitä kumpaankin suuntaan. 1800-luvun puolella Länsi-Suomen tilaluvut ovat liian suuria, Viipurin läänin liian pieniä. 1900- luvun alkuvuosien kohdalla on mahdollisten virheiden suuntaa vaikea määri- tellä. Vv. 1909—1916 maanmittaushallituksen vuosikertomustilastoa voidaan pitää täydellisenä ja siitä saatuja lukuja tarkkoina. Maanjakojen suhteen Suomi jakaantui tähän aikaan kahteen erilaiseen aluee- seen, joista toisen muodosti Viipurin lääni yksinään ja toisen koko muu Suomi. Viipurin läänin maanjako-olot poikkesivat koko Venäjän vallan ajan muusta Suomesta, vasta 1900-luvun alussa on havaittavissa jonkinverran tasoittumista. Tilojen osittamista tapahtui 1800-luvun jälkipuolella Viipurin läänissä suhteelli- sesti paljon enemmän kuin muualla Suomessa, niin paljon että ne vaikuttavat varsin voimakkaasti koko maan lukuihin ja osittamistoiminnan kehityksest saa- tavaan kuvaan. Sen tähden taulukossa 2 on verrattu Viipurin läänin lukuja ko- ko muun Suomen lukuihin. Taulukosta käy ilmi, että Viipurin läänissä ositettiin joinakin vuosina jopa enemmän tiloja kuin koko muussa Suomessa yhteensä. Viipurin läänin erikoiset maanjako-olot periytyvät ajalta 1721 1811, jol- loin lääniVanhana Suomena oli välittömästi Venäjän hallinnon alaisena. Ruotsin puoleisen Suomen osittamisrajoituksia ei noudatettu ja suurkaupungiksi kas- vavan Pietarin läheisyys vaikutti maanjaon taloudellisiin edellytyksiin tehden pientenkin tilojen muodostamisen mahdolliseksi. Kun alue Viipurin lääninä v. 1812 yhdistettiin muuhun Suomeen, oli muun Suomen maanjakolainsäädän- nön soveltaminen sellaisenaan mahdotonta. Viipurin läänin lainsäädännöllinen erikoisasema säilyi kaikista yhtenäistämispyrkimyksistä huolimatta 1800-lu- vun lopulle saakka. Tilojen osittamisten suuri määrä Viipurin läänissä 1800-luvun loppupuolella johtui suurelta osalta vuosisadan alkupuolen isojakojen ja verollepanojen suorit- tamistavasta.2 8 V. 1828 määrättiin, että isojako oli toimitettava vain kokonais- ten maakirjatalojen eikä talonosien kesken. Kun talot oli ehditty jo ennen iso- jaon alkua yleensä jakaa osakkaiden kesken hyvinkin moneen osaan, maakirja- talosta muodostui itse asiassa jakokunta, jonka rajat muita maakirjataloja vas- taan käytiin ja tilukset koottiin yhtenäisemmiksi alueiksi, mutta jonka sisäiset jako-olot jäivät täysin järjestämättä. Maakirjatalojen osakkaiden keskeiset jako-olot voitiin järjestää erillisillä halkomistoimituksilla sen jälkeen, kun v. 1852 oli annettu asetus kruununtilo- jen halkomisesta Viipurin läänissä. Isojako oli siis käytännössä saatettava loppuun erillisillä halkomistoimituksilla, ja kun aloitteen piti tulla maanomis- tajien taholta, on luonnollista, että halkomistoimitusten määrä oli Viipurin läänissä suhteellisesti suurempi kuin muualla Suomessa. Vaikka Viipurin lää- nissä käytettiinkin runsaassa määrin v;n 1852 asetuksen myöntämää harkin- nanvaraista poikkeusoikeutta tilojen vähimmäiskokorajoituksista, merkitsi v;n 1895 asetus kuitenkin halkomisehtojen lievennystä, mikä oli omiaan pitämään edelleenkin halkomisten määrän runsaana. Lahjoitusmaiden lunastaminen toi vielä uuden piirteen Viipurin läänin maanositukseen. Isojako voitiin toimittaa vasta lunastamisen jälkeen ja se 356 suoritettiin aluksi vanhaan tapaan maakirjataloittain, jolloin talot oli heti jaon jälkeen halottava. Vasta v:sta 1886 tehtiin mahdolliseksi halkominen isojaon yhteydessä. Vanhimmat lahjoitusmaiden isojaot lisäsivät täten tuntuvasti eril- listen halkomistoimitusten määrää. 29 Palstatilojenkin osalta Viipurin lääni muodosti 1800-luvun lopulta saakka muusta Suomesta selvästi poikkeavan alueen Karjalan Kannakselle syntyneen voimakkaan venäläisen huvila-asu- tuksen tähden. Alueellisia eroja maan eri osien välillä on pyritty esittämään tarkemmin tau- lukossa 3. Maanmittaushallituksen vuosikertomustilaston rakenteesta johtuen luvut on ollut esitettävä lääneittäin. Vasta v;sta 1909 olisi ollut mahdollista läh- teä talousalueittaiseen analyysiin. Kun kaikki vertailumahdollisuudet v;n 1895 osittamislainsäädäntöä vanhempaan aikaan puuttuvat, ei tätä ole tehty. Suurempaa haittaa koituu vain maatalousrakenteeltaan heterogeenisten Vaa- san ja Oulun läänien kohdalla. Kuitenkin on havaittavissa, että näiden läänien osittamistoimitukset painottuvat selvästi Pohjanmaahan, koska asutuksen pai- nopiste oli läänien läntisissä osissa. Lapissa ei osittamisia voitu juurisuorittaa isojaon keskeneräisyyden vuoksi. Tilastoa tarkasteltaessa on otettava huomioon, että maanmittaushallituk- sen vuosikertomustilaston tiedot koskevat aina ao. vuonna päättyneiksi merkit- tyjä toimituksia ja että v:sta 1896 alkaen toimitus katsottiin päättyneeksi vas- ta, kun osittamisessa syntyneet tilat oli merkitty maarekisteriin. 30 Maanomista- jan kannalta tärkein vaihe, tilusmittaus ja pyykitys, oli tapahtunut jo aikai- semmin, joten uutta tilaa oli voitu ryhtyä viljelemään ja rakentamaan jo ennen toimituksen virallista päättymistä. Varsinkin isojaot ja niiden järjestelyt olivat niin pitkäaikaisia toimituksia, että niiden yhteydessä ositettuja uusia tiloja oli keritty asua ja viljellä usein jo monta vuotta ennen toimituksen päättymistä. Erilliset halkomis- ja lohkomistoimituksetkin kestivät yleensä vähintään pari kolme vuotta ennen kuin tila merkittiin maarekisteriin ja sisällytettiin maan- mittaushallituksen vuosikertomustilastoon uutena tilana. Tämä viive on otet- tava huomioon etenkin silloin, kun tarkastellaan maanomistusolojen muutoksia ja pyritään etsimään niihin vaikuttaneita syitä. Maatalouden kannalta osittamistoimintaa tarkasteltaessa taas voidaan to- deta, että ko. aikakaudella olivat vielä kaikki halkomalla ja lähes kaikki lohko- malla muodostetut tilat maanviljelystiloja. Muihin kun maataloudellisiin tar- koituksiin käytettäväksi aiotut tilat muodostettiin yleensä palstatilan erotta- mismenettelyä käyttäen. Palstatiloja näyttää kuitenkin muodostetun myös maanviljelystiloiksi. Ennen v. 1895 ei palstatilan koolla ollut ylärajaa, eikä sen- kään jälkeen tällöin säädettyä ylärajaa noudatettu. Aina v:een 1908 saakka vuosikertomustilastoissa oli erilliset sarakkeet 10—25 ha:n ja yli 25 ha:n sekä v:sta 1909 yli 10 ha:n palstatiloille eivätkä nämä sarekkeet olleetminään vuonna tyhjät. Palstatilaluetteloista voi todeta ainakin osan näistä ylisuurista palsta- tiloista olleen maanviljelystiloja. Eräissä tapauksissa oli selvästi kyseessä torp- parille myydyn torpan erottamisesta palstatilaksi. Vaikka palstatiloja muodos- tettiinkin hyvin erilaisiin, ja suuressa määrin muihin kuin maataloudellisiin tarkoituksiin, on katsottu aiheelliseksi ottaa ne mukaan tämän tutkimuksen tilastotaulukoihin, koska joukossa on myös varsinaisia viljelystiloja. 357 3. Osittamistoiminnan vilkastuminen v:n 1895 jälkeen. Tilojen osittaminen oli ennen v;n 1895 lainsäädäntöuudistusta vähäistä. Jaet- tujen tilojen lukumäärä jäi vuosittain selvästi alle tuhannen tilan (taulukko 1). Käytännössä tosin suoritettiin lisäksi epävirallisia sovintojakoja talon osakkai- den kesken, mutta tällaisen jakotoiminnan määrästä ei luonnollisesti ole saata- vissa mitään lukuja. Toisaalta noin puolet, eräinä vuosina jopa yli puolet, viral- lisista osittamistoimituksista suoritettiin Viipurin läänissä, missä kuten aikaisemmin on mainittu oli useimmiten kysymys asiallisesti keskenjääneen isojaon täydentämisestä erillisillä halkomistoimituksilla. Tällaisissa täydennys- halkomisissa ei itse asiassa useinkaan muodostettu kokonaan uusia tiloja, vaan ainoastaan laillistettiin aikaisemmin tapahtuneettosiasialliset jaot. Tästä syystä todellista tilannetta osittamistoiminnassa ennen v:n 1895 lainsäädäntöä kuvas- tavat parhaiten ne taulukossa 2 olevat »muun Suomen» luvut, joissa ei ole mukana Viipurin lääniä. Kun uusi vapaampi jakolainsäädäntö tuli voimaan v:n 1896 alusta, eivät sen vaikutukset heti näkyneet pääasiassa aikaisemmin selostetuista maanmittaus- teknisistä viivetekijöistä johtuen. Viivetekijät huomioonottaen voi todeta, että uusi osittamislainsäädäntö lisäsi kohta osittamistoimintaa. Manttaaliinpantujen uusien tilojen määrä ylitti 1000 tilan rajan ensimmäisen kerran v. 1898 ja 2000 tilan raja ylitettiin jo neljä vuotta myöhemmin v. 1902, mikäli arviot isojakojen ja niiden järjestelyjen yhteydessä ositetuista tiloista pitävät paikkansa. Joka tapauksessa v. 1903 ylitettiin 2000 tilan vuotuinen raja erillistoimitustenkin osalta. Vastaavat rajavuodet olivat 3000 uuden tilan kohdalla 1906 ja 1907. V. 1909, josta tiedot ovat jo täydelliset, muodostettiin ensimmäisen kerran yli 4000 uutta tilaa, seuraavana vuonna eli 1910 yli 5000 uutta tilaa. Uusien tilo- jen muodostamisvauhti kiihtyi aina vuoteen 1912 saakka, jolloin niitä syntyi kaikkiaan 6786 tilaa. Sen jälkeen tilanne jonkin verran tasaantui, mutta vuosit- tain muodostettujen uusien tilojen määrä pysyi edelleenkin korkeana, vaihdel- len vuosittain 5300 ja 6600 tilan välillä. Osittamistoiminnan lisääntyminen ei luonnollisestikaan ollut tasaista, vaan maanmittaustoimitusten erilainen kestoaika ja siihen vaikuttaneet tekniset syyt jo sinänsä aiheuttivat tuntuvia vuosittaisia vaihteluita valmistuneiden toi- mitusten määrässä. Silti voi havaita sellaistakin sysäyksittäistä lisäystä ositta- misten määrässä, jonka selittämiseksi eivät pelkät tekniset tekijät riitä. Heti vuosisadan vaihteen jälkeen tapahtui uusien tilojen määrässä voimakas lisäys, joka selvimmin näkyy Turun ja Porin läänissä (vrt. taulukko 3). Samoin 1900- luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuvuosina voidaan todeta toinen voi- makas lisäys uusien tilojen muodostamisessa, nytkin selvimmin Turun ja Porin läänissä, mutta varsin selvästi myös Hämeen läänissä. Kolmas voimakas lisäys voidaan havaita vv. 1911 l2, ja jälleen selvimmin Turun ja Porin läänissä. Sen sijaan Itä-Suomessa, Mikkelin ja Kuopion lääneissä kehitys oli paljon tasaisem- paa Viipurin lääniähän on aikaisemmin mainituista syistä vaikea suoraan verrata muuhun Suomeen, mutta yhtä voimakkaita sysäyksittäisiä muutoksia kuin Lounais-Suomessa ei sielläkään voi havaita. Vaasan läänille taas oli omi- naista uusien tilojen lisääntymisen vuosittainen epätasaisuus, mutta siitä huoli- 358 matta on sielläkin havaittavissa uusien tilojen muodostamisen äkillinen kasvu vv. 1911 —l2, joka jäi pysyväksi aikakauden loppuun saakka. Myös Oulun lää- nissä olivat vuotuiset vaihtelut uusien tilojen muodostamisessasuuret, mutta voi- makkain lisäys ajoittuu siellä aivan aikakauden loppuun, vuosille 1915 ja 1916. Vaasan ja Oulun lääneissä kehityksen epätasaisuus johtuu selvästi maan- mittauslainsäädännöstä ja sen soveltamisesta. Näiden läänien osalta on kysy- myksessä lähinnä osittamisten kytkeytymisestä isojakoihin ja niiden järjeste- lyihin. Vaasan läänissä, jossa isojaon järjestelyjen tarve oli suurin, toimitettiin vuosisadan vaihteen tienoilla useita suurimittaisia järjestelytoimituksia, joiden kestoaika muodostui väkisinkin pitkäksi. Järjestelyjen yhteydessä suoritettiin runsaasti tilojen osittamisia, joten järjestelytoimituksen valmistuminen toi aina kerralla suuren joukon uusia tiloja osittamistilastoon. Esim. v. 1909 mer- kittiin osittamistilastoon Laihian ja Jurvan kauan kestäneen suuren isojaon- järjestelyn yhteydessä muodostetut 470 uutta tilaa, minkä johdosta uusien ti- lojen määrä Vaasan läänissä muodostui mainittuna vuonna poikkeuksellisen suureksi. 31 Oulun läänissä taas isojako oli vielä läänin koillis- ja pohjoisosissa pahasti kesken eikä osittamisia voitu näillä alueilla suorittaa, sillä sekä halkominen että lohkominen edellyttivät aikaisempaa tai samanaikaista isojakoa. Osittamistoi- minta keskittyi lähinnä läänin etelä-ja länsiosiin. Varsin huomattava merkitys osittamistoiminnan vilkastuttajana oli Länsipohjan pitäjissä 1900-luvun alussa toimitetulla isojaon järjestelyllä, jossa valtion metsistä annettiin lisää metsä- maata isojaossa liian vähän metsää saaneille taloille. Tämä teki mahdolliseksi tilojen jakamisen ja selittää osittamistoiminnan vilkkauden 1910-luvun puoli- välissä. 32 Lounais-Suomessa ei uusien tilojen muodostamisen sysäyksellistä lisäänty- mistä voi selittää maanmittauslainsäädännön vaikutuksista käsin. Sen sijaan maanmittaustekninen viive huomioonottaen uusien tilojen muodostamisen li- sääntyminen sopii ajallisesti hyvin yhteen torpparilainsäädännön kehittymisen kanssa. 33 Kun torppareita oli eniten Turun ja Porin läänissä, sitten Hämeen ja Uudenmaan lääneissä ja osittamisen sysäyksittäisen lisääntymisen voimakkuus asettuu samaan järjestykseen, näyttää siltä, että torpparilainsäädännön tiu- kentuminen olisi vaikuttanut tilojen osittamisen lisääntymiseen. Mitään varmoja johtopäätöksiä ei pelkän osittamistilaston perusteella voi luonnollisestikaan ve- tää, vaikka ajallinen yhteys torpparilainsäädännön sekä Etelä- ja Lounais- Suomen torppariläänien tilojen osittamistoiminnan vilkastumisen välillä onkin silmiinpistävä maanmittaustekninen viive huomioonottaen. Vaikka osittamisten määrässä voi havaita suuria sekä vuosittaisiaettä alueel- lisia muutoksia, kehityssuunta oli kuitenkin selvä. Osittamisten määrä lisääntyi v:n 1895 osittamislainsäädännön kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä mo- ninkertaiseksi. Kun vanhan lainsäädännön viimeisenä vuosikymmenenä 1886 1895 muodostettiin kaikkiaan n. 7000 uutta manttaaliinpantua tilaa, oli vastaa- va luku uuden osittamislainsäädännön ensimmäisenä vuosikymmenenä 1896 1905 jo n. 17 500 uutta tilaa ja toisena vuosikymmenenä 1906—1915 yli 48 000 uutta tilaa. Kun tutkittavalla aikakaudella vain harvoja manttaaliinpantuja tiloja käytettiin muihin kuin maataloudellisiin tarkoituksiin, merkitsi tämä kehitys itsenäisten maataloustilojen erittäin suurta lisääntymistä. 359 Tosin tilojen määrän kasvu ei merkinnyt välttämättä samansuuruista lisäys- tä itsenäisten viljelmien määrässä. Kaksi tai useampiakin tiloja voitiin yhdistää samaksi viljelmäksi, jos niillä oli sama omistaja, tarvitsematta silti yhdistää ti- loja samaksi tilaksi. 34 Kun tilojen yhdistämisoikeus oli käytössä olevan maa- rekisteritekniikan tähden erittäin rajoitettua eikä yhdistämisestä yleensä ollut maanomistajalle sanottavaa hyötyä, ei tiloja juuri pyrittykään virallisesti yh- distämään. Epävirallisesta tilojen yhdistämisestä ei ole suoranaisia tietoja, mut- ta siitä voidaan tehdä joitain päätelmiä v. 1901 tilattoman väestön alakomitean keräämien ja vv. 1910 ja 1920 maataloustiedustelujen viljelmälukutietojen pe- rusteella. 35 Luvut viittaavat siihen, itsenäisten viljelmien lukumäärä lisääntyi tuntuvasti hitaammin kuin tilojen määrä. Vv. 1901—l9lO tilaluku (palstatiloja lukuunottamatta) lisääntyi n. 28 000 uudella tilalla, mutta itsenäisten viljelmien luku vain n. 15 000 uudella viljelmällä. Viljelmäluku lisääntyi huomattavasti hitaammin kuin tilaluku. On kuitenkin muistettava, että tilan halkominen tai lohkominen merkitsi lähes aina uusien viljelmien sntymistä. Toisaalta kuiten- kin tapahtui vanhojen viljelmien yhdistämistä sekä itsenäisten viljelmien vähe- nemistä tilankauppojen yhteydessä. Varsinkin puutavarayhtiöiden ostamat itsenäisen viljelmän muodostaneet tilat muuttuivat joko vuokraviljelmiksi tai niitä lakattiin kokonaan viljelemästä. Tilaluvun kasvu ja viljelmäluvun kasvu ovat jossain määrin eri asia. Palstatilojen lisääntyminen oli suhteellisesti vielä voimakkaampaa kuin mant- taaliinpantujen tilojen, mutta kun nämä tilat muodostettiinlähinnä muihin kuin maataloudellisiin tarkoituksiin, kehityksessä näkyy ensi sijassa maan käyttö- tarpeen muuttuminen. Varsin selvästi tämä näkyy 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin huvila-asutus varsinkin venäläinen huvila-asutus Karjalan kannaksella ja omakotiasutuksen muodostuminen suurimpien kau- punkien ympäristöön eli esikaupunkiasutus varsinkin Helsingin ympäris- tössä lisäsivät voimakkaasti palstatilojen määrää. Varsinaisella maaseudulla, jossa palstatiloja erotettiin myös maatalousväestölle ja niiden käyttö liittyi tavalla tai toisella maatalouteen, kehitys oli huomattavasti hitaampaa ja tasai- sempaa. Vaikka palstatiloista tuli yhä selvemmin muihin kuin maataloudellisiin tar- koituksiin muodostettuja tiloja, voi silti sanoa, että pääpaino osittamistoimin- nassa pysyi kuitenkin maatalouden harjoittamista varten muodostetuissa ti- loissa. Uusien palstatilojen lukumäärä oli vv. 1907 ja 1908 lukuunottamatta koko ajan pienempi kuin halkomalla ja lohkomalla muodostettujen manttaaliin- pantujen tilojen. 4. Suomen kokonaistilaluvun kasvu 1896—1916 Uusien tilojen määrän saa verraten tarkasti selville maanmittaushallituksen vuosikertomustilaston perusteella, joskin isojakojen ja niiden järjestelyjen yhtey- dessä muodostettuja uusia tiloja koskevien tietojen vaillinaisuus vuoteen 1908 muodostaakin pienen epävarmuustekijän. Sen sijaan on paljon vaikeampaa muo- dostaa kuvaa tilaluvun suhteellisesta kasvusta, sillä tiedot tutkittavan aikakau- den kokonaistilaluvusta ovat perin hatarat ja tarjoavat varsin heikon lähtö- kohdan. 360 Kokonaistilalukua Suomessa on yritetty selvittää 1800-luvulta lähtien eri perustein. 1800-luvullalaskelmat perustuivat savu-nimiseenveroyksikköön, jon- ka katsottiin osoittavan viljelmien määrän, talonsavujen itsenäisten tilojen ja torpansavujen talonosan vuokraviljelmien määrän. Tilattoman väestön alako- mitean v. 1901 suorittamat vertailut ovat kuitenkin osoittaneet tulokset epä- tarkoiksi. Alakomitea pyrki selvittämään sekä tilaluvun että viljclmäluvun v. 1901 mahdollisimman tarkasti. Samana vuonna laski myös maanmittaushalli- tus tilaluvunvalmistumassa olevan maarekisterin perusteella. 36 Myöhemmin tut- kittavalla aikakaudella ei laskelmia kokonaistilaluvusta enää tehty. V;n 1901 selvitysten luulisi luovan vankan pohjan kokonaistilaluvun kehi- tyksen selvittämiselle, mutta nämä kaksi tilastoa päätyvät suorastaan hämmen- tävän erilaisiin tuloksiin. Kokonaistilaluvun ero on peräti n. 10 prosentin suuruusluokkaa. Tilattoman väestön alakomitea sai Suomen tilaluvuksi v. 1901 yhteensä 135 185 tilaa ja maanmittausviranomaiset 121 684 tilaa. Kaikissa lääneissä esiintyy suuria eroja (taulukko 4). Tilastoja lähemmin tarkasteltaessa voi havaita niiden tekotavassa huomatta- via eroja. Maanmittausviranomaiset perustivat tietonsa kokonaan maarekiste- riin. Rekisteri ei ollut tosin Viipurin läänin osalta vielä valmis, mutta ilmeisesti kuitenkin niin pitkällä, että tämän läänin luvut saatiin mukaan yhtä täydelli- sinä kuin muidenkin läänien. Tilattoman väestön alakomitea sai taas tietonsa pääasiassa kunnallisilta viranomaisilta, sekä näyttää täydentäneen niitä henki- kirjoittajilta ja maanmittaushallitukselta saamillaan tiedoilla. Kumpikin tilasto on selvästi vaillinainen. Maanmittausviranomaiset jättivät tilaston ulkopuolelle kaikki ne tilat, joilla ei ollut suoritettu isojakoa tai muuta sellaista rajankäyntiä, joka oikeutti merkitsemään ne maarekisteriin. Alueet, joilla isojako oli kesken tai kokonaan aloittamatta, jäivät täten tilaston ulko- puolelle. Toisaalta taas tilattoman väestön alakomitean tilalukua osoittavaan tilastoon otettiin mukaan vain kokonaispinta-alaltaan vähintään viiden hehtaa- rin tilat ja jätettiin sitä pienemmät tilat kokonaan pois. Alakomitean ainoana kriteerinä oli pinta-ala, alle 5 ha:n tilat jätettiin pois riippumatta siitä, olivatko ne manttaaliinpantuja vai palstatiloja. Maanmittausviranomaisten alkuperäistilastoa ei ole löytynyt, vaan tiedot siitä perustuvat v. 1931 julkaistussa osittamistilastossa olevaan yhteenvetoon. Mainittu osittamistilasto sisältää tilaluvut vuosilta 1924 ja 1928, ja tästä tilas- tosta puuttuvat kokonaan ne pitäjät, joissa ei isojaon keskeneräisyyden tähden ollut vielä lainkaan maarekisteriin merkittyjä tiloja. Samoin on ilmeisesti me- netelty myös v:n 1901 tilastossa. Sen sijaan tilattoman väestön alakomitean ti- lasto sisältää myös osittamistilastosta puuttuvat kunnat, joista tilaluku on las- kettu joko kunnallisviranomaisten ilmoitusten tai henkikirjojen mukaan. Niitä kuntia, joissa isojako oli v. 1901 suorittamatta tai keskeneräinen koko kunnassa, oli enää Kainuussa ja Lapissa, siis maamme harvaanasutuimmilla seuduilla. Alakomitean tilaston mukaan maanmittausviranomaisten tilastosta ilmeisesti puuttuvissa kunnissa oli v. 1901 yhteensä n. 2 150 tilaa. Kun maan- mittausviranomaisten tilastosta säilyneessä yhteenvedossa pienin tilakoko- luokka käsittää o—2o ha;n tilat, ei alle viiden hehtaarin tilojen määrää v. 1901 voi määritellä eikä täten arvioida alakomitean tilastosta puuttuvien tilojen määrää. Alakomitean tilastosta puuttuu kuitenkin enemmän tiloja kuin maan- 361 mittausviranomaisten tilastosta, sillä maanmittaushallituksen antamien tieto- jen perusteella laskettuna alle viiden hehtaarin palstatiloja oli vuoteen 1901 mennessä erotettu n. 3 500 tilaa. Puutteellisuudet ovat näin ilmeisesti suuremmat alakomitean tilastossa, jo- ten siinä pitäisi olla vähemmän tiloja kuin maanmittausviranomaisten tilastossa. Asia on kuitenkin päinvastoin: alakomitean tilastossa on n. 13 500 tilaa enem- män kuin maanmittausviranomaisten tekemässä tilastossa. Havaitut puutteel- lisuudet täydentämällä päädyttäisiin maanmittausviranomaisten tilastossa n. 123 850 tilaan ja alakomitean tilastossa n. 138 700 tilaan joten ero pikemminkin kasvaa kuin vähenee. Selitys tilastolukujen eroavaisuuksiin löytynee siitä, että kummankin tilas- ton tekijöillä oli eri käsitys siitä, mikä on itsenäinen tila. Kun v:n 1895 ositta- misasetus määritteli varsin yksiselitteisesti itsenäiseksi tilaksi maarekisteriin merkityn tilan, laskivat maanmittausviranomaiset tilaluvun maarekisterin mu- kaan ottamatta huomioon sitä, että kaikkia maakirjojen ja henkikirjojen mukaan itsenäisiä tiloja ei tilusmittausten ja rajankäyntien puutteellisuu- den tähden voitu välittömästi merkitä maarekisteriin, vaan rekisterimer- kintä sai jäädä odottamaan näiden toimitusten suorittamista. Sen sijaan alakomitea piti myös näitä tiloja itsenäisinä tiloina ja otti ne mukaan askelmiinsa. Maanmittausviranomaisilla ja alakomitealla näyttää olleen myös eri käsitys siitä, milloin osittamistoimituksessa muodostettua tilaa voitiin pitää itsenäisenä. Maanmittausviranomaiset pitivät kiinni v:n 1895 osittamisasetuksen määräyk- sestä, että tilaa voitiin pitää itsenäisenä vasta siitä ajankohdasta lähtien, jol- loin se merkittiin maarekisteriin. Alakomitean tiedonantajina toimineet kun- nalliset viranomaiset lienevät taas yhtyneet siihen kansanomaiseen käsitykseen, että tilusmittaus ja rajojen pyykitys tekevät tilasta itsenäisen. Kokonaan mittaamattomien Kainuun ja Lapin pitäjien lisäksi muuallakin oli mittaamat- tomia jakokuntia, vaikka ne eivät käsittäneet koko pitäjän aluetta. Lukumäärää on mahdoton arvioida, joskin isojaon yleisestä kehitysvaiheesta päätellen niitä ei voinut olla kovin paljon. Suurempi tekijä lienee ollut mitattujen ja pyykitet- tyjen, mutta maarekisteriin merkitsemättömien tilojen määrä. Keskeneräisiä mittaustoimituksia oli vuoden 1901 lopussa n. 6 000 ja niissä lienee ollut muodos- teilla n. 10 000 uutta tilaa. Tosin vain osa näistä näyttää mitattuina ja pyyki- tettyinä tulleen mukaan alakomitean tilastoon. Eroa voidaan selittää vielä kolmannellakin tekijällä. On mahdollista, että kunnalliset viranomaiset ovat alakomitealle ilmoittaneet myös ns. sovintojaolla epävirallisesti jaettuja tiloja, varsinkin jos nämä ovat olleet itsenäisinä viljel- minä jo vuosikymmenien ajat. Tosin selviä todisteita tällaisesta menettelystä ei ole näkyvissä, sillä tilojen uusia rekisterinumeroita ei vielä tilastoa kerättäes- sä ollut yleisesti käytettävissä. Ero alakomitean ja maanmittausviranomaisten tilaston välillä on niin suuri, että sitä on vaikea selittää ilman sovintojakotilo- jen ainakin osittaista sisältymistä alakomitean lukuihin. Näin ollen voitaneenkin sanoa, että maanmittausviranomaisten tilasto il- moittaa maarekisteriin merkittyjen tilojen määrän v. 1901, mutta alakomitean tilasto itsenäisiksi katsottujen tilojen määrän samana ajankohtana. Kumpikin tilasto on eri tavoin puuteellinen. 362 Uusien ja vanhojen tilojen suhdetta ja tätä tietä osittamistoiminnan merki- tystä arvioitaessa on lähdettävä maanmittausviranomaisten tilaston pohjalta, sillä maanmittaushallituksen vuosikertomustilastossa on koko ajan kyse viral- lisesti ositetuista tiloista eli maarekisteritiloista. Virallisesti itsenäisiksi on kui- tenkin katsottava myös ne maakirjatilat ja niiden henkikirjoihin merkityt osat, joita mittausten puutteellisuuksien tähden ei maarekisteriä tehtäessä voitu heti merkitä siihen. Näiden tilojen lukumäärä on pyritty arvioimaan alakomitean tilaston perusteella. Näin menetellen on päädytty siihen, että Suomen maaseu- dulla oli v. 1901 palstatilat mukaanluettuina yhteensä n. 124 000—125 000 tilaa, joista palstatiloja n. 3 400—3 600 tilaa. Kun tältä pohjalta lähdetään arvioimaan tilalukua ennen uuden osittamis- lainsäädännön voimaantuloa v. 1895, saadaan tulokseksi, että Suomen maaseu- dun tilaluku oli tällöin n. 114 000—115 000 tilaa, joista oli palstatiloja n. 2 500 —2 700 tilaa. Luvut antavat lähtökohdan uuden lainsäädännön merkityksen arvioimiselle. Tilaluvun kehityksestä vv. 1896—1916 saadaan suunnilleen taulukossa 5 ilmenevä kuva. Kasvu oli absoluuttisesti suurin halkomalla ja lohkomalla muodostettujen manttaaliinpantujen tilojen kohdalla, vaikka palstatilojen suhteellinen kasvu olikin monin verroin suurempi. Maatalouden näkökulmasta katsottuna ositta- mistoiminnassa tapahtunut kehitys merkitsi ennennäkemättömän suurta vil- jelystilojen määrän lisäystä. Myöhempi kehitys on osottanut, että torppien it- senäistäminenkään ei kyennyt sanottavasti hidastamaan, saati sitten pysäyt- tämään 1900-luvun alussa alkuunpäässyttä maanviljelystilojen vilkasta osit- tamistoimintaa. Tähän kuvaan maanviljelystilojen lukumäärän voimakkaasta kasvusta on kuitenkin esitettävä pari varausta. Ensinnäkin vanhan lainsäädännön aikana oli ilmeisesti huomattavassa mittakaavassa kierretty osittamislainsäädäntöä epävirallisten ns. sovintojakojen avulla. Viipurin läänissä oli jopa pakko tehdä runsaasti sovintojakoja, koska isojako jäi siellä aikaisemmin selostetulla tavalla puutteelliseksi. Muualla sovintojakotiloja oli vähemmän, koska tiloja voitiin halkoa isojaon ja sen järjestelyjen yhteydessä sekä erillistoimituksina itsekan- nattavuusmääräysten puitteissa. Vain niillä tiloilla, jotka jaettuna eivät olisi täyttäneet itsekannattavuusehtoa oli pakko turvautua sovintojakoihin. Kun jaot olivat epävirallisia, niiden lukumäärästä ei ole mitään tietoa, mutta pai- koitellen, varsinkin Pohjanmaalla niiden kerrotaan olleen verraten yleisiä. Osittamisrajoitusten lieventäminen lähes merkityksettömiksi v:n 1895 osittamisasetuksessa avasi mahdollisuuden sovintojakotilojen jaon laillistutta- miselle. On erittäin vaikea sanoa, missä määrin sovintojakotilojen laillistamisel- la oli osuutta siihen osittamistoiminnan vilkastumiseen, joka on havaittavissa uuden lainsäädännön tultua voimaan. 5. Tilakoon kehitys maanmittaustiiaston valossa. Tilojen määrän lisääntyminen merkitsi luonnollisesti tilakoon pienenemistä. Maanmittaustilastojen perusteella ei kuitenkaan voi saada selvää kuvaa kehi- tyksestä nyt tutkittavana ajanjaksona. Suora vertailu on mahdollista vain vv. 1901 ja 1924 tehtyjen osittamistilastojen välillä ja tällöinkin vain niin laaja- 363 alaisten tilakokoryhmien kesken, että vertailu jää pakostakin kovin epätarkak- si.37 Sitäpaitsi v:n 1924 tilastoon sisältyy v;n 1918 torpparivapautuslain perus- teella itsenäistettyjä torppia ja mäkitupa-alueita, jotka sekottavat vapaaeh- toisen tilanositustoiminnan seurauksista saatavaa kuvaa. Maanmittaushalli- tuksen vuosikertomustilasto taas sisältää tiedot vain osittamistoimituksissa mu- kana olleista tiloista, joten ennallaansäilyneistä tiloista ei tätä tietä saa mitään tietoja. Kun osittamistoimitus aina merkitsi tilakoon pienenemistä, antavat vain näihin tiloihin kohdistuvat tiedot virheellisen kuvan tilakoon muutoksista tutkittavana aikana. Kun tiloja ei virallisesti yhdistetty juuri lainkaan, kaikkien tilojen keskimääräinen tilakoko kyllä pieneni, mutta ei siinä määrin kuin osit- tamistoimituksissa mukanaolleilla tiloilla. Silti se, että vuosikertomustilastossa ovat mukana uusien tilojen lisäksi myös niiden kantatilat, antaa mahdollisuuden muodostaa kuvan siitä, missä määrin osittaraistoiminta vaikutti toimituksessa mukanaolleiden tilojen kokoon. Tämän taas voi katsoa antavan viitteitä yleis- kehityksestä. Edelläsanottu koskee halkomis-ja lohkomistoimituksissa mu- kana olleita tiloja, sillä palstatilan kantatilaa ei mitattu palstatilaa erotettaes- sa. 38 Toisaalta palstatilat olivat yleensä niin pieniä, ettei kantatilan pinta-ala paljoakaan vähentynyt niissä toimituksissa, joissa erotettiin vain yksi palsta- tila. Osittamistoimituksissa mukana olleiden tilojen keskimääräinen pinta-ala pieneni selvästi v:n 1895 osittamislainsäädännön voimassaoloaikana (taulukko 6). Kun vertaa vanhan lainsäädännön viimeisen viisivuotiskauden 1891—1895 keskipinta-aloja parikymmentä vuotta myöhempään viisivuotiskauteen 1911 1915, jolloin uuden osittamislainsäädännön vaikutukset olivat jo selvästi näh- tävissä, on keskipinta-aloissa havaittavissa n. 25 % pienentyminen. Pienenty- minen oli suurinta Turun ja Porin sekä Vaasan lääneissä, joissaosittamistoimin- ta oli vanhan lainsäädännön aikana vähäisintä. Toisaalta taas Viipurin läänissä, jossa tiloja ositettiin vilkkaasti jo vanhan lainsäädännön aikana, keskimääräi- nen tilakoko ei kovinkaan paljoa pienentynyt. Tuntuvista alueellisista eroista huolimatta tilakoko oli kuitenkin kaikkialla selvästi ja nopeasti pienenemässä. Vapaaehtoinen tilojen osittaraistoiminta lisääntyi äkillisesti ja voimakkaasti v:n 1895 osittamislainsäädännön tultua voimaan. Vaikka käytettävissä oleva tilastoaines ei annakaan tietoja siitä, milloin osittamisen syynä oli sovintojako- tilan laillistaminen, milloin myynti tai milloin perinnönjako, on perinnönjako- jen suuri osuus monin tavoin ilmeistä. Protessori ja piispa Herman Räberghin vv. 1891 ja 1894 lausumat ennustukset, että vapaampi osittamisoikeus lisää tilojen jakamista perillisten kesken ja tekee lopun perintötorpista, näyttävät käyneen varsin pian toteen, varsinkin kun maanvuokralainsäädäntö vielä jou- dutti perintötorppalaitoksen häviämistä. Myös se Räberghin ennustus, että jat- kuvat perinnönjako-ositukset johtavat lopulta epätaloudellisen pieneen tila- kokoon on meidän päivinämme elävää todellisuutta, vaikka Räbergh ei osan- nutkaan ennakoida maataloudessa tapahtuneiden teknisten ja taloudellisten muutosten vaikutusta maatilojen kannattavaisuuskehitykseen. Suomen maa- talouden pienviljelyvaltaistuminen on nyt edennyt niin pitkälle, että v. 1895 päättynyt keskustelu itsekannattavuusperiaatteen soveltamisesta maatilojen osituksessa on jälleen heräämässä henkiin tosin luonnollisesti uudessa muodossa. Taulukko 1. Tilojen määrän lisääntyminen maanmittaustoimituksissa v. 1885 — 1916.1 Table 1. Increase of number of holdings in survey operations 1885— 1916.1 1. Vuosi Year 2. Muodostettu halkomalla Formed by splitting up 3. Muodostettu lohkomalla Formed by parcelling out 4. Yhteensä Total 5. Muodostettu isojaon tai sen järjestelynyhteydessäFormed by Finland's en- closure or in its revision 6. Yhteensä Total 7. Muodostettu palstatiloja Formed holdings lacking own assessment unit 8. Yhteensä Total 1885 664 26 690 23 713 74 787 1886 749 40 789 66 855 71 926 1887 664 30 694 70 764 111 875 1888 489 31 520 112 632 87 719 1889 736 48 784 25 809 188 997 1890 495 27 522 33 555 126 681 1891 467 54 521 34 555 180 735 1892 406 50 456 93 549 201 750 1893 557 101 658 78 736 264 / 000 1894 598 49 647 61 708 178 886 1895 649 117 766 78 844 285 / 729 1896 314 92 406 190 596 144 740 1897 607 181 788 128 916 295 1211 1898 939 249 1188 200 1388 354 / 742 1899 1 152 357 1 509 164 1 673 403 2 076 1900 1 056 384 1 440 103 1543 500 2 043 1901 1 146 509 1 655 94 1 749 585 2 344 1902 1443 545 1 988 27 2 015 989 3 004 1903 1433 860 2 293 52 2 345 1091 3 436 1904 1939 790 2 729 127 2 856 1456 4 312 1905 1527 817 2 346 121 2 467 1672 4 139 1906 1 709 1 098 2 807 215 3 022 2 674 5 696 1907 1672 1343 3 045 196 3 241 3 390 6 631 1908 1818 1447 3 265 202 3 467 4 074 7 541 1909 1 554 2 316 3 870 694 4 564 3 863 8 427 1910 1715 1975 3 690 361 4 051 3 968 8 019 1911 2 363 2 101 4 464 582 5 046 3 528 8 574 1912 2 801 3 723 6 524 262 6 786 5 475 12 261 1913 2 614 3 115 5 729 116 5 845 4 944 10 789 1914 2 942 3 246 6 188 398 6 586 4 831 11417 1915 3 225 2 888 6 113 494 6 607 4 595 11 2C2 1916 2 389 2 741 5 130 200 5 330 4 563 9 893 Viisivuotiskaudet Five year periods 1 2345678 1886-1890 3 133 176 3 309 306 3 615 583 4 19 1891-1895 2 677 371 3 038 344 3 392 1108 4 500 1896-1900 4 068 1263 5 331 785 6 116 1696 7 812 1901-1905 7 488 3 523 11011 421 11432 5 793 17 225 1906-1910 54(.8 8 179 16 647 1668 18 315 17 969 36 284 1911-1915 12 945 15 073 28 018 1852 29 870 23 373 53 243 Yhteenvedot Summaries 1886-1895 5 810 547 6 357 650 7 007 1691 8 698 1896-1905 11556 4 786 16 342 1206 17 548 7 489 25 037 1906-1915 21413 23 252 44 665 3 520 48 185 41342 89 527 1896-1916 35 358 30 779 66 137 4 926 71063 50 898 121961 1 Kursivoidut luvut arviolukuja (sarake 5) tai sisältävät arviolukuja (sarakkeet 6 ja 8) 1 Numbers in italics are estimates (column 5) or contain estimates (columns 6 and 8). Taulukko 2. Talojen määrän lisääntyminen Viipurin läänissä ja muissa Suomen lääneissä v. 1885-1916, 1 Table 2. Increase of number of holdings in the province of Viipuri and other provinces of Finland 1885-1916.1 Hillottuja ja lohkottuja Halottuja, lohkottuja ja Uusia tiloja yhteensä tiloja isojaossa muodostettuja palstatilat mukaanluettuna Splitted up and parcelled tiloja Total of new holdings out holdings. Holdings splitted up, including holding lacking parcelled out and formed own assessment unit in Finland's enclosure. 1. Vuosi Year 2. Viipurin lääni Province of Viipur, 3. Muu Suomi Othes provinces of Finland 4. Viipurin lääni Province of Viipur, 5. Muu Suomi Other provinces of Finland 6. Viipurin lääni Province of Viipur; 7. Muu Suomi Other provinces of Finland 1885 454 236 . . 259 482 398 1886 599 190 . . 256 621 305 1887 460 231 . . 301 489 386 1888 327 201 .. 313 350 369 1889 577 206 . . 231 687 310 1890 294 220 . . 253 343 338 1891 276 253 . . 287 307 428 1892 264 184 . . 277 381 369 1893 326 332 . . 410 396 604 1894 372 275 , . 433 464 529 1895 258 508 . . 586 434 695 1896 114 292 . . 482 191 405 1897 379 409 . . 537 559 652 1898 663 588 663 725 839 903 1899 928 581 298 745 1 098 P7£ 1900 788 652 788 755 1 036 / 007 1901 845 810 845 904 1 091 / 243 1902 895 1093 895 / 120 1 184 1 820 1903 682 1 611 682 / 663 1 299 2 137 1904 999 1 730 999 / 857 1 828 2 484 1905 960 1 386 960 / 507 2 044 2 095 1906 951 1 856 951 2 071 2 360 3 336 1907 1 335 1 710 1 335 / 906 3 404 3 227 1908 1140 2 125 1140 2 327 2 841 4 700 1909 1169 2 701 1170 3 394 2 314 6 113 1910 798 2 892 807 3 244 2 234 5 785 1911 970 3 494 1148 3 898 1939 6 635 1912 1 564 4 960 1564 5 222 3 136 9 125 1913 1 396 4 333 1 396 4 449 3 002 7 787 1914 1 447 4 741 1 472 5 114 3 027 8 390 1915 1 279 4 834 1 294 5 313 2 845 8 357 1916 977 4 153 977 4 353 2 067 7 826 1 Kursivoituihin lukuihin (sarakkeet sja 7) sisältyvät isojaon ja sen järjestelyn yhteydessä muodostetut tilat. 1 Numbers in italics (columns 5 and 7) contain estimates of holdings formed in Finland’s enclosure or in its revision. 365 366 Taulukko 3: Tilojen määrän lisääntyminen maanmittaustoimituksissa v. 1885 1916. Läänit- täiset luvut. 1 Table 3. Increase of number of holdings in survey operations 1885— 1916. Numbers of provinces. l Uudenmaan lääni Province of Uusimaa Turun ja Porin lääni Province of Turku-Pori 1. Vuosi Year 2. Muodostettu halkomalla Formed by splitting up 3. Muodostettu lohkomalla Formed by parcelling out i. Muodostettu isojaon tai sen järjestelyn yhteydessä Formed by Finland's en- closure or in its revision 5. Yhteensä 7'olal 6. Muodostettu palstatiloja Formed holdings lacking own assessment unit 7. Yhteensä Total 2. Muodostettu halkomalla Formed by splitting up 3. Muodostettu lohkomalla Formed by parcelling out 4. Muodostettu isojaon tai sen järjestelyn yhteydessä Formed in Finland's en- closure or in its revision j. Yhteensä 7'oiai 0. Muodostettu palstatiloja Formed holdings lacking own assesment unit 7. Yhteensä Total 1885 11 1 5 16 25 41 15 1 3 19 25 44 1886 15 1 6 22 21 43 10 9 3 22 9 31 1887 14 2 6 22 17 39 8 5 2/5 14 29 1888 19 1 2 22 17 i 9 7 5 11 23 12 35 1889 17 1 7 25 18 *J 11 10 6 27 14 •// 1890 24 2 2 28 25 5i 13 6 6 25 13 5* 1891 2 5 5 38 45 9 14 10 33 22 J5 1892 7 2 2 // 11 28 19 16/9 J 4 21 75 1893 34 2 ?•* 50 66 //(f 15 26 9 50 20 70 1894 50 2